Sosiaalisen älykkyyden käsitettä on käytetty yleisen älykkyystutkimuksen rinnalla. Muun muassa älykkyystutkimukseen vahvasti vaikuttanut yhdysvaltalainen psykologi Edward Thorndike kehitteli sosiaalisen älykkyyden käsitettä ja mittaustekniikoita jo älykkyystutkimuksen kulta-aikana 1920-luvulla, mutta osoittautui erittäin hankalaksi mitata sosiaalista älykkyyttä yleisestä älykkyydestä riippumatta. Määrittelyongelmista ei ole päästy myöhemminkään. Hall puhui karkeasti "lähettämisen ja vastaanottamisen taidoista". Täsmällisempinä ilmauksina on esitetty "vuorovaikutusongelmien ratkaisukykyä" ja roolinottokykyä. Thorndikella sosiaalinen älykkyys tarkoitti kykyä ymmärtää ja hallita ihmisiä.
Monet persoonallisuus- ja kykytestit kuitenkin selvästi mittaavat sosiaalista älykkyyttä, miten se sitten määritelläänkin. Kaikissa introversio-ekstraversiomittareissa on sosiaalisesti olennaista sisältöä. Bernreuter Personality Inventorysta Flanagan kehitti "sosiabilitettiasteikon" samoin Guilford Nebraska Personality Inventorysta. Wasburnilla oli yrityksiä samaan suuntaan. Gilliland ja Burke yrittelivät erilaisia sosiaalisen älykkyyden tai sosiabiliteetin mittoja, joihin tuli sisältyä sekä kyky tulla toimeen ihmisten kanssa että haluaa liikkua ihmisten seurassa.
Reed ja Weideman kehittivät sosiaalisten tilanteiden arviointitestin. Bureau of Public Personnel Administration esitteli 1930 luvun lopulla omaa alustavaa versiotaan. Noihin aikoihin suosituin sosiaalisen älykkyyden testi oli George Washingtonin yliopiston Test of Social Intelligence[1], jonka menestykselliseen kanssakäymiseen auttavat dimensiot ovat:
Sosiaalisen älykkyyden varhaisten tutkimusten ja teorioiden kritiikki kohdistui lähinnä kahteen seikkaan, joista ei vieläkään ole päästy eroon:
Sosiaalisen älykkyyden käsite on viime vuosina noussut uudelleen esille, kun on pyritty laajentamaan älykkyyden sisältöä toiminnallisesti laajemmalle alueelle irti normitetuista testeistä. Edellä kuvattuja käsitteellisiä ja mittauksellisia ongelmia ei kuitenkaan ole pystytty lopullisesti ratkaisemaan[2]. Aina kun puhutaan sosiaalisuuden ja kognitioiden yhteyksistä, käsitellään myös "sosiaalisen älykkyyden" tai sosiaalisten taitojen ongelmaa.
Sosiaalisesta kognitiosta eli sosiaalisten tilanteiden tiedollisesta hallinnasta onkin muodostunut hyvin keskeinen sosiaalipsykologian tutkimusalue 80-luvulta lähtien. Taustat ulottuvat tietenkin aina sosiaalipsykologian varhaisvaiheisiin saakka, ensisijaisesti George Herbert Meadin "sosiaaliseen behaviorismiin". Hänen eräs ideansa oli puhua "elekeskustelusta", joka sisäistyy symboliseksi prosessiksi. Lev Vygotskyn teoria interpersonaalisen siirtymisestä intrapersonaaliseksi on myös selkeästi merkittävä sosiaalisen älykkyyden tausta-ajatus. Willen Doise ja Garbiel Mugny[3] ovat liittäneet näihin taustavaikuttajiin (ja Jean Piaget'hen) myös useita muita sosiaalipsykologian tutkijoita peli- ja vaihtoteorian soveltajista ranskalaisiin sosiaalitieteilijöihin[4] sosiaalisen oppimisteoriaan saakka[5].
