Rudolf Holsti

Rudolf Holsti
Suomen ulkoasiainministeri
Kaarlo Castrénin hallitus
28.4.1919–15.8.1919
Vennolan I hallitus
15.8.1919–15.3.1920
Erichin hallitus
15.3.1920–9.4.1921
Vennolan II hallitus
9.4.1921–20.5.1922
Kallion IV hallitus
7.10.1936–12.3.1937
Cajanderin III hallitus
12.3.1937–16.11.1938
Edeltäjä Carl Enckell
Antti Hackzell
Seuraaja Carl Enckell
Väinö Voionmaa
Kansanedustaja
2.2.1914–28.5.1918
5.9.1922–10.4.1923
Henkilötiedot
Syntynyt8. lokakuuta 1881
Jyväskylä
Kuollut4. elokuuta 1945 (63 vuotta)
Palo Alto, Kalifornia, Yhdysvallat
Puoliso Hellin Aliina Horelli (1906–1932)
Liisa Annikki Franssila (1932–)
Tiedot
Puolue Kansallinen Edistyspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen Puolue
(vuoteen 1918)

Eino Rudolf Woldemar Holsti (8. lokakuuta 1881 Jyväskylä – 4. elokuuta 1945 Palo Alto, Kalifornia, Yhdysvallat) oli suomalainen poliitikko, toimittaja ja diplomaatti, oppiarvoltaan filosofian tohtori. Holsti toimi Suomen ulkoasiainministerinä vuosina 1919–1922 ja 1937–1938, senaattorina 1917 sekä kansanedustajana 1914–1918 ja myöhemmin 1922–1923.[1][2] Hän kuului Nuorsuomalaiseen Puolueeseen (myöhemmin Kansalliseen Edistyspuolueeseen) ja tasavaltalaisiin. Hän toimi vuosina 1918–1940 useissa kansainvälisissä diplomaattitehtävissä.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rudolf Holstin vanhemmat olivat kihlakunnantuomari Frans Michael Severin Holsti (1847–1912) ja Ilma Ihanelma Fredrika Schildt.[3] Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin reaalilyseosta 1901, opiskeli taloustiedettä Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1908, filosofian lisensiaatiksi 1913 ja filosofian tohtoriksi 1914. Holstin englanninkielinen väitöskirja oli nimeltään The Relation of War to the Origin of the State. Holsti opiskeli myös Lontoossa 1909–1911 ja 1912–1913. Hän toimi Helsingin yliopiston sosiologian dosenttina 1914–1923. Holstista tuli yhdysvaltalaisen Philadelphiassa sijaitsevan Temple Universityn kunniatohtori vuonna 1938.[4][5][6]

Holsti oli Hämetär-lehden toimittajana Hämeenlinnassa 1903–1905, Lahden Lehden päätoimittajana Lahdessa 1906–1907 ja Helsingin Sanomien toimittajana Helsingissä 1905 ja työskenteli yhdessä ystävänsä ja koulutoverinsa Joel Lehtosen kanssa. Ystävyys katkesi, kun Holsti tunnisti itsensä Lehtosen kirjan Sorron lapset (1924) satiirisesti kuvatusta poliitikosta Rolf Idellistä. Helsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja hän oli 1909–1911 ja ulkomaanosaston toimittaja 1911–1917. Holsti oli Suomen senaatin kamaritoimituskunnan ja myöhemmin myös sosiaalitoimituskunnan vt. päällikkönä 1917. Hän oli jäsenenä vuonna 1917 länsivalloille Suomen itsenäisyysjulistuksesta virallisesti tiedottaneessa ja niiden tunnustusta pyytäneessä lähetystövaltuuskunnassa.[4][5][7]

Holsti oli Suomen diplomaattisena edustajana Lontoossa 1918–1919. Hän järjesti 1918 Lontoossa Herbert Hooverin kanssa elintarvikkeiden kuljetusta Yhdysvalloista Suomeen ja samalla sopi maailmansodan voittajavaltioiden kanssa Suomen vapauttamisesta keskusvaltoihin kohdistetusta taloussaarrosta. Holsti oli myös Suomen valtuuskunnan jäsenenä ja myöhemmin puheenjohtajana Pariisin rauhankonferenssissa 1919.[4][7][5]

Holsti oli naimisissa 1906–1932 Hellin Alina Horellin kanssa; liitto päättyi avioeroon. Hän meni uudelleen naimisiin 1932 Liisa Annikki Franssilan kanssa, jonka isä oli kouluneuvos Kaarlo Franssila.[4][5] Holstin pojista Ole (Olavi) Rudolf Holsti (1933–2020) toimi 1974–1998 Duke Universityn professorina (George V. Allen Professor in the Department of Political Science) ja Kal (Kalevi) Holsti (s. 1935) on ollut University of British Columbian professorina (University Killam Professor at the University of British Columbia).[8][9]

