Sturlaugr Ahkeran saaga [stütlöigr] (isl. Sturlaugs saga starfsama) on keskiaikainen islantilainen saaga, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Se luetaan niin kutsuttuihin muinaissaagoihin. Saagan päähahmo Sturlaugr kosii jaarlin tytärtä, mutta saatuaan rukkaset lähtee itään viikinkiretkille, ryhtyy Sveanmaalla kuningas Yngvifreyrin seuraajaksi, noutaa alkuhärän sarven, kohtaa matkallaan jättiläisiä ja koirankuonolaisia ja palaa lopuksi Sveanmaalle, missä hallitsee loppuelämänsä kuninkaana. Saaga on oletettavasti kirjoitettu vuoden 1300 paikkeilla ja se sisältää jonkin verran myös runoutta, joka on kuitenkin iältään nuorta. Myöhemmin 1400-luvulla Sturlaugrin tarinasta laadittiin myös rímur-runoutta (Sturlaugs rímur starfsama). Sturlaugr Ahkeran saagaan luodaan yhteys toisessa muinaissaagassa, Kävelijä-Hrólfrin saagassa, jossa Sturlaugrista puhutaan Hrólfrin isänä.[1] Sturlaugr Ahkeran saagaa ei ole suomennettu.
Saagasta tunnetaan kaksi versiota: vanhempi on säilynyt kokonaisena vuoden 1400 tietämiltä peräisin olevassa käsikirjoituksessa (AM 335 4to), jota pidetään alkuperäisimpänä versiona, sekä sille pohjautuvissa nuoremmissa käsikirjoituksissa ja fragmenteissa (esim. AM 589f 4to, 1400-l.). Nuorempi versio on säilynyt esimerkiksi 1600-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevassa paperikäsikirjoituksessa AM 171a fol ja sen kopiossa NkS 1228 fol. Tässä versiossa hahmoja on vähemmän, mutta jäljellä olevia hahmoja kuvataan tarkemmin. Saagasta on säilynyt yhteensä yli neljäkymmentä käsikirjoitusta.[2]
Saagan aloittava osio, jossa kerrotaan aasa-jumalien saapumisesta pohjolaan ja Skandinavian asuttamisesta, on peräisin Snorri Sturlusonin Proosa-Eddasta. Kuvaus Hundingjaland-nimisestä paikasta on peräisin Isidorus Sevillaisen perinteelle pohjautuneesta oppineesta kirjallisuudesta, ja kyseisen maan asukkaat eli Hundingjar viittaavat ”koirankuonolaisiin” (cynocephali).[3]
Kaukaisesta menneisyydestä kertovat islantilaiset muinaissaagat alkoivat 1600–1700-luvulla herättää kiinnostusta erityisesti suurvalta-ajan Ruotsissa. Niiden katsottiin olevan lähteitä, jotka voisivat kertoa jotain Ruotsin muinaisesta ja loistokkaasta menneisyydestä, josta muuten oli saatavilla hyvin vähän lähteitä. Tämän seurauksena muinaissaagoja käytettiin ilman asianmukaista lähdekritiikkiä myös suurvaltaideologian rakennusaineena ja propagandatarkoituksessa, huolimatta siitä, että osa aikalaistutkijoista suhtautui muinaissaagojen lähdearvoon epäillen jo tuolloin. [4]
Sisältönsä ja kansansatumaisten piirteidensä perusteella Sturlaugr Ahkeran saagan on katsottu kuuluvan nuorempiin muinaissaagoihin eli seikkailusaagoihin (saks. Abenteuersagas).[5] Monet ruotsalaiset oppineet kuitenkin kiinnostuivat saagasta 1600-luvulla, sillä se katsottiin kuvaavan Ruotsin kannalta merkittäviä henkilöitä ja alueita. Sturlaugr Ahkeran saagan päähahmon, Sturlaugrin, kerrotaan saagassa olevan norjalaista alkuperää. Saagan kerronta keskittyy sekä Norjan että Ruotsin maaperälle, mutta myös sellaisille alueille, joiden katsottiin kuuluvan suurvalta-Ruotsin vaikutuspiiriin. Saagassa kerrotaan esimerkiksi, miten Sturlaugrista tulee tarunhohtoisen kuningas Yngvi-Freyrin seuraaja ja lopulta Sveanmaan (isl. Svíþjóð) kuningas. Saagan tapahtumapaikkoina ovat esimerkiksi Bjarmien maa (isl. Bjarmaland), Finnmark, Göötanmaa (isl. Gautland), Venäjä (isl. Garðaríki) sekä saagassa jonnekin pohjoisille alueelle sijoitettu Hundingjaland.[6]
Sturlaugr Ahkeran saagaa ei voida pitää lähteenä siitä ajasta ja niistä henkilöistä, joita se kuvaa. Suurvalta-ajan Ruotsissa kyseistä saagaa käsiteltiin kuitenkin historiallisena lähteenä, ja sen oletettiin olevan yksi vanhimmista muinaisesta skandinaavisesta menneisyydestä kertovista saagoista. Koska ruotsalaiset eivät tuolloin enää ymmärtäneet muinaissaagojen kieltä, ilmestyi Sturlaugr Ahkeran saaga Guðmundur Ólafssonin ruotsiksi kääntämänä teoksessa Sagann af Sturlauge hinum Starfsama Eller Stúrlög den Arbetsammes Historia vuonna 1694 (Upsala).[7]