Simpukan- ja kotilonkuorirahat

Kiinalaisia simpukkarahoja.

Simpukankuoriraha tai simpukkaraha (engl. cowrie, cowries) on monilla alueilla historiallisesti käytetty vaihdon väline. Niitä kutsutaan myös valuuttana sanalla kaurikotilo.[1] Simpukankuorirahat olivat yleensä joko kokonaisia merisimpukoita tai niiden osia, jotka usein työstettiin helmiksi tai muotoiltiin muilla tavoin. Kaurikotiloiden käyttö kaupankäynnissä alkoi tavaran vaihtona, jolloin kuorilla oli arvo kehon koristeina. Talousantropologit ovat keskustelleet helmien eroista hyödykkeinä ja rahana.[2]

Simpukan- ja kotilonkuoria on käytetty rahana Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Australiassa. Maailmanlaajuisesti yleisimmin käytetty laji oli Cypraea montea -kotilo. Tätä lajia esiintyy eniten Intian valtameressä, ja sitä on kerätty Malediiveilla, Sri Lankassa, Malabarin rannikolla, Borneossa ja muilla Indonesian saarilla sekä useilla Afrikan rannikon alueilla Ras Hafunista Mosambikiin. Kotilonkuorirahalla oli merkittävä osuus Afrikan, Etelä- ja Itä-Aasian välisissä kauppayhteyksissä.

On kuitenkin kiistanalaista, voidaanko tällaisia "primitiivisiä" rahoja pitää rahana sanan täydessä merkityksessä.lähde? On viitattu siihen, että niitä käytettiin kyllä esimerkiksi avioliitosta sovittaessa tai vastalahjaksi saaduista lahjoista, mutta ei maksuvälineenä päivittäisissä ostoksissa, sillä peruselintarvikkeet ja monet muut hyödykkeet tuotti kukin talous itse. Lisäksi niitä käytettiin, paitsi maksuvälineinä, myös koruina ja arvoaseman merkkeinä.[3][4] Toisaalta on pidetty ilmeisenä, että rahan tavoin nekin ovat toimineet, paitsi vaihdon välineinä, myös arvon mittana ja erityisesti arvon säilyttäjänä.[3]

Yleisimmin rahana käytetty kotilo, Monetaria moneta. Piirros vuodelta 1742.

Pohjois-Amerikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain eteläosissa, varsinkin Geogiassa asuneiden intiaaniheimojen simpukankuorista valmistamia esineitä (1873)

Pohjois-Amerikan itärannikolla useat intiaanikansat käyttivät vaihtovälineenä wampumeja, eräänlaisia kampavenussimpukan (Mercenaria mercenaria) kuorista valmistettuja helminauhoja ja -vöitä.[5] Varsinkin irokeesiliittoon kuuluneet heimot valmistivat niistä lankaan pujottamalla nauhoja ja kiinnitettäviä koristeellisia vöitä.[6] Alun perin niitä käytettiin lähinnä seremoniallisiin tarkoituksiin, mutta myöhemmin rannikolla asuneet heimot alkoivat käyttää niitä myös vaihdon välineinä varsinkin käydessään kauppaa sisämaassa asuneiden heimojen kanssa. Koska ensimmäisillä alueelle muuttaneilla eurooppalaisilla siirtolaisilla ei ollut käytössään metallirahaa, alkuaikoina hekin käyttivät wampumeja rahana, sillä ne olivat arvokkaita, melko harvinaisia mutta kuitenkin saatavilla.[5]

Pohjois-Amerikan länsirannikolla Alaskasta pohjois-Kaliforniaan saakka arvostetuin kuori oli dentalium, erään hammaskotiloajin (Scaphopoda) kuori.[3] Tämän kotilon kuori on luonnostaan avoin kummastakin päästä, ja niitä voidaan helposti pujottaa langan ympärille. Tällaisen rahan arvo määräytyi sen pituuden, ei kotoloiden lukumäärän mukaan; suurimpana rahayksikkönä oli "ligua", joka vastasi noin 1,83 metrin pituista nauhaa.[7]