Suomen ulkoasiainministerinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen ministerikausi, reunavaltiopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti K. J. Ståhlberg sekä maatalousministeri Kyösti Kallio kannattivat lämpimästi Holstin valintaa ulkoministeriksi, sillä kumpikaan ei ollut ulkopolitiikassa mikään asiantuntija.lähde?selvennä

Ulkoministerinä Holsti tuki reunavaltiopolitiikkaa mutta suhtautui epäillen heimosotiin, vaikka oli Ison-Britannian linjoilla ulkopolitiikassa, jossa oleellista oli pelata aikaa ja olla tekemättä Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimusta liian varhain, jotta Venäjän interventio vaikuttaisi neuvostohallituksen tappioksi. Samaa passiivista Britanniaa ymmärtävää linjaa edusti myös K. J. Ståhlberg, joka vuoden 1919 valtiosäännön mukaan presidenttinä määräsi ulkopolitiikasta. Heimosotakriittisyyden ja samalla englantilaismyönteisyyden vuoksi oikeistokriitikot nimittivät Ståhlbergia Plootuvuoreksi ja Muurmannin legioonan Suomeen palautettuja entisiä punakaartilaisia ”Holstin jääkäreiksi”.lähde?

Ensimmäinen kausi ulkoministerinä katkesi vuonna 1922, sillä ylitettyään valtuutensa Varsovassa käydyissä neuvotteluissa hän sai eduskunnalta epäluottamuslauseen. Varsovan episodia on pidetty tekosyynä, sillä muiden muassa E. N. Setälä oli todennut: ”Ulkoministerin toiminnassa – – ei ole ollut sitä selkeyttä, täsmällisyyttä ja johdonmukaisuutta – – mitä toivoisimme itsenäisen valtakunnan ulkoministerin toiminnassa olevan.”[10] Lisäksi vihjailtiin liiallisesta alkoholinkäytöstä. Ulkoministerin paikalta Holsti siirtyi lähettilääksi Tallinnaan.

Toinen kausi, pohjoismainen suuntaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkoministeriksi Holsti palasi Kallion hallitukseen lokakuussa 1936. Suomen politiikka oli 1930-luvulla pohjoismaisen suuntauksen mukaista puolueettomuutta, jonka pohjoismaisuutta tosin Neuvostoliitto epäili lähinnä brittien naamioksi vaikuttaa Neuvostoliiton asioihin. Vuodesta 1935 oli Suomen ulkopolitiikan peruslinjaukseksi ilmoitettu pohjoismainen suuntaus jo ennen Holstin ulkoministeriaikaa.

Holsti edusti Suomea YK:n edeltäjässä Kansainliitossa vuosina 1927–1940.

Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Boris Jartsev aloitti Holstin kanssa salaiset keskustelut huhtikuussa 1938. Jartsev sanoi Neuvostoliiton hallituksen olevan varma siitä, että Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan, mihin kuului sivustaisku Leningradiin Etelä-Suomen kautta. Jartsevin aloitteeseen vaikutti ratkaisevasti Anschluss eli Itävallan liittäminen Saksan valtakuntaan maaliskuussa 1938, mikä Moskovan näkökulmasta merkitsi repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä. Jartsev korosti, että hänen aloittamistaan keskusteluista ei saanut puhua kenellekään ulkopuoliselle, ei edes Neuvostoliiton suurlähettiläälle. Holsti hoiti tiedottamisen kuitenkin omalla tavallaan: hän kertoi asiasta pääministeri A. K. Cajanderille ja valtiovarainministeri Väinö Tannerille, mutta ei esimerkiksi puolustusministeri Juho Niukkaselle, puolustusneuvoston puheenjohtajalle marsalkka Gustaf Mannerheimille eikä puolustusvoimien komentajalle kenraali Hugo Östermanille. Presidentti Kyösti Kallio lienee saanut tiedon Jartsevin aloitteesta, mutta asiakirjoista ei ilmene, miten hän siihen reagoi. Lisäksi Holsti selosti keskustelujaan Jartsevin kanssa ruotsalaiselle virkaveljelleen Rickard Sandlerille ja Britannian Helsingin-suurlähettiläälle mutta ei Suomen Tukholman-suurlähettiläälle J. K. Paasikivelle eikä Lontoon-suurlähettiläälle G. A. Gripenbergille. Näin Suomen Tukholman- ja Lontoon-suurlähettiläät joutuivat kiusalliseen tilanteeseen, koska heidän asemamaidensa ulkoministeriöt olivat paremmin perillä Suomen tilanteesta kuin he itse. Holstin tiedotustoiminta lisäsi epäluottamusta häntä kohtaan.[11]

Holstin ero

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Holsti puhumassa Kansainliiton yleiskokouksessa 11. joulukuuta 1939. Järjestö erotti Neuvostoliiton 14. joulukuuta.

