Samastuminen

Tämän artikkelin tai sen osan määritelmä puuttuu tai on huonosti laadittu.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin määritelmää. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Määritelmän pitäisi kertoa, mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan näissä yhteyksissä.

Samastuminen (myös samaistuminen ja samastus) eli identifikaatio (saks. Identifizierung < lat. idem 'sama') on psykologian ja psykoanalyysin sekä taiteidentutkimuksen käsite.

Samastuminen psykoanalyysissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samastumisilmiö oli kiinnittänyt jo antiikin filosofien huomiota epiikan ja draa­man yhteydessä, mutta samastumis-käsite otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alkupuolella (P. B. Shelley). Sigmund Freud oli vuonna 1921 ensimmäisiä, jotka käyttivät käsitettä samastuminen sen nykyisessä psykologisessa merkityksessä.[1]

Samastuksessa ”yksilön ego pyrkii mukautumaan jonkin toisen egon kaltaiseksi, toimimaan sen ta­voin, jäl­jit­te­lemään sitä ja tavallaan ottamaan sen sisäänsä”.[2] Samastuminen on varhaislapsuuden tärkeimpiä objektisuhteen muotoja; se on myös varhaisin ja alkuperäisin tunnesitoutumismuoto sekä tärkeä oppimisen ja henkisen kasvun keino.

Sa­mas­tu­mi­nen voi koh­distua paitsi ihmisiin myös muihin ulkomaailman objekteihin; riittää että asianosainen voi ”olla objektin kaltainen siinä ja siinä asiassa”[3] Vihattuunkin objektiin voidaan samastua, sillä näin pääs­tään osalliseksi sen voimasta.[4] Yliminän muodostumiselle taas on edellytyksenä, että lapsi samastuu vanhempiensa kieltäviin, rajoittaviin ja moraalisiin puoliin.[5]

Freudin mukaan samastus on tapahtuma, jossa minö pyrkii suuntaamaan viettipohjan (id) libidovarausta itseensä. ”Ehkä samastuminen on yleensäkin edellytyksenä sille, että id luopuu kohteistaan”, hän arvioi.[6] Kun eroottinen kohteenvalinta korvataan minän muuntumisella, minä pystyy siten hallitsemaan viettipohjaa. Ensi sijassa ilmiötä esiintyy silloin kun rakkauden kohde on menetetty tai sitä on muutoin vaikea saavuttaa (tältä osin kyseeseen tullevat myös kuvitteelliset hahmot).

Freud jakoi samastumisen kolmia. Ensisijainen samastus on varhaisin muoto, ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsella ei vielä ole käsitystä minän ja ulkomaailman vä­li­sis­tä rajoista. Ensivuoroisen samastuksen perustana on tunnesuhde objektiin, yleensä äitiin. Toisvuoroinen samastus tarkoittaa sitä, että yksilö samastuu esimerkiksi menetettyyn rakkauden kohteeseen tai vihattuun objektiin. Kolmanneksi yksilö voi samastua johonkuhun toiseen ihmiseen jonkin yhteisen ominaisuuden perusteella; samastuksen ei tarvitse olla seksuaalisesti tai aggressiivisesti latautunutta.[7]

Samastuksen käsitettä on kehittänyt ja selventänyt Roy Schafer.[8] Hän erottaa samastuksen ja sisällytyksen (introjektion). Samastus ja sisällytys ovat si­säis­tämisen eli internalisaation alalajeja. Samastuksessa yksilö saa kohteen itselleen sulautumalla siihen (sen edustukseen) ja omaksumalla sen käytösmuotoja. Sisällytyksessä jonkin kohteen piirteet sijaitsevat yksilön sisällä mutta niitä ei koeta osaksi psyykkistä itseä. Sisällytys on primaariprosessuaalinen kohde-edustus (objektirepresentaatio). Sisällytys muistuttaa ulkoista, erillistä kohdetta sikäli, että sisällytystä tuntuu mahdolliselta hallita ja sitä koetetaan hallita niin kuin ulkoista kohdetta. Mielessä kuviteltu musiikki, joka vaikuttaa ruumiiseen samoin, joskin lievemmin, kuin todellisuudessa soiva musiikki, sekä musiikki, joka pyörii itsepintaisesti mielessä ("korvamato"), tarjoavat esimerkkejä sisällytyksistä. Tuollaisia sisällytyksiä ei voi paeta, vaan ne seuraavat mukana niin kuin Kuu kulkijaa.[9]

Robert H. Koffin mukaan samastuksessa on:

