Strukturaalinen elokuva oli kokeellisen elokuvan suuntaus, joka oli merkittävä 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja kehittyi Britanniassa 1970-luvulla strukturaalis-materialistiseksi elokuvaksi.
Termin on kehittänyt P. Adams Sitney, joka on todennut että esimerkiksi sellaiset elokuvataiteilijat kuin Michael Snow, Hollis Frampton, George Landow (eli Owen Land), Paul Sharits, Tony Conrad, Joyce Wieland, Ernie Gehr, Birgit and Wilhelm Hein, Kurt Kren ja Peter Kubelka ovat etääntyneet elokuvan kompleksista ja tiiviistä muodoista, jollaista ovat toteuttaneet esimerkiksi Sidney Peterson ja Stan Brakhage. ”Strukturaalisten elokuvien” tekijät pyrkivätt sen sijaan yksinkertaisempaan, toisinaan jopa ennalta arvattavaan taiteeseen. Elokuvan muoto oli olennainen, sisältö sivuseikka. Tätä termiä ei pidä sekoittaa kirjalliseen ja filosofiseen termiin strukturalismi.
Sitney tunnisti neljä strukturaalisille elokuville ominaista piirrettä, mutta ne kaikki eivät yleensä esiinny yhtä aikaa yhdessä elokuvassa:[1]
George Maciunas on huomauttanut, että samat piirteet ovat esillä myös fluxus-elokuvissa.