Cantor ja Kihlstrom ovat kehittäneet oman teoreettisen kokonaisnäkemyksen sosiaalisen älykkyyden käsitteen ympärille. Heillä sosiaalinen älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa, mitä tässä luvussa on tarkoitettu sosiaalisten taitojen tai sosiaalisen taitavuuden muodostamalla kokonaisuudella. Cantorin ja Harlowin[6] mukaan sosiaalinen älykkyys pystyy hyvin yhdistämään toiminnallisen älykkyyden ja persoonallisuuden samaan teoreettiseen kehykseen.
Sosiaalinen älykkyys voidaan määritellä myös älykkyysanalogiaa laajemmasta näkökulmasta. Menetyksellinen suoriutuminen sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa voidaan kuvata peliteoreettisesti tai moraaliteorian käsittein. Jos ihmisten kanssakäyminen on jonkinlainen peli, voittoon siinäkin pelissä tarvitaan taitoa. Tämä taito olisi sosiaalista älykkyyttä. Jos inhimillisessä toiminnassa keskeinen ulottuvuus on tekojen moraalinen sisältö, perusteltu eettinen toiminta, teon vaikutusten ymmärtäminen tai teon sisällön kestävä arviointikyky ilmeisesti on sosiaaliseen älykkyyteen verrattavissa oleva tekijä. Peliteoria on yleinen formaalinen menetelmä vuorovaikutustilanteiden analysoimiseksi, moraalifilosofiassa on tavoitteena löytää lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka ohjaavat eettisesti kestävää toimintaa.
Sosiaalisen älykkyyden eettistä määrittelyä käyttävät Gibbs ja Widaman[7] kuvaillessaan Lawrence Kohlbergin moraaliteorian mittausjärjestelmää. Sosiaalinen älykkyys tarkoittaa sosiomoraalisten tilanteiden hallintaa, koska Kohlbergin ja Piaget'n teorioiden hengessä parasta sosiaalista taitavuutta on toimia niin, että toiminta on laajasti ottaen oman itsen, lähimmäisten ja koko yhteiskunnan toimivuuden kannalta optimaalista.
Sosiaalisen älykkyyden tulee olla empiirisessä yhteydessä sosiaaliseen tehokkuuteen ja suhteellisen riippumaton abstraktista älykkyydestä. Sosiaalisen älykkyyden katsotaan mittaavan tarkkaa ihmistuntemusta ja havaintoherkkyyttä, mutta tätä olettamusta on harvoin pystytty näyttämään toteen.
Ford[8] asettaa käyttökelpoisen sosiaalisen älykkyyden teorian ehdoksi sen, että se kattaa kolme teoreettista kokonaisuutta: tulosteorian, prosessiteorian ja kehitysteorian. Fordin määritelmän mukaan sosiaalinen tarkoittaa tärkeiden sosiaalisten tavoitteiden saavuttamista määrätyissä sosiaalisissa ympäristöissä sopivien keinoja käyttäen ja positiivista kehitystä tukevin tuloksin.
Koska sosiaalinen älykkyys on kontekstiin sidottua, sen mittaaminen on huomattavasti yksilöbiologisesti sävyttynyttä älykkyyden käsitettä vaikeampaa. Jokainen sosiaalinen tilanne on aina myös käsitteellinen ja päätöksentekotilanne. Koska sosiaalista vuorovaikutusta ei voi pitää puhtaana pelinä, tekojen ja niiden tulkintojen sisällössä aina jotakin emotionaalista ja kommunikatiivista. Älykkyyden valtavirtatutkimus ei sovellu sosiaalisen vuorovaikutuksen tiedollisten ja taidollisten mekanismien tutkimukseen, koska älykkyystestit eivät sitä mittaa[9].
Eysenck[10] erottaa omassa käsitteistössään kolme älykkyyden muotoa: biologisen, psykometrisen ja sosiaalisen älykkyyden. Viimeksi mainittu on hänen mukaansa kuitenkin löyhä ja tieteellisen tutkimuksen saavuttamattomissa oleva käsite.