Kalifornian keski- ja eteläosissa oliivikotelon Olivella biplicata kuoresta on valmistettu helmeä muistuttavia esineitä jo ainakin 9000 vuoden ajan. Vanhemmista arkeologisista kohteista niitä on kuitenkin löydetty vain pieniä määriä, mikä viittaa siihen, ettei niitä alun perin käytetty rahana vaan ainoastaan koriste-esineinä.[8] Mutta hieman yli 1000 vuotta sitten chumashit Santa Barbaran kanaalin saarilla alkoivat veistää helmiä oliivikotelon kuorista niin suuria määriä, että samalla syntyneistä jätteistä muodostui metrin korkuisia kasoja. Pyöreitä helmiä alettiin käyttää rahana kaikkialla nykyisen Etelä-Kalifornian alueella.[9]. Suunnilleen vuodesta 1500 aina 1800-luvun lopulle saakka Keski-Kalofornian miwok-, ohlone-, patwin-, pomo- ja wappo-kansat käyttivät kaksikuorisen saxidomus-simpukan kuorista valmistettuja rahoja.[10][11][12]

Afrikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Simpukankuoria
Arabikauppias käyttää kotilonkuoroa rahana. Painokuva vuodelta 1845.

Afrikassa simpukan- ja kotilonkuoria käytettiin laajalti rahana 1800-luvun puoliväliin saakka. Kongon kuningaskunnassa rahoina käytettiin pienen Olivella nana -kotilon säihkyviä kuoria, joita kerättiin Ilha de Luandan saarella. Ne levisivät käyttöön laajemmallekin, aina Beniniin saakka. Kongossa ne tunnettiin nimellä znimbu tai zimbo.[13] Myös suuren maakotelon Achatina monetaria kuoria käytettiin rahoina Benguelassa renkaiksi leikattuina. Ugandan siirtomaavallan alussa brittiläiset upseerit saivat päivärahaa kauriokotiloissa, jotta he saattoivat osta aelintarvikkeita paikallisilta markkinoilta, vaikka heidän varsinainen palkansa maksettiin Euroopan valuutassa.[14]

Länsi-Afrikassaa kaurikotiloita käytettiin maksuvälineenä laajalla alueella. Niitä saatettiin käyttää päivittäistavaroiden ja työkalujen ostamiseen, sekä verojen ja kunnianosoitusten maksamiseen viranomaisille. Kaurikotiloita käytettiin myös työntekijöiden palkkaamiseen.[14]

Merikotiloiden kuoria käytettiin rahana myös Länsi-Afrikan sisämaassa, kaukana meren rannasta. Myös eurooppalaiset toivat simpukoita Intiasta Länsi-Afrikkaan Pohjois-Afrikan ja Saharan kautta jo ennen vuotta 1000.[15] Portugalilaiset aloittivat simpukkojen kauppaamisen vuodesta 1515 alkaen suuremmissä määrin Länsi-Afrikkaan, kun Intiasta palaavat laivat saivat käyttää niitä painolastina. Valkeita pieniä simpukoita, varsinkin Malediiveilta tuotua Cypraea monetaa oli käytetty rahana jo satoja vuosia Kiinassa. Simpukoita alettiin käyttää varsinkin Beninissä, Jorubalandissa ja Orjarannikolla. Dahomeyssa ne olivat ainoa valuutta. Kotiloita käytettiin myös koristeina.[16]

