Sophus Schandorph | |
---|---|
Sophus Schandorph |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 8. toukokuuta 1836 Ringsted, Tanska |
Kuollut | 1. tammikuuta 1901 (64 vuotta) |
Kansalaisuus | Tanska |
Ammatti | kirjailija |
Kirjailija | |
Äidinkieli | tanska |
Tuotannon kieli | tanska |
Aiheesta muualla | |
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Sophus Schandorph (8. toukokuuta 1836 Ringsted, Tanska – 1. tammikuuta 1901 Kööpenhamina, Tanska) oli tanskalainen kirjailija. Hän valmistui teologian kandidaatiksi mutta aloitti jo varhain romaanisten kielten ja kirjallisuuden opinnot, väitteli 1874 filosofian tohtoriksi väitöskirjalla Goldoni og Gozzi sekä kirjoitti myöhemmin muutamia kirjallisuushistoriallisia tutkielmia ja käänsi Giacomo Leopardin ja Alessandro Manzonin lyriikkaa.[1]
Schandorphin pari pientä runokokoelmaa 1863 ja 1868 olivat jo sisällöltään romantiikkaa, ja Ude i skoven, draamakohtauksia, (1867) polemisoi niin poroporvareita kuin opiskelijoiden nurkkakuntaisuuttakin vastaan, mutta ne eivät muuten vaikuta hänen myöhemmän tuotantonsa sukulaisilta. Georg Brandesin ja kirjallisen läpimurron ansiosta hän julkaisi 1876 kertomuskokoelman Fra provinsen, ja myöhemmin seurasi useita suuria ja pieniä realismin henkeen kirjoitettuja kertomuksia: Uden midtpunkt (1879, sittemmin dramatisoitu), Smaafolk (1880), Thomas Fris’s historie (1881),[2] terävä hyökkäys kansallisliberalismia vastaan, Et aar i embede (1883), joka käsittelee vanhan ja uuden kirjallisuuden murroskohta, puhdasoppisuutta ja vapaa-ajattelua, Skovfogedbørnene[3] (1884), Det gamle apothek (1885), Birgittes skæbne (1888) ja Vilhelm Vangs studenteraar (1894).[1]
Pienissä kertomuksissaan hän kuvaa själlantilaista kansanelämää ja kaupunkilaisia (kokoelma Ti fortællinger 1891). Schandorph kokeili myös huvinäytelmien kirjoittamista. Hän julkaisi 1882 Samlede digte, ældre og nyere, jossa lisänä on Fest- og søgnedage[3] (1886) ja Oplevelser (1889–1898). Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Fortællinger, udgave for folket (1901) ja Samlede romaner (1904–1905), mutta Emil Elberlingin mukaan vaikuttaa siltä kuin hän olisi niissä jo menettänyt otteensa lukijamaailmaan ja painumassa unohduksiin.[1]