Erityisesti Holstin useita päiviä kestänyt vierailu 7. helmikuuta 1937 alkaen Moskovassa aiheutti hankaluuksia Suomen ja Saksan välillä. Saksan Helsingin suurlähettiläs Wipert von Blücher käytti Holstin mukaan peräti sanoja ”jotka eivät soveltuneet diplomaattiseen kielenkäyttöön”.[12] Hampurin Helmut Schmidt -yliopiston professorin Michael Jonasin mukaan von Blücher johti Saksan lähetystöstä käsin Holstin-vastaista kampanjaa, johon värvättiin avuksi suomalaisia poliitikkoja IKL:stä aina sosialidemokraatteihin saakka sekä puolustusvoimien kenraaleja, muun muassa Ilmari Helenius. Ulkoministeriön lehdistötoimiston saksalaismielinen päällikkö K. N. Rantakari toimi von Blücherin salaisena tietolähteenä ja levitti Holstia parjaavia juttuja.[6]

Holsti joutui eroamaan ulkoasiainministerin tehtävästä sen jälkeen, kun hänen väitettiin alkoholin vaikutuksen alaisena arvostelleen sopimattomasti Adolf Hitleriä ja Saksan hallitusta 26. syyskuuta 1938 Genevessä Sudeettialueiden kriisin takia pidetyillä diplomaatti-illallisilla. Tapahtuma oli seuraavankaltainen: 26. syyskuuta 1938 Holsti oli kuunnellut radiosta Hitlerin puhetta Kansainliiton yleiskokouksen puheenjohtajan, irlantilaisen Eamon de Valeran tarjoamien diplomaattipäivällisten jälkitilanteessa. Holstin väitetään runsaasti pöytäjuomia otettuaan tokaisseen: ”Hitler on hullu koira. Hänet pitäisi ampua.” Paikalla oli ollut läsnä myös Saksan edustaja.[13] Kuukauden hiljaisuuden jälkeen Suomen Saksan suurlähettiläs Aarne Wuorimaa kuuli Saksan ulkoministeriön valtiosihteeriltä von Weizsäckeriltä, että Holsti on hiljattain kunnostautunut solvaamalla Saksan hallitusta ja valtakunnankansleria. Holsti itse kiisti koko tapahtuman ja tuohtui siitä, että asia otettiin esiin. Holsti kertoi vain kääntäneensä illallisten ranskalaisille osanottajille otteita Hitlerin samana päivänä pitämästä puheesta.[14][6] Holsti kävi keskusteluja asiasta presidentti Kallion kanssa, ja pian keskustelujen jälkeen hän sai sydänkohtauksen.lähde?

Holstin eroon johtaneeksi syyksi on mainittu myös palkkaerimielisyydet. Valtion tilintarkastajat olivat lokakuussa 1938 kiinnittäneet huomiota siihen, että Holsti oli ulkoministerin palkan lisäksi saanut Suomen Geneven-lähettilään palkkaa, mihin tilintarkastajat eivät katsoneet Holstin olleen oikeutettu.[15]

Holstin sairastellessa Suomen Saksan suurlähettiläs Wuorimaa laati saksalaisia näkökantoja esitelleen raportin. Siinä hän kertoi presidentille ja hallitukselle, että Holstilla ei ole minkäänlaista luottamusta Saksassa ja että Suomeen suhtaudutaan sen mukaisesti niin kauan kuin Holsti toimii ulkoministerinä.[16] Eron välttämättömyys oli selviö jo Holstillekin, ja hän erosi tehtävistään muun muassa terveydellisiin syihin vedoten.[6] Jukka-Pekka Pietiäinen ja Timo Soikkanen suhtautuvat kriittisesti Sakari Virkkusen ja samalla myös Heikki Brotheruksen tulkintaan Holstin eron syistä. Pietiäisen mukaan Virkkunen ei ole esittänyt lähteitä väitteelleen siitä, että Holsti olisi sanonut Hitleriä hulluksi koiraksi. Myöskään näyttöä vahvasta humalatilasta ei ole, vaikka Holstin alkoholinkäyttö oli toki tiedossa. Mutta, Pietiäinen sanoo, Holsti oli tuolloin päivällisillä väsynyt, sairaudesta toipuva mies. Hänen mukaansa Holsti ei kaatunut ”juoneen eikä juomaan” (Brotheruksen ilmaus) vaan hän ”erosi terveydellisistä syistä ja koska hänen kannatuksensa oli huvennut”.[17]