Jo vuonna 1520 Portugalilaiset toivat kaurikotiloita vuosittain. He varastoivat niitä São Toméen, joissa niitä käytettiin pääasiassa siepattujen orjien ostamiseen Gwatónissa, ja jotka sitten vietiin Elminaan myytäviksi. Se oli helppoa portugalilaisille, koska he lastasivat Goaan purjehtivat ja sieltä palaavat Intian laivat Malediveilta saaduilla kotiloilla. Ne tuotiin takaisin laivojen painolastina Hyväntoivonniemen ympäri kaupankäyntiä varten Länsi-Afrikkaan. Beninissä orjaksi otetun hinta vuosina 1522 - 1527 kohosi simpukankuorissa maksettuna 15 prosenttia, kun taas jamssin hinta kohosi 8000:sta 89000:n. Kun vielä 1520-luvulla kotiloila ostettuja tuontitavaroita arvioitiin kuvaamalla kotiloiden määrää, 1530-luvulla niitä arvioitiin painon mukaan. Eräässä laivassa vuonna 1529 oli 27 Portugalin guintaisin arvosta kaureja, kun taas vuonna 1540 eräässä laivassa niitä oli neljän sadan guintaisin arvosta.[17]

1500-luvun puoleen väliin mennessä portugalilaiset kuljettivat 130 miljoonaa simpukankuorta vuodessa Afrikkaan myytäväksi rahana. Hollanti, Englanti ja Ranska tulivat mukaan tähän ilmeisen kannattavaan toimintaan. Vuonna 1773 eräs 260 tonnin ranskalainen orjalaiva toi 35 miljoonaa lankoihin pujotettua simpukankuorta Ouidahiin. Hollantilaiset ja englantilaiset toivat yli 10 miljardia simpukankuorta Länsi-Afrikkaan vuosina 1700-1790. Englantilaiset toivat vuosina 1800-1850 5,5 miljardia. Kotilokaupan loppuessa 1900-luvun alkuun mennessä eurooppalaiset olivat purkaneet lasteissaan Afrikkaan 50 miljardia simpukankuorta.[16]

Simpukankuoria käytetään myös koristeluun. Kuvassa joruba-kulttuuriin liittyvä Ile Ori -esine

Esimerkiksi Länsi-Afrikassa simpukankuoret olivat vielä 1880-luvulla yleisesti käytettyjä rahoja pienissä ostoksissa. 40 simpukankuorta muodostivat "nauhan", ja 50 nauhaa oli yhden sillingin arvoinen.[18] Vangituista ihmisistä eli orjista tuli 1600-luvulla Orjarannikon alueen hallitseva vientituote. Heistä saatiin vastineeksi tekstiileitä ja sipukankuoria, sekä monia muita kauppatavaroita. Afrikkaan tuotiin etenkin Euroopassa ja Itä-Aasiassa valmistettuja tuotteita.[19]

Simpukankuorirahan edut vaikuttivat sen laajaan käyttöönottoon. Laskentayksikkö oli yhtenäinen useilla eri alueilla ja simpukankuorirahoja laskettiin usein yksin kappalein, kymmenittäin tai kahdenkymmenen kappaleen kokonaisuuksina. Sitä voitiin käyttää myös pienissä kaupoissa, eikä sitä pystytty väärentämään.[15]

Aasiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinalaisia kuorirahoja ajalta 1500-luvulta 700-luvulle eKr.
2,6 cm pitkä kuoriraha Palou Tellosta Batusaarilta, Indonesiasta

Kiinassa varhaisimmat kirjalliset maininnat simpukankuorten käytöstä rahoina ovat Shang-dynastian ajalta (1765–1122 eKr.)[20] Simpukankuorien merkitystä kuvaa sekin, että klassinen kiinalainen rahaa tarkoittava kirjoitusmerkki, 貝 (bèi), esittää tyyliteltyä simpukankuorta.[3]

Vihreään luuhun tehty 40,3 millimetrin pituinen posliinikotilon kuoren jäljitelmä Kiinasta, Läntisen Zhou-dynastian ajalta (1046–771 eKr.), Jin-valtiosta

Intiassa olivat jo varhain käytössä hopea- ja kuparirahat, mutta niiden ohella myös kaurikotiloiden kuoria käytetiin pitkään pikkurahoina.[21] Ne tunnettiin nimellä kaudi, ja Bengalissa ne voitin vaihtaa rupioihin siten, että yksi rupia vastasi 2560 kaudia. Vuosittain niitä tuotiin Malediiveilta Bengaliin 30 000 rupian arvosta. Yksi orja maksoi noin 25 000 simpukankuorta. Odishassa Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania poisti kaudit käytöstä vuonna 1805, jolloin niiden tilalle tuli hopearaha. Tämä vaikutti osaltaan Paika-kapinan puhkeamiseen vuonna 1817.[22]

Thaimaassa vahvistettiin, että noin 16 gramman (yhden ticalin) painoisen posliinikotilon kuoren arvo oli 1/6400 bahtia.

