S-25 Berkut

S-25 Berkut SA-1 Guild
Aseen tyyppi	Ilmatorjuntaohjusjärjestelmä
Alkuperämaa	Neuvostoliitto
Palvelushistoria
Palvelusvuodet	1955–1980-luvut
Valtion käytössä	Neuvostoliitto
Valmistushistoria
Suunnittelijat	Sergo Berijan suunnittelutoimisto
Suunniteltu	1950–1951
Eri versiot	S-25MR
Tekniset tiedot
Maksimikantama	59 km
Infobox OK

S-25 Berkut (ven. С-25 «Беркут» ”maakotka”) on Neuvostoliitossa kehitetty ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Järjestelmän NATO-raportointinimi on SA-1 Guild. S-25-ohjuspuolustusjärjestelmä oli ensimmäinen Neuvostoliitossa käyttöön otettu ilmatorjuntaohjus, ja sitä käytettiin vain Moskovan ilmapuolustuksessa. Liikuteltavaa S-75-ohjusta käytettiin Neuvostoliiton muuhun ilmapuolustukseen. S-25 oli käytössä 1980-luvulle asti, jolloin se korvattiin uudemmilla S-300P-ohjuksilla.^[1]

Tausta

Neuvostoliitto panosti toisen maailmansodan jälkeen runsaasti voimavaroja ilmapuolustuksen kehittämiseen. Erityisenä vaarana pidettiin strategisten pommikoneiden hyökkäyksiä, olihan Yhdysvalloilla atomipommi ja sen kuljettamiseen soveltuvia koneita. Neuvostoliitossa kehitettiinkin uusia suihkuhävittäjiä (MiG-15, MiG-17, Jak-23), mutta korkeatorjunta aiheutti huolta uusimpienkin hävittäjäkoneiden lakikorkeuden jäädessä 14–15 kilometriin ja tehokkaan toimintakorkeuden 12 kilometriin. Josif Stalin antoi 9. elokuuta 1950 käskyn ryhtyä kehittämään Moskovan suojaamiseksi korkeatorjuntaan soveltuvaa ilmatorjuntaohjusjärjestelmää kaikin voimavaroin. Kehittämistyön johtaminen annettiin kenraalieversti V. M. Ryabikovin harteille ja projektin valvonta NKVD:n päällikön Lavrenti Berijan käsiin. Berijan pojan Sergo Berijan johtama SB-1-suunnittelutoimisto (myöhemmin KB-1) sai vastuun teknillisestä suunnittelusta. Kenraalimajuri P. N. Kuksenko nimettiin suunnitteluvastaavaksi.^[1]

Suunnittelu

Berkut-järjestelmän vaatimukseksi asetettiin 1 000 pommikoneen hyökkäyksen torjunta Saksan toisen maailmansodan suurpommitusten mukaisesti, vaikka suurpommitukset eivät enää ydinaseiden aikakaudella kuuluneet Yhdysvaltojen doktriiniin Neuvostoliittoa vastaan. Teknillisiksi vaatimuksiksi määritettiin 35 kilometrin torjuntaetäisyys 3–25 kilometrin korkeudella lievästi yliääninopeudella (1 250 km/h) lentävää maalia vastaan. Yhden ohjusyksikön piti pystyä tulittamaan 20 maalia yhtä aikaa. Järjestelmän kehittämisessä otettiin mallia Saksalaisten Wasserfall-ohjuksen perusteella tehdyistä R-101- ja R-102-ohjusprojekteista sekä Rheintochter-ohjuksesta tehdystä R-103:sta. Saksalaiset asiantuntijat olivatkin mukana kehitystyössä aina vuoteen 1953 asti.^[1]

R-113-ohjus, lopullisesti V-300, oli nestemäistä polttoainetta käyttävällä rakettimoottorilla varustettu komento-ohjattu ilmatorjuntaohjus. Ohjuksessa oli herätesytytin ja se laukaistiin pystysuoraan. Tulenjohtojärjestelmään kuului B-200-tutka, ja se perustui Wasserfallin Strassburg–Kehl-järjestelmän huomattavasti parannettuun versioon. Kaukovalvontatutkana oli A-100 ja järjestelmän ”aivoina” oli analoginen BESM-laskin. Jotta 20 yhtäaikaisen maalin tulittaminen onnistuisi yhdellä yksiköllä, B-200-tutka kehitettiin sektorikeilauksella toimivaksi monitoimitutkaksi. Näitä tutkia oli yhteensä 56. V-300-ohjuksen koeammuntoja tehtiin vuosina 1951–1952, ja koko järjestelmän testauksia 1952–1953. Sarjatuotantoversio testattiin vuonna 1954, ja lopullisesti järjestelmä hyväksyttiin sotavarustukseen 7. toukokuuta 1955 nimekkeellä S-25. Suunnitteluvaiheen aikana tapahtui huomattavia organisaatiomuutoksia vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen, jolloin Lavrenti Berija pidätettiin ja Sergo Berija menetti asemansa.^[1]