  1. viettitalouden kan­nalta kyse siitä, että libidoa pyritään säästämään suuntaamalla sitä ulkoisen kohteen sijasta sisäiseen kohteeseen,
  2. rakenteellisesti'siitä, että minästä tai yliminästä py­ri­tään löytämään piirteitä, jotka muistuttavat ulkoista kohdetta tai sen vastakohtaa,
  3. dynaamisesti siitä, että ulkoisesta objektista joudutaan luopumaan. Samastuksen osatekijöitä ovat muun muassa jäljittely, sulauttaminen, sisäistäminen, omien vaikuttimien ja käytösmallien muokkaaminen ja oppiminen.[10]

Samastus on välitöntä, ja se tapahtuu siinä paikassa ja perustuu havaintoon. Mal­lista oppiminen ja jäljittely on samastuksen tulosta, ei samastumista sinänsä. Sa­mas­tuminen on pääosin tiedostumatonta, mutta siihen saattaa sisältyä esitietoisia ja tietoisia osatekijöitä.

Psykoanalyysissa samastuminen voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ensivuoroinen samastuminen sijoittuu oidipaalikehitykseen, ja sen mukana persoonallisuus muodostuu; toisvuoroiset samastukset perustuvat ensivuoroisiin eivätkä ole yhtä mullistavia eivätkä pysyviä.

Samastus on keskeisellä si­jal­la lapsuudessa ja nuoruudessa — egoa on sanottu tiivistymäksi ”kaikista ihmisen kehitysvuosinaan suorittamista samaistuksista”.[11] Samastuksen merkitys vähenee iän mukana, oidipaalikehityksen ratkettua, ja jos yksilö aikuisiällä koettaa luopua omasta iden­ti­teetistään ja asettua toisen asemaan ja kokea viettityydytystä tämän kautta, silloin on puhuttava regressiivisestä ja patologisesta samastuksesta. Aikuisiällä samastuminen on pääasiassa ”väliaikaista, kontrolloitua ja egon palveluksessa tapahtuvaa”[12], eikä siinä koeteta saada viettityydytystä vaan pyritään saamaan eläytymispohjaista tietoa toisesta ihmisestä ja ymmärtämään häntä.

Samastuminen taiteidentutkimuksessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteen — esimerkiksi kirjallisuuden tai elokuvan — vastaanotossa samastuminen on tilapäistä, ja se kohdistuu teoksen henkilöhahmoihin.

Samastumisen muotoja on kirjallisuuden reseption osalta eritellyt Hans Robert Jauss.[13] Hän erottaa viisi tapaa, joilla lukijan ja päähenkilön vuorovaikutus toteutuu kirjallisuuden vastaanotossa, ja niitä voidaan tietyiltä osin soveltaa myös musiikin vastaanoton tarkasteluun.

  1. Assosiatiivinen samastuminen tarkoittaa tilanteita, joissa vastaanottajain ja esiintyjäin välinen erottelu katoaa. Tätä esiintyy erityisesti rituaaleissa, joihin yleisö osallistuu, esimerkiksi jumalanpalveluksessa: seurakuntalaiset eivät ole yleisöä, vaan he osallistuvat rituaaliin aktiivisesti (vuorolaulu ym.). Assosiatiivinen samastuminen ilmenee myös leikeissä, kun osallistujan on voitava asettua toisten asemaan ja hän voi joutua milloin rosvoksi, milloin poliisiksi, ja liikenteessä, kun yksilö on välillä en­sin­ajo-oikeutettu ja välillä väistämisvelvollinen. Peleissä ja leikeissä yksilö sisäistää tois­ten asennoitumisia, ja tässä piilee pelien sosiaalistava vaikutus: yksilöstä voi tulla subjekti itselleen vasta kun hänestä on ensin tullut objekti itselleen.
  2. Ihaileva samastuminen tarkoittaa esikuvan täydellisyyden aikaansaamaa esteettistä asennoitumista, johon ei uutuuden katoaminen vaikuta. Ihailu muuttuu samastumiseksi vasta etääntymisen myötä, kun ihailun koh­det­ta tutkistellaan ja häneltä omaksutaan asenteita. Ihaileva samastuminen voi olla todellisuuspakoista (esimerkiksi James Bond).
  3. Myötätuntoisessa samastumisessa luovutaan ihailuun liittyvästä etäi­syydestä ja koetaan yhteenkuuluvuutta kärsivän sankarin kanssa. Siinä missä täydellinen sankari on tavoittamaton esikuva ja haaveilun kohde, voidaan epätäydelliseen, arkipäiväiseen päähenkilöön samastua, koska hän on ”meidän kokoamme” ja voimme nähdä hänessä omat mahdollisuutemme ja puutteemme ja tuntea solidaarisuutta (rivimuusikot). Täydellisen sankarin ei tarvitse muuttua, mutta epätäydellisen päähenkilön kehitys (esimerkiksi Star Trekin Datan pyr­kimys inhimillisyyteen) voi toimia mallina ja sijoituskohteena omalle kilvoittelulle.
  4. Katarttinen samastuminen liittyy Aristoteleen kuvaamaan prosessiin, jossa draaman katsoja asetetaan kärsivän sankarin asemaan ja traaginen järkytys tai koominen kevennys johtaa tunteiden puhdistumiseen.[14] Katharsis-elämys vapauttaa yksilön moraaliseen pohdiskeluun, ja tähän samastumislajiin on liitetty moraalifilosofisia merkityksiä: yksilöä on kasvatettava itsenäiseen ja julkiseen harkintaan, va­paak­si vaikkapa kirkon oikeaoppisuudesta.
  5. Ironinen samastuminen tarkoittaa samastumismahdollisuuden epäämistä tai ironisoimista. Ironisten samastumisten avulla pyritään kumoamaan yleisön toivekuvitelmia ja sysäämään sitä ajattelemattomasta tilasta esteettiseen ja moraaliseen pohdintaan, paljastamaan tiedostumattomia odotuksia ja pelisääntöjä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Voidaan käyttää metafiktiivisyyttä (Jaakko fatalisti, Tristram Shandy), tai vastaanottajan odotuksia voidaan pettää niin että hän joutuu vastakkain niiden kanssa.

