Tidjaniyya

Ahmad al-Tidjanin mausoleumi minareetteineen.
Veljeskunnan perustajan hautamuistomerkki.

Tidjaniyya on Ahmad al-Tidjanin perustama suufilaisveljeskunta, jonka kannattajia on erityisesti Maghrebissa ja Länsi-Afrikassa.

Ahmad al-Tidjani (1737–1815) sai islamilaisen koulutuksen ja kuului useisiin suufilaisveljeskuntiin. Palattuaan pyhiinvaellusmatkalta Mekkaan hän ryhtyi saarnaamaan ja asettui Marokon Fèsiin, jossa hän pääsi sulttaani Suleimanin suojelukseen. Al-Tidjanin kuoltua hänen seuraajansa jakaantuivat, mutta lopulta voiton veivät hänen poikansa Algerian Aïn Madhissa.[1]

Tidjaniyyan pääteos on Ali Harazimin kirjoittama Djawahir al-maani, joka sisältää al-Tidjanin elämäkerran ja hänen opetuksiaan. Se paljastui plagiaatiksi ilmestyessään kirjana vuonna 1927, mikä aiheutti ankaraa kritiikkiä Maghrebin ja Egyptin uskonoppineiden taholta. Al-Tidjanin käsitykset perustuvat aikaisempien suufilaisten ajattelijoiden oppeihin. Hän julistaa olevansa erehtymätön ja kaikkien muiden pyhimysten yläpuolella, koska hän on saanut oppinsa ja rukouksensa suoraan profeetta Muhammedilta. Al-Tidjani lupasi kannattajilleen pelastuksen ja kielsi heitä liittymästä muihin veljeskuntiin. He tunsivat itsensä Jumalan valituiksi ja pitivät muita muslimeja harhaoppisina. Al-Tijani suhtautui torjuvasti askeesiin, minkä johdosta hän sai kannattajia hyväosaisten kauppiaiden ja kaupunkilaisten keskuudessa.[1]

Al-Tidjanin kuoltua liikkeen johtajat joutuivat konfliktiin Maghrebin osmanihallitsijoiden kanssa. Ranskalaisten miehitettyä alueen he tekivät yhteistyötä siirtomaahallinnon kanssa. Tijdaniyya levisi 1800-luvulla Mauritaniaan ja Länsi-Sudaniin, jossa tukulorivaltakunnan johtaja Umar Tall kävi pyhää sotaa sekä animisteja ja kristittyjä että harhaoppisina pitämiään muslimeja vastaan. Siirtomaa-aikana tidjaniitit tekivät yhteistyötä ranskalaisten kanssa myös Länsi-Afrikassa, jossa veljeskunnasta erosi uusia liikkeitä kuten hamawiyya.[1]

Maghrebin fundamentalistiset salafistit aloittivat 1920-luvulla laajan kampanjan tidjaniitteja ja heidän oppejaan vastaan. Kritiikkiä herättivät erityisesti yhteistyö ranskalaisten kanssa sekä veljeskunnan käsitykset sen ainutlaatuisuudesta, heidän rukouksiensa poikkeuksellisesta voimasta ja ikuisuudesta sekä al-Tidjanin asemasta kaikkein suurimpana muslimipyhimyksenä. Kritiikin ja muslimiyhteiskuntien nykyaikaistumisen seurauksena veljeskunnan asema on heikentynyt, mutta sillä on yhä paljon kannattajia arabimaailmassa ja Afrikassa.[1] Liikkeen sisällä on esiintynyt uudistuspyrkimyksiä Senegalissa ja Nigeriassa, joissa se on levinnyt toisen maailmansodan jälkeen erityisen nopeasti[2].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Islam: Entsiklopeditšeski slovar, s. 236–237. Moskva: Nauka, 1991. ISBN 5-02-016941-2
  2. ↑ The Encyclopaedia of Islam, new edition, volume X, s. 464–465. Leiden, London: E. J. Brill, Luzac & Co, 2000. ISBN 90-04-11211- 1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]