Holstin erottua ulkoasiainministeriksi nimitettiin aluksi Väinö Voionmaa ja joulukuussa 1938 Eljas Erkko. Max Jakobsonin mukaan Holstin ero tulkittiin Moskovassa Saksan voitoksi.[6]

Eronsa jälkeen Holsti jatkoi vielä Suomen lähettiläänä Bernissä ja Suomen edustajana Kansainliitossa kesään 1940 saakka, jolloin Kansainliiton toiminta päättyi käytännössä. Holsti siirrettiin virasta 31. elokuuta 1940, ja tämän jälkeen hän siirtyi Yhdysvaltoihin yliopisto-opettajaksi.[6]

Myöhemmät vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holsti muutti poikiensa Kalevi ja Olavi Holstin kanssa Yhdysvaltoihin opettamaan Stanfordin yliopistoon. Hän oli ollut jo aikaisemmin Stanfordin yliopiston kesäkurssien professorina 1930 ja toimi nyt Stanfordin yliopiston kesäkurssien luennoitsijana 1940–1945.[7] Yhdysvalloissa Holsti neuvoi myös presidentti Herbert Hooveria terveysasioissa. Holsti kuoli 3. elokuuta 1945 Palo Alton sairaalassa ollessaan tyräleikkauksessa.

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aseellisesta rauhasta. Yhteiskunnallisia tutkielmia 1. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki 1907
  • ”Some Superstitious Customs and Beliefs in Primitive Warfare”, Festskrift tillegnad Edvard Westermarck i anledning av hans femtioårsdag den 20 november 1912. Toimittaneet Ola Castrén ym. Helsingfors 1912.
  • The Relation of War to the Origin of the State. Väitöskirja. Annales Academiae scientiarum Fennicae. Series B XIII, 1. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki 1913. (Teos digitoituna Internet Archivessa.)
  • Maailmansota: Kuvitettu selonteko tapahtumista kansainvälisen sodan eri näyttämöillä 1914–1915. Kustannus oy. Kirja, Helsinki 1914–1915.
  • Mietteitä elämän arvoista. Suomi-opisto, Hancock, Michigan 1947.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Korhonen, Keijo: Turvallisuuden pettäessä: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. Helsinki: Tammi, 1971.
  • Virkkunen, Sakari: Kallio, talonpoikaispresidentti. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-1-07600-0.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Rudolf Holsti Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. ↑ Rudolf Holsti Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  3. ↑ HOLSTI Frans Mikael Severin. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  4. ↑ a b c d Ylioppilasmatrikkeli 1901, matrikkelinumero 27157.
  5. ↑ a b c d Aikalaiskirja 1934, s. 216. Projekt Runeberg.
  6. ↑ a b c d e f Rusi, Alpo: Rudolf Holsti – itsenäisen Suomen ulkopolitiikan arkkitehti. Ulkoministeriön Engel-salissa 13.6.2018 pidetty esitelmä.
  7. ↑ a b c Pukkimäen asuntoalue Äänekoskella: Rudolf Holsti – kuka hän oli?
  8. ↑ Kal Holsti. University of British Columbia.
  9. ↑ Politcal Science: Ole R. Holsti, George V. Allen Professor Emeritus of International Relations. (Arkistoitu – Internet Archive) Duke University.
  10. ↑ Virkkunen 1983, s. 100–101.
  11. ↑ Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 253. Helsinki: Otava, 1999.
  12. ↑ Korhonen 1971, s. 158–159.
  13. ↑ Virkkunen 1983, s. 122.
  14. ↑ Virkkunen 1983, s. 124.
  15. ↑ Jakobson, Max: Diplomaattien talvisota, s. 106. Porvoo: WSOY, 1955.
  16. ↑ Virkkunen 1983, s. 125.
  17. ↑ Pietiäinen, Jukka-Pekka: Holsti ei kaatunut juoneen eikä juomaan. Kanava 2/2021, s. 28–31.
    Soikkanen, Timo: Vielä Rudolf Holstista. Kanava 3/2021, s. 58.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pietiäinen, Jukka-Pekka: Rudolf Holsti: Lehtimies, tiedemies, poliitikko 1881–1919. Weilin+Göös, 1986.
  • Pietiäinen, Jukka-Pekka: ”Holsti, Rudolf (1881–1945)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 64–67. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2 Teoksen verkkoversio.
  • Pietiäinen, Jukka-Pekka: Ulkoministerin kujanjuoksu: Rudolf Holsti ja skandaali Genevessä. Helsinki: Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-233-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Kyösti Kallio 		Suomen vt. pääministeri
1937 		Seuraaja:
A. K. Cajander
Edeltäjä:
Carl Enckell
Antti Hackzell 		Suomen ulkoasiainministeri
1919–1922
1936–1938 		Seuraaja:
Carl Enckell
Väinö Voionmaa
Nuorsuomalaisten kansanedustajat