Kaikki samastuminen ei kumpua ihailusta eikä jäljittelystä, vaan pelkkä ihmisen läsnäolo johtaa väistämättä siihen, että toinen suhteuttaa itsensä tiedostamattaan hä­nen asemaansa ja tilanteeseensa.[15] Tunteet ovat tart­tu­via, ja tähän voi olla useita syitä: joudumme joka tapauksessa konstruoimaan itse toisen ihmisen tunteet niistä merkeistä, joita havaitsemme; aivotutkijoiden havaitsemat peilisolut matkivat automaattisesti toisten käytöstä ja näin tuovat heidät psyy­keemme.[16] Peilisolut mahdollistavat myös empatian: paitsi että aivomme matkivat toisen toimintaa, tun­nem­me (tiedostamattamme) sen, mitä hänelle tapahtuu. Empatian juuret ovat ruumiissa.

Taiteen vastaanoton yhteydessä samastumisella on tietty kulkunsa, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

  1. Projektiossa eli sijoittamisessa minän osia sijoitetaan ulkomaailman kohteeseen. Taiteen vastaanoton yhteydessä tämä on luonteeltaan narsistista ja väliaikaista. Kohteeseen voidaan sijoittaa paitsi egon osia myös haluamme tai kuva itsestämme sellaisena kuin toivomme tai pelkäämme olevamme. Taideteoksista tulee näin siirtymäkohteiden eli transitio-objektien leikkikenttä, joka sijaitsee puhtaasti objektiivisen ja puhtaasti subjektiivisen maailman rajalla. Taiteen ulkopuolella tuommoiset narsistiset projektiot olisivat patologisia, sillä niiden avulla tyydytämme lapsenomaisia ja mahdottomia toiveita.
  2. Samastuminen päättyy teok­sen loputtua: meidän on palattava todellisuuteen ja tultava toimeen todellisten koh­tei­den kanssa — esimerkiksi ”todellisen isämme kanssa, vaikka hän onkin paskiainen, sen jälkeen kun olimme sijoittaneet kapteeni Koukkuun vihan, jota häntä koh­taan tunnemme, ja panneet kapteenin kävelemään pitkin lankkua”.[17] Kuvitteelliseen maailmaan ei voi jäädä pysyvästi, niin miellyttävää kuin se olisikin.
  3. Kun joudumme luopumaan narsistisista toivekuvitelmista, ne sisäistyvät: suhteemme menetettyihin kohteisiin tulevat minän rakenneosiksi, minän osien välisiksi suhteiksi. (Suurisuuntaisimmin tämä tapahtuu oidipaalikehityksen yhteydessä, kun yliminä muodostuu vanhempain edustuksista.) Sisäistykset muuttavat psyyken ra­ken­teita aina jonkin verran, kun uudet rakenteet hakeutuvat kohti tasapainoa ja ko­he­renttiutta; suunnitelmallisimmin tämä tapahtuu psykoterapiassa ja tragediassa.[18]