Palveluskäyttö

S-25 Berkut -järjestelmä oli pääosin kiinteä, ja se ryhmitettiin Moskovan ympärille kahteen torjuntakehään. Puolustus oli tasavahva joka ilmansuuntaan ilman painopistettä. Ulompi kehä rakennettiin 60–100 kilometrin etäisyydelle Kremlistä ja sisempi 35–50 kilometrin etäisyydelle. Kaupungin ympärille rakennettiin järjestelmää varten uudet kehätiet, joita ei löytynyt kartoista, osin saksalaisten sotavankien avulla. Teiden varrelle rakennettiin kantalinnoitetut ohjusasemat, tutka-asemat, varastot, johtokeskukset ja kasarmit. Sisemmällä kehällä oli 22 ilmatorjuntarykmenttiä torjuntasektorin leveyden ollessa 15 kilometriä, ulommalla kehällä oli 34 rykmenttiä sektorin leveyden ollessa 13 kilometriä. Torjuntasektorit olivat 60°, mikä johtui kiinteästä B-200-tulenjohtotutkan keilan leveydestä. Sektorista ulos lentävää maalia ei pystytty seuraamaan. Rykmenteissä oli kaksi ohjuspatteria, joissa kummassakin 10 laukaisualustaa. Jokaisella laukaisualustalla oli kolme ohjusta, ja koko järjestelmän teoreettinen maksimikyllästysraja oli 1 120 yhtäaikaisen maalin tulittaminen. Laveteilla saattoi olla laukaisuvalmiita ohjuksia yhteensä 3 360 kappaletta. Ohjukset oli sijoitettu 1–4 kilometrin etäisyydelle tutkan etusektoriin.^[1]

Moskovan ilmapuolustuksesta ja S-25-järjestelmän käytöstä vastasi 1. erikoisilmapuolustusarmeija, johon kuului neljä armeijakuntaa, joista kukin vastasi 90° sektorista. Ilmapuolustusarmeijaan kuului noin 30 000 sotilasta kenraalieversti K. Kazakovin johdossa. Rykmenttien miesvahvuus oli noin 500 miestä. Armeijalla oli varastoissaan 5 000 ohjusta, 1 000 kullakin armeijakunnalla sekä armeijan oma varasto. Ohjuksista vähintään 100 oli aina käyttövalmiina. Tarvittavan henkilöstömäärän kouluttaminen oli vaativa tehtävä, pelkästään kadettien koulutus S-25-järjestelmälle kesti kolme vuotta. Taistelupäivystys aloitettiin 1956 ensimmäisten ohjuksien saapuessa tuliasemiin ja operatiivinen valmius saavutettiin vuonna 1957.^[1]

Myöhemmät vaiheet

Moskovan ohjuspuolustusjärjestelmä oli mittava kokonaisuus, mutta myös hyvin kallis. Nikita Hruštšov nimitti sitä ”Moskovan paaluaitaukseksi”. Järjestelmän käyttöä kuitenkin jatkettiin ja sitä paranneltiin. Ohjuksia oli käytössä eri malleja, alkuperäiset 205 ja 207, vuonna 1957 käyttöön otettu ydinkärjellä varustettu 207T (”Tatjana”), tavallisella taistelukärjellä varustettu 217 ja ydinkärkinen 218. B-200-tutka varustettiin liikkuvan maalin ilmaisulla. Uudistettu S-25M-järjestelmä nosti torjuntaetäisyyden 40 kilometriin ja torjuntakorkeuden 30 kilometriin; se otettiin käyttöön vuonna 1961. Myöhempi S-25MR nosti torjuntaetäisyyden 59 kilometriin ja maalin nopeuden aina 4 300 km/h. Lisäksi oli mahdollista ampua kolme ohjusta samaa maalia kohti. Kiinteää S-25-järjestelmää yritettiin muuttaa liikkuvaksi asentamalla ohjus tela-alustalle ”Lisa”, mutta hanke ei toteutunut. Järjestelmä oli käytössä aina 1980-luvulle asti, jolloin se korvattiin uudemmalla S-300P-ohjusjärjestelmällä.^[1]

Lähteet

1. Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, s. 90-96. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. ISBN 951-95594-4-2

‎Aiheesta muualla