Telefoni bianchi
Il cinema dei telefoni bianchi (”valkoisten puhelinten elokuva”) on 1930- ja 1940-luvun vaihteen italialaisen elokuvan tyylilaji. Se käsittää kepeitä komedioita ja melodraamoja, jotka yleensä kertovat hienostuneen yläluokan elämästä valkoisine puhelimineen.[1]
Cinecittàn studioilla vuosina 1938–1943 kuvatut telefoni bianchi -elokuvat tehtiin vastaamaan amerikkalaisten elokuvayhtiöiden Italiasta vetäytymistä seuranneeseen kotimaisen kysynnän kasvuun. Niiden mallina toimivat Hollywoodin screwballkomediat ja Unkarissa 1920-luvulta lähtien kukoistanut komediatyyppi. Monet elokuvista sijoittuivat enemmän tai vähemmän kuvitteelliseen Budapestiin. Telefoni bianchi -elokuvien ohjaajia olivat muun muassa Carmine Gallone, Mario Mattoli, Raffaello Matarazzo ja Carlo Ludovico Bragaglia sekä eräät Italiassa työskennelleet keskieurooppalaiset kuten Max Neufeld, László Vajda ja László Kish. Myös joidenkin tunnetumpien ohjaajien kuten Vittorio De Sican, Mario Camerinin ja Alessandro Blasettin eräitä elokuvia voidaan pitää tyylilajin edustajina.[1]
Telefoni bianchi -elokuvat saivat yleisön keskuudessa valtavan suosion. Kriitikot suhtautuivat niihin usein kielteisesti vaatien realistisempaa ja kriittisempää yhteiskuntakuvausta. Toisen maailmansodan jälkeen tyylilajia pidettiin fasistien epäsuorana propagandana, jonka tarkoitus oli viedä katsojien huomio pois karusta todellisuudesta.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema, s. 340. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5