Sinkkijodidi

Sinkkijodidi
Tunnisteet
CAS-numero 10139-47-6
PubChem CID 66278
Ominaisuudet
Molekyylikaava ZnI2
Moolimassa 319,18 g/mol
Ulkomuoto Väritön kiteinen aine[1]
Sulamispiste 446 °C[1]
Kiehumispiste 625 °C (hajoaa)[1]
Tiheys 4,736 g/cm3[1]
Liukoisuus veteen 4 320 g/l[1]

Sinkkijodidi (ZnI2) on sinkki- ja jodidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää lääketieteessä ja orgaanisen kemian synteeseissä.

Ominaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa sinkkijodidi on väritöntä tai kellertävää hygroskooppista kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee hyvin veteen ja liukenee myös etanoliin, glyseroliin ja dietyylieetteriin. Aine on heikko Lewis-happo, minkä vuoksi sen vesiliuokset ovat hieman happamia. Sinkkijodidi hajoaa hitaasti ilman ja valon vaikutuksesta, jolloin muodostuu jodia.[1][2][3][4]

Valmistus ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinkkijodidia voidaan valmistaa liuottamalla metallista sinkkiä vetyjodidin kiehuvaan vesiliuokseen, neutraloimalla vetyjodidin vesiliuosta sinkkioksidin avulla hopean toimiessa katalyyttinä tai kuumentamalla sinkin ja jodin seosta typpi-ilmakehässä 600 °C:n lämpötilaan.[2]

Zn + 2 HI → ZnI2 + H2
ZnO + 2 HI → ZnI2 + H2O
Zn + I2 → ZnI2

Sinkkijodidi on antiseptinen ja aine, mihin tarkoitukseen sitä käytetään lääketieteessä. Sitä voidaan käyttää myös astringenttina. Lisäksi yhdistettä käytetään organosinkkiyhdisteiden valmistukseen, sinkki-jodidi-tärkkelys-liuoksen valmistamiseen, katalyyttinä additio- ja substituutioreaktioissa sekä Simmons–Smith-reaktioissa.[1][2][3][4][5]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 258. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  2. ↑ a b c Dieter M. M. Rohe, Rüdiger Winter Battersby & Hans Uwe Wolf: Zinc Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2014. Viitattu 30.6.2015
  3. ↑ a b Glenn J. McGarvey: Zinc Iodide, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2001. Teoksen verkkoversio Viitattu 30.6.2015
  4. ↑ a b Dale L. Perry: Handbook of inorganic compounds, s. 467. CRC Press, 2011. ISBN 9781439814628 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 30.6.2015. (englanniksi)
  5. ↑ Jie Jack Li: Name Reactions for Carbocyclic Ring Formations, s. 38–39. John Wiley & Sons, 2010. ISBN 978-0-470-87220-8 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 30.6.2015. (englanniksi)