Sveitsiläiset palkkasoturit

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Tämä artikkeli kertoo useista eri sveitsiläispalkkasoturiryhmistä. Ranskan sveitsiläiskaartista (1616–1792) on oma artikkelinsa. Lisäksi Vatikaanissa vuodesta 1506 toimineesta sveitsiläiskaartista on oma artikkelinsa.
Sveisiläisiä palkkasotureita ylittämässä Alppeja vuonna 1499.

Sveitsiläiset palkkasoturit taistelivat palkkasoturijalkaväkenä useiden Euroopan valtioiden palveluksessa 1400-luvulta 1800-luvulle. Sveitsiläisten kansanarmeijan hyvä maine syntyi 1400-luvulla käyttämällä gewalthaufenia ensiksi Ranskaa vastaan St. Jakob an der Birsin taistelussa vuonna 1444 ja kasvoi Burgundia vastaan Grandsonin ja Moratin taisteluissa vuonna 1476, sekä Nancyn taistelussa vuonna 1477. Myös Dornachin taistelu Habsburgeja vastaan vuonna 1499 kasvatti mainetta. Usein sanotaankin, että sveitsiläiset olivat maineensa huipulla vuosina 1480–1525.

Sveitsiläiset olivat organisaation ja taktiikan edelläkävijoitä. He pystyivät lyömään ritariarmeijan pelkästään teräaseilla. He ottivat käyttöön rummun tahdittaman marssin sekä kovan kurin ja toimivat siten taistelukentällä hyvin yhtenäisenä yksikkönä. Aseina sveitsiläiset käyttivät aluksi pääsääntöisesti piikkiä ja hilparia. Lisäksi oli varsijousia, sekä myöhemmin hakapyssyjä taisteluiden valmistelua varten. Jokaisella miehellä oli myös miekka, Katzbalger. 1500-luvulla he pyrkivät käyttämään vielä omaa taktiikkaansa, mutta 1600-luvulla he toimivat normaalista muun armeijan mukaisessa taistelujärjestyksessä. 1600-luvun aikana sveitsiläiset ottivat käyttöön musketin ja lopulta kokonaan hylkäsivät piikin.

Ylivertainen maine ja esikuvana toimiminen johti suurimittaiseen sotilaallisen osaamisen vientiin Sveitsin ulkopuolelle 1400-luvun lopulla. Kantonit sekä yksityiset sotayrittäjät ansaitsivat hyvin myymällä sveitsiläisiä osastoja eri armeijoiden käyttöön. Sveitsin kansa oli köyhää ja palkkasoturin ura tarjosi hyvän vaihtoehdon elannonhankkimiseksi ja ehkä mahdollisuuden rikastumiseen. Sveitsiläiset palkkasoturit tunnettiin kotimaassa saksankielisellä nimellä Reisläufer, joka merkitsi sananmukaisesti sotaretkelle lähtijää.

Sveitsiläisten hyvä maine sai myös kääntöpuolen, kun heistä levisi tieto hankalina, ylimielisinä, epäluotettavina ja kalliina. Esimerkiksi Ranskan kuningas Frans I tarjoutui ostamaan Milanon sitä puolustaneilta sveitsiläisiltä vuonna 1515. Puolet sveitsiläisistä suostuikin ehdotukseen ja lähti kotiin. Toinen puoli sen sijaan päätti lyödä ranskalaiset avoimessa kenttätaistelussa ja hyökkäsi raivokkaasti Marignanon taistelussa, mutta hävisi. Tämän jälkeen luotiin liitto vuonna 1521, jonka perusteella Ranska hankki suurimman osan palkkasotureistaan Sveitsistä seuraavat 250 vuotta vuosittaista korvausta vastaan. Toinen esimerkki on vuodelta 1522 Bicoccan taistelusta, jolloin sveitsiläiset painostivat uhkaamalla lähteä kotiin Ranskan armeijan hyökkäykseen espanjalaisten linnoittautuneita asemia vastaan taktisesti epäedullisena hetkellä. Tämä johti täydelliseen häviöön, josta sveitsiläiset tosin oppivat, ettei pidä hyökätä hyvissä asemissa olevia pyssymiehiä vastaan.

Koska sveitsiläisiä oli saatavilla vain rajallinen määrä ja heillä oli huono maine hankalina käsitellä, alkoivat muut jäljitellä heitä. Ensimmäisiä olivat saksalaiset Landsknechtit 1490-luvulla, vähän myöhemmin tulivat espanjalaiset ja italialaiset armeijat. Kilpailu jäljittelijöiden kanssa toi taisteluihin ylimääräisen jännitteen. Landsknechtit ja sveitsiläiset kulkeutuivat töiden perässä pitkällekin Euroopassa, samalla uusi jalkaväen taktiikka levisi.

Frans I luopui kalliiden ja epäluotettavien sveitsiläisten palkkasoturien käytöstä armeijansa runkona vuonna 1525 kärsimänsä Pavian tappion jälkeen. Tämänkin jälkeen sveitsiläiset jatkoivat Ranskan palveluksessa, vaikka jalkaväen rungon muodostikin vakinainen armeija. Ongelmia tuotti myös palkkasotureiden yleinen haluttomuus ja kyvyttömyys piirittää linnoituksia, josta oli tullut olennainen osa sodankäyntiä 1500-luvun alun jälkeen.

1600-luvulla sveitsiläiset palkkasoturit palvelivat pääosin Ranskassa ja Espanjan Alankomaissa. Palkkauskulttuuri muuttui, kun yksityisyrittäjät hävisivät ja jäljelle jäivät vain kantonit, jotka myivät useamman pataljoonan kerrallaan. 1616 Ranska nimesi yhden sveitsiläisrykmenttinsä henkivartiokaartiksi (Gardes suisse). Myös useissa muissa maissa oli sveitsiläisiä henkivartiokaarteja. Paavilla on yhä oma sveitsiläinen henkivartiokaartinsa Guardia svizzera, joka on palvellut yhtäjaksoisesti vuodesta 1505.

1600-luvulla syntyivät vakinaiset armeijat ja palkkasotureiden käyttö väheni kaikissa maissa. Kuitenkin vielä Napoleonin sodissa oli sveitsiläisiä jopa vastakkain (Báilenin taistelu), ja Ranskan joukoissa yhteensä 16 000 sveitsiläistä sotilasta. Krimin sodassa oli brittien armeijassa 5 000 sveitsiläistä.

Sveitsi kielsi muiden valtioiden armeijoihin värväytymisen vuonna 1859.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Arnold, Thomas F.: The Renaissance at War. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36353-7
  • Childs, John: Warfare in the Seventeeth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1
  • päätoimittaja: Blockmans, Wim: Eurooppa, Kaksituhatta sotaisaa vuotta. ((Alkuteos: Oorlog door de eeuwen heen) suomentanut Tillman, Maarit ja Niinimäki, Pirkko) Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-19189-2
  • Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. (Sotataidon kolme vuosituhatta) Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. ((Alkuteos: A History of Warfare) suomentanut Suistola, Jouni) Helsinki: Ajatuskirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
  • Laine, Henrik: Outo Sota. (Sodankäynin kummallisuuksia) Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32235-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]