Oseaniassa ja Australiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Simpukan- ja kotilonkuorirahoja Papua-Uudesta-Guineassa

Australian pohjoississa eri heimot käyttivät eri simpukka- ja kotilolajien kuoria. Yhden heimon käyttämä laji saattoi toisen heimon silmissä olla täysin arvoton.

Uuden-Guinean pohjoispuolella olevilla saarilla kuoret hajotettiin ohuiksi liuskoiksi, joiden läpi puhkaistiin reiät niin, että ne voitiin pujottaa pitkään nuoraan. Tällaisen nuoran arvo määräytyi sen pituuden mukaan, joka mitattiin sormilla. Näillä saarilla käytettiin kahdenlaisia kuorirahoja. Toiset saatiin erään Uuden-Guinean rannoilla esiintyvästä kotilosta, toiset taas tavallisesta helmisimpukasta.

Eteläisillä Tyynenmeren saarilla oliivikotilo Oliva carneola oli yleisimmin kuorirahan valmistukseen käytetty kotilolaji. Vielä vuonna 1882 Salomonsaarilla paikallisessa kaupassa käytettiin maksuvälineenä kotilonkuoren palasia, jotka naiset olivat suurella vaivalla hajottaneet tarvittavan kokoisiksi kappaleiksi. Koska niiden valmistus oli työlästä, niitä ei tehty enempää kuin tarvittiin ja täten ne pysyivät arvossaan.

Nykyaikaiset kolikot syrjäyttivät kotilonkuoret nopeasti, mutta eivät täydellisesti, sillä Salomoninsaarilla niitä käytetään yhä jonkin verran. Kuoret työstetään koristeellisiksi liuskoiksi, joiden arvo kuvaa niiden valmistukseen käytettyä työmäärää.

Itäisen Uuden-Britannian saarella Papua-Uudessa-Guineassa kuorirahoja käytetään edelleen, ja ne voidaan vaihtaa Papua-Uuden-Guinean kinoihin.[23]

