Rakotulivuori tai purkaushalkeama on tulivuorityyppi, jossa purkaus tapahtuu keskuskraatterin sijaan pitkänomaisesta maankuoren halkeamasta.[1] Halkeamat ovat yleensä muutamia metrejä leveitä, mutta ne voivat olla useita kilometrejä pitkiä.[2]
Islannissa rakotulivuoret ovat usein pitkiä halkeamia, jotka kulkevat litofäärilaattojen repeämävyöhykkeiden suuntaisesti.[3] Rakotulivuorten purkaukset eivät ole yleensä räjähdysmäisiä, vaan niissä laava valuu varsin rauhallisesti maanpinnalle.[2] Laavaa voi kuitenkin purkautua valtavasti, ja niistä voi kasautua paksuja laavatasankoja.[3] Historiallisen ajan suurin tunnettu purkaus oli vuonna 939 tapahtunut Eldgján purkaus, joka vapautti 19,6 kuutiokilometriä laavaa.[2][4]
Rakopurkauksia tapahtuu myös suurten tulivuorten rinteiltä. Joidenkin tulivuorten, kuten Etnan, Mauna Loan ja Kīlauean huipulta lähtee säteittäin magmaa täynnä olevia halkeamia.[5] Tällaisista halkeamista syntyy usein niin sanottuja ”tuliverhoja”, kun joltain osuudelta purkautuu laavasuihkuja. Halkeaman reunoille muodostuu basalttisesta roiskeesta valleja, mutta yksittäisistä purkausaukoista kehittyy halkeaman suuntaisesti kulkevia kraatteririvejä sekä tuhka- ja heittelekartioita.[3]