Harvardin kasvatustieteen professori Howard Gardner edustaa käsitystä, että älykkyydellä on useita toisistaan riippumattomia komponentteja. Viimeisimpänä vaiheena hänen teoriassaan on "moniälyn teoria", jonka puolesta hän on koonnut maailmanlaajuisen edustaja- ja kehittäjäverkoston. Gardnerin[11] yleinen lähtökohta on se, että länsimainen kulttuuri on alusta pitäen asettanut etusijalle järjen ja älykkyyden. Älykkyyden täsmällinen sisältö on vaihdellut vuosisadasta toiseen.
Gardnerin viimeisimmät ehdokkaat moniälyn osatekijöiksi ovat:
Yksi lähestymistapa on nähdä sosiaalisen vuorovaikutuksen perusedellytysten muotoutuminen emotionaalisena tapahtumana. Klassisia Meadin sosiaalipsykologian käsitteitä on kyky ottaa toisen ihmisen asema. Meadillä tämä kyky on välttämätön sille, että ihmisestä ylipäänsä tulee sosiaalinen olento. Hänen on hallittava yleistyneen toisen ihmisen asenne- ja ajatusmaailma. Roolinottokyky on sosiaalistumisprosessin tekninen osa, tarkkaa epäemotionaalista toimintaa. Stotlandin mukaan empatia on emotionaalista toimintaa, joka liikkuu miellyttävyys epämiellyttävyys ulottuvuudella. Salovey ja Mayer ovat kehitelleet emotionaalisen älykkyyden käsitettä ja määrittelevät sen kyvyksi monitoroida omia ja toisten ihmisten tunteita, eritellä niitä ja käyttää näin saatua tietoa hyväkseen omassa ajattelussaan ja toiminnassaan[12]. Davies, Stankov ja Roberts[13] katsovat löytäneensä tukea emotionaalisen älykkyyden erillisyydelle.
Daniel Goleman, tunneälyn käsitteen kehittäjä, etsiytyi menestyskirjansa jälkeen myös sosiaalisen älykkyyden piiriin. Hänen kirjansa Social Intelligence. The New Science of Human Relationships[14] perustuu tutuksi tulleeseen tapaan neurologian ja genetiikan tutkimustuloksiin. Goleman ottaa heti alkuun kapean lähtökohdan sosiaalisen älykkyyden käsitteelle: hän edellyttää, että sosiaalista älykkyyttä ei voi käyttää väärin.
Goleman esittelee kirjassaan sosiaalisen älykkyyden ja tunneälyn eroja seuraavalla taulukolla.
Nykyiseen neurogeneettiseen suuntaukseen liittyen Goleman uskoo, että ihmisen keskushermosto on viritetty sosiaalisesti ja että (sosiaalinen) oppiminenkin tapahtuu solujen tasolla. Erityinen selittäjäkandidaatti on italialaisten neurologien 1980-luvulla keksimä, edelleen aika kiistanalainen teoria peilisoluista. Peilisolu on aivosolu, joka toimii samalla tekoa tehtäessä ja sellaista havaittaessa identtisellä tavalla. Ihminen pystyy juuri näiden solujen avulla asettumaan toisen ihmisen asemaan, imitoimaan, simuloimaan näkemäänsä. Mitä hyötyä tästä hypoteesista sitten on muuta kuin se, ettei selittämiseen tarvita psykologiaa, kasvatustiedettä, kommunikaatiotutkimusta tms. vaan kaiken selittää neurofysiologia. Kun näitä peilisoluja tuntui löytyvän (eli magneettilaitteet hälyttivät) puhekeskuksen lähettyviltä, ilmeisesti Occamin partaveitsi pakotti tutkijat olettamaan, että kieli on myös peilisolujen mahdollistamaa. Samat peilisolut hälyttävät silloinkin, kun esimerkiksi apina aikoo syödä banaanin, mutta eivät silloin kun apina vain siirtää banaania toiseen paikkaan.