Samastuttaessa ei koeta yksiviivaisesti samoja tunteita kuin sepitteen hen­ki­löhahmot kokevat eikä samastuminen edellytä tunnetilain symmetrisyyttä eikä peilaamista. Kun esimerkiksi kauhuelokuvan henkilö tuntee kammoa hirviöiden edessä, se on egoistinen tunne; elokuvan katsoja tuntee myötätuntoa ja sääliä eli altruistisia tunteita.[19]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alford, C. Fred 1992: The Psychoanalytic Theory of Greek Tragedy. Yale University Press, New Haven.
  • Aristoteles 1982: Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Helsinki. ISBN 951-1-15719-1
  • Barrett, Louise — Dunbar, Robin — Lycett, John 2002: Human Evolutionary Psychology. Palgrave, Basingstoke. ISBN 0-691-09622-8
  • Carroll, Noël 1990: The Philosophy of Horror, or, Paradoxes of the Heart. New York: Routledge. ISBN 0-415-90216-9
  • Earl, James W. 1986: Identification and Catharsis. — Pragmatism’s Freud: The Moral Disposition of Psychoanalysis. Psychiatry and the Humanities, 9 (toim. Joseph H. Smith & William Kerrigan), s. 79–92. The Johns Hopkins University Press, Baltimore. ISBN 0-8018-3324-8
  • Freud, Anna: Minän suojautumiskeinot. (Das Ich und die Abwehrmechanismen, 1936.) Englannin kielestä suomentanut Kai Kaila. Espoo: Weilin+Göös, 1969.
  • Freud, Sigmund 1940: Massenpsychologie und Ich-Analyse. [1921.] — Gesammelte Werke XIII, s. 71–161. Imago, London
  • Freud, Sigmund: Johdatus psykoanalyysiin. ((Suomennettu teoksista Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917, ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1933.) Suomentanut Erkki Puranen) Jyväskylä: Gummerus, 1964.
  • Freud, Sigmund: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. ((Zur Einführung des Narzißmus, 1914; Jenseits des Lustprinzips, 1920; Das Ich und das Es, 1923; Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.) Suomentanut Mirja Rutanen) Helsinki: Love Kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7
  • Freud, Sigmund: Joukkopsykologia ja egoanalyysi. ((Massenpsychologie und Ich-Analyse, 1921.) Suomentanut Markus Lång) Helsinki: Moreeni, 2010. ISBN 978-952-254-014-0
  • Hautamäki, Soili 1988: Ydintrauma. Ihminen Hiroshiman jälkeen. Pohjoinen, Oulu. ISBN 951-749-081-X
  • Jauss, Hans Robert 1982: Ästhetische Erfahrung und literarische Hermeneutik. Suhrkamp, Frankfurt a. M. ISBN 3-518-57617-8
  • Koff, Robert H. 1961: A Definition of Identification: A Review of the Literature. — International Journal of Psycho-Analysis 3 (42. vsk.), s. 362–370.
  • Lång, Markus 1995: Samastuminen taiteen vastaanoton ongelmana. Erityistarkastelun kohteena säveltaide. — Musiikki 3 (25. vsk.), s. 249–280.
  • Modell, Arnold H. 2003: Imagination and the Meaningful Brain. The MIT Press, Cambridge (Mass.). ISBN 0-262-13425-X
  • Schafer, Roy 1968: Aspects of Internalization. International Universities Press, New York.
  • Tähkä, Veikko: Psykoterapian perusteet psykoanalyyttisen teorian pohjalta. Porvoo Helsinki: WSOY, 1970.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ S. Freud 2010, s. 67–.
  2. ↑ S. Freud 1964, s. 460–461. Suomennosta muutettu.
  3. ↑ Tähkä 1988, s. 30; ks. myös S. Freud 2010, s. 67–68.
  4. ↑ Niin sanotusta hyökkääjään samastumisesta ks. A. Freud 1969, s. 84–; Hautamäki 1988, s. 86–.
  5. ↑ Tähkä 1988, s. 38.
  6. ↑ S. Freud 1993, s. 139.
  7. ↑ S. Freud 2010, s. 70–72.
  8. ↑ Schafer 1968.
  9. ↑ Mts. 127.
  10. ↑ Koff 1961. Ks. myös Schafer 1968, s. 140–180.
  11. ↑ Tähkä 1988, s. 47.
  12. ↑ Mts. 175
  13. ↑ Jauss 1982, s. 244–292.
  14. ↑ Aristoteles 1982.
  15. ↑ Vrt. S. Freud 1954, s. 48.
  16. ↑ Barrett–Dunbar–Lycett 2002, s. 331–334; Modell 2003, s. 183–192.
  17. ↑ Earl 1986, s. 87.
  18. ↑ Scha­fer 1968; Earl 1986; Alford 1992.
  19. ↑ Carroll 1990, s. 91.
Estetiikka ja taidefilosofia
Aiheet
Estetiikan teoriat
Esteettiset kategoriat
Sovellettu estetiikka
Taidefilosofit
Artikkeleita aiheesta