Lähi-idässä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikoitellen Länsi-Aasiassa rengaskotilon (Cyprea annulus) kuoria on muinoin käytetty yleisenä maksuvälineenä. Nimensä tämä kotilo on saanut kuoren yläpinnalla olevasta kirkkaan oranssinvärisestä rengasta. Monia kappaleita löysi Austen Henry Layard kaivauksillaan Nimrudissa vuosina 1845–1851.[24]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Glyn Davis: A History of Money, from Ancient Times to the Present Day. University of Wales, 1994.
  • Marcel Mauss: The Gift. (Englanninkielinen käännös 1990) Määritä julkaisija!
  • M.B.D Trubitt: The Production and Exchange of Marine Shell Prestige Goods.". Journal of Archaeological Research, 2003, nro 11, s. 243–277.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kaurikotilo – maailman vanhin valuutta – Lempaalanantiikki.fi lempaalanantiikki.fi. Viitattu 10.8.2024.
  2. ↑ Davies 1994, Mauss 1950, Trubitt 2003
  3. ↑ a b c d Mikael Fauvelle: Shell Money. Cambridge University Press, 2024. doi:10.1017/9781009263344 ISBN 978-1-009-26334-4 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ Jared Diamond: Maailman eiliseen saakka: Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista, s. 77. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2013. ISBN 978-952-5-69762-9
  5. ↑ a b Theresa Geary: ”Wampum”, The Illustrated Bead Bible, s. 305. Määritä julkaisija! ISBN 978-1-4027-2353-7 Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Pentti Virrankoski: ”Pohjoisvaltioiden intiaanit”, Yhdysvaltojen ja Kanadan intiaanit: intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle, s. 210. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. 951-7-17788-7
  7. ↑ Tusk Shells: Scaphopoda animals.jrank.org. Viitattu 8.5.2024.
  8. ↑ Terry L. Jones, Kathryn A Klar (toim); Richard D. Hughes, Mandall Milliken: ”Prehistoric Material Conveyance”, California Prehistory: Colonization, Culture and Complexity, s. 259–272. New York, Lontoo. Määritä julkaisija! ISBN 978-0-7591-0872-1
  9. ↑ J. E. Arnold, A. P. Grash: ”The Evolution of Specialized Shellworking among the Island Chumash”, Origins of a Pacific Coast Cheifdom: The Chumash of the Channl Islands, s. 71–112. Salt Lake City: University of Utah Press, 2001.
  10. ↑ Napoleon A. Chagon: Ecological and Adaptive Aspects of California Shell Money. Annual Reports of the University of California Archaeological Survey, 1970, nro 12, s. 1–25. Los Angeles: University of California.
  11. ↑ Terry L. Jones, Kathryn A. Klar (toim.); Milliken, Randall, Richard T. Fitzgerald, Mark G. Hylkema, Randy Groza, Tom Origer, David G. Bieling, Alan Leventhal, Randy S. Wiberg, Andrew Gottsfield, Donna Gillete, Viviana Bellifemine, Eric Strother, Robert Cartier, David A. Fredrickson: ”Punctuated Culture Change in the San Francisco Bay Area”, California Prehistory: Colonization, Culture, and Complexity, s. 99–124. New York, Lontoo. Määritä julkaisija! ISBN 978-0-7591-0872-1
  12. ↑ G. Dalton (toim.); Andrew Vayda: ”Pomo Trade Feasts”, Tribal and Peasant Economies, s. 494–500. Garden City: Natural History Press, 1967.
  13. ↑ Han Hogendorn, Marion Johnson: The Shell Money of the Slave Trade, s. 19. Cambridge University Press, 1986. doi:10.1017/CBO9780511563041 ISBN 978-0-5115-6304-1
  14. ↑ a b Karin Pallaver: Cowries, the currency that powered West Africa ADP ReThink Quarterly. 20.1.2023. Viitattu 11.8.2024. (englanti)
  15. ↑ a b Falola, Toyin: A History of West Africa, s. 136. Routledge, 2024.
  16. ↑ a b Stanley B. Alpern: What Africans Got for Their Slaves: A Master List of European Trade Goods. History in Africa, 1995, 22. vsk, s. 5–43. doi:10.2307/3171906 ISSN 0361-5413 Artikkelin verkkoversio.
  17. ↑ Green, Toby: Fistful of Shells, s. 167. Penguin, 2019.
  18. ↑ Jones, Adam ja Sebald, Peter: The Lawsons of Little Popo/Anecho (Togo) 1841-1938, s. 522. The British Academy, 2005.
  19. ↑ Monroe, Cameron J.: The Encyclopedia of Empire, Dahomey Kingdom of, s. 1. Oxford: Wiley-Blackwell, 2015.
  20. ↑ Adris Doolin: Money Cowries. Hawaiian Shell News, Kesäkuu 1985, nro 306. Artikkelin verkkoversio.
  21. ↑ Asko Parpola, Jukka Hämeen-Anttila: ”Elinkeinot ja talouselämä”, Intian kulttuuri, s. 201. Otava, 2005. ISBN 951-1-18365-6
  22. ↑ Slave trade Bengal peepultree.world. Viitattu 8.5.2024.
  23. ↑ In Papua New Guinea, a Tribe Still Uses Shells as Money vice.com. 24.1.2019. Viitattu 8.5.2024.
  24. ↑ ”Shell Money”, Encyclopædia Britannica, volume 24. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Shell money