Ribaviriini

Ribaviriini
Ribaviriini
Ribaviriini
Systemaattinen (IUPAC) nimi
1-[(2R,3R,4S,5R)-3,4-dihydroksi-5-(hydroksimetyyli)oksolan-2-yyli]-1,2,4-triatsoli-3-karboksamidi
Tunnisteet
CAS-numero 36791-04-5
ATC-koodi J05AP01
PubChem CID 37542
DrugBank DB00811
Kemialliset tiedot
Kaava C8H12N4O5 
Moolimassa 244,216
SMILES Etsi tietokannasta: eMolecules, PubChem
Fysikaaliset tiedot
Sulamispiste 166–168 °C [1]
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus 64 %[2]
Proteiinisitoutuminen Ei sitoudu proteiineihin
Metabolia hepaattinen
Puoliintumisaika 45 tuntia[3]
Ekskreetio ulosteiden mukana
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus


Antotapa oraalinen, inhalaatio

Ribaviriini (C8H12N4O5) on nukleosidianalogeihin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään lääketieteessä useiden virusinfektioiden esimerkiksi hepatiitti C:n hoitoon. Ribaviriini kuuluu WHO:n laatimaan tärkeimpien lääkeaineiden luetteloon.[4]

Ominaisuudet ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa ribaviriini on kiinteää ainetta. Ribaviriini tehoaa hyvin moniin viruksiin. Se metaboloituu ihmiselimistössä ribaviriini-5-trifosfaatiksi, joka on aktiivinen metaboliitti ja jolla on useita vaikutustapoja. Se estää RNA:n synteesiä estämällä GMP:n biosynteesiä ja estämällä RNA:ta muodostavia RNA-polymeraaseja. Lisäksi ribaviriini-5-fosfaatti altistaa virukset mutaatioille, jotka voivat olla virukselle haitallisia. Ribaviriiniä käytetään esimerkiksi virusten aiheuttaman verenvuotokuumeen, kroonisen hepatiitti-C-infektion, RS-virusinfektion ja sytomegalovirusinfektioiden hoitamiseen. Ribaviriiniä käytetään tyypillisesti yhdessä interferoni α;n, pegyloidun interferonin, bosepreviirin, daklatasviirin, simepreviirin, sofosbuviirin tai telapreviirin kanssa.[1][3][5][6][7][8]

Norjassa tehtiin lääketutkimus, jossa ribaviriinia annettiin tuoreille tyypin 1 diabeetikoille ja tarkoitus oli tutkia, estääkö tämä elimistön beetasolutuhoa.[9] Oslon yliopistollisen sairaalan ja Oslon yliopiston toteuttamassa tutimuksessa saatiin hyviä tuloksia kun ribaviriinia annettiin yhdessä plekonariilin kanssa 48:lle 6-16-vuotiaalle vastasairastuneelle tyypin 1 diabeetikolle. Kontrolliryhmä oli saman kokoinen ja ikäinen. Se sai lumelääkettä. Viruslääkitystä saaneella ryhmällä oli ”huomattavasti korkeampi” elimistön oman insuliinin tuotannon taso vuoden päästä kuin kontrolliryhmällä. Tutkijat päättelivät, että lääkeyhdistelmä hidastaa diabeteksen kehittymistä. Tutkijoiden mukaan on mahdollista, että viruslääkkeiden, tulehduskipulääkkeiden ja haimasolujen vahvistajien yhdistelmälääkitys voi tulevaisuudessa ehkäistä tyypin 1-diabetes kokonaan. Tutkimustyötä lääkehoidosta on jatkettava ja saatu tutkimustulos on toistettava toisten tutkijaryhmien toimesta.[10]

Haittavaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisimmät ribaviriinin aiheuttamat haittavaikutukset ovat ihottuma, anemia, kuumeilu, huonovointisuus ja ripuli. Ribaviriini voi olla teratogeeninen eli vaurioittaa sikiötä, minkä vuoksi ribaviriinin käyttöä raskauden aikana ei suositella.[1][8][5][11]

Valmistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ribaviriinin synteesissä 1,2,4‐triatsoli‐3‐karboksylaatti ja 1,2,3,5‐tetra‐O‐asetyyli‐β‐d‐ribofuranoosi reagoivat muodostaen nukleosidisidoksen. Asetyyliryhmät poistetaan käsittelemällä tuotetta ammoniakin metanoliliuoksella ja tuotteena muodostuu ribaviriiniä.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Paul Actor, Alfred W. Chow, Frank J. Dutko & Mark A. McKinlay: Chemotherapeutics, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000.
  2. ↑ Ribavirin DrugBank. Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)
  3. ↑ a b Morris J. Brown, Pankaj Sharma, Peter N. Bennett: Clinical Pharmacology, s. 221–222. Elsevier, 2012. ISBN 978-0-7020-4084-9 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)
  4. ↑ WHO Model List of Essential Medicines 2017. WHO. Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)
  5. ↑ a b Roger G. Finch, David Greenwood, Richard J. Whitley, S. Ragnar Norrby: Antibiotic and Chemotherapy, s. 613. Elsevier, 2010. ISBN 978-0-7020-4765-7 Kirja Googlen teoshaussa (Hardcover ISBN 9th ed.) Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Eugene R. Schiff, Willis C. Maddrey, K. Rajender Reddy: Schiff's Diseases of the Liver, s. 659–661. John Wiley & Sons, 2017. ISBN 9781119251224 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)
  7. ↑ Axel Kleemann: Antiinfectives for Systemic Use, 3. Antivirals, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2016.
  8. ↑ a b Ramachandra S. Hosmane: Antiviral Agents, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003.
  9. ↑ Can Two Viral Drugs Halt Type 1 Diabetes? JDRF. 17.10.2019. Viitattu 6.11.2022. (englanniksi)
  10. ↑ Krogvold, Lars. Mynarek, Ida Maria. Ponzi, Erica. Mørk, Freja Barrett. Hessel, Trine Witzner. Roald, Trine. Lindblom, Nina. Westman, Jacob. Barker, Peter. Hyöty, Heikki. Ludvigsson, Johnny. Hanssen, Kristian F. Johannesen, Jesper. Dahl-Jørgensen, Knut.: Pleconaril and ribavirin in new-onset type 1 diabetes: a phase 2 randomized trial. Nature Medicine, 4.10.2023, s. 1–7. doi:10.1038/s41591-023-02576-1 ISSN 1546-170X Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  11. ↑ William F. Wright: Essentials of Clinical Infectious Diseases, s. 25. Demos Medical Publishing, 2013. ISBN 9781936287918 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 27.5.2019. (englanniksi)