Tunturihärkki

Tunturihärkki
Kukkiva tunturihärkki
Kukkiva tunturihärkki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Härkit Cerastium
Laji: alpinum
Kaksiosainen nimi

Cerastium alpinum
L.

Katso myös

  Tunturihärkki Wikispeciesissä
  Tunturihärkki Commonsissa

Tunturihärkki (Cerastium alpinum) on kohokkikasveihin kuuluva, hyvin monimuotoinen vuoristoseutujen ja pohjoisen kasvi. Sitä tavataan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Villatunturihärkki.

Monivuotinen tunturihärkki kasvaa 5–20 senttimetriä korkeaksi. Varsi on rento tai koheneva, ja kasvi kasvaa mattomaisesti tai löyhästi mätästäen. Lehtien muoto vaihtelee soikeasta lähes tasasoukkaan ja ne ovat kaljuja tai karvaisia, usein myös nystykarvaisia. Kukinto on kaksihaarainen viuhko. Ainakin ylempien kukkien tukilehdet ovat kalvomaisia tai selvästi kalvolaitaisia ja -kärkisiä. Valkoisia kukkia on tavallisesti 1–4 kappaletta. Kukan verhiö ja teriö ovat molemmat viisilehtisiä. Verhiö on 5–10 mm pitkä, tyvestä kulmikas ja verholehdet muodoltaan suippoja tai tylppiä. Teriö on noin 1,5–2 kertaa verhiön pituinen, valkoiset terälehdet ovat kärjestään matalasti kaksihalkoisia. Emin vartaloita on viisi kappaletta. Tunturihärkki kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Hedelmä on pitkähkö, 10-liuskainen kota. Siemenet ovat kooltaan 1–1,3 mm, ja niiden pinnassa olevat nystermät ovat leveytensä korkuisia.[1]

Tunturihärkin ulkonäkö vaihtelee suuresti alalajista riippuen. Alalajien taksonominen asema ja nimistö on epäselvä. Pohjoismaista tunnetaan kolme tunturihärkin alalajia: karvatunturihärkki (subsp. alpinum), villatunturihärkki (subsp. lanatum) ja kaljutunturihärkki (subsp. glabratum). Alalajien väliset suurimmat erot ovat niiden karvaisuudessa. Alalajien keskinäistä erottamista vaikeuttaa kuitenkin se, että niiden välimuodot ovat yleisiä. Tunturihärkki voi risteytyä nurmihärkin (C. fontanum) ja napakellohärkin (C. nigrescens var. laxum) kanssa.[2][3]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunturihärkkiä tavataan Euroopassa runsaimmin Fennoskandian vuoristo- ja tunturialueilla, Pohjois-Venäjällä Laatokan Karjalasta Novaja Zemljalle saakka, Islannissa, Skotlannissa, Alpeilla, Karpaateilla, Balkanin niemimaalla, Pyreneillä ja Pohjois-Espanjassa. Lisäksi lajia tavataan Grönlannissa ja Kanadan pohjoisosissa.[4] Suomessa tunturihärkkiä kasvaa runsaimmin Pohjois- ja Keski-Lapissa, Kuusamossa ja Kainuussa. Eteläisimmät esiintymät ovat Pohjois-Karjalassa ja Savossa.[5]

Tunturihärkit muodostavat ultraemäksisillä serpentiinipohjaisilla kasvualustoilla usein paikallisia serpentiinirotuja. Suomessa näistä harvinaisin on Pohjois-Karjalassa neljällä kasvupaikalla löydetty Kaavin serpentiinirotu, joka on yksi karvatunturihärkin ekotyyppi. Rotu on Suomessa erittäin uhanalainen ja erityisesti suojeltu kasvikanta.[6]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tunturihärkin kasvupaikat vaihtelevat suuresti alalajista riippuen. Lajia tavataan kalliopenkereillä, tunturirinteillä, pahdoilla, tienvarsilla, kyläkentillä ja -niityillä, kosteilla tunturikankailla ja tulvaisilla joenvarsilla. Kaljutunturihärkki on kalkinsuosija, muut alalajit viihtyvät ultraemäksisessä maaperässä.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
  • Vainio, Outi: Tunturihärkin Kaavin serpentiinirotu. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Raino. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 117–119. ISBN 978-951-31-6593-2.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 110.
  2. ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 111.
  3. ↑ Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 136.
  4. ↑ Den virtuella floran: Fjällarv (Cerastium alpinum) (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 21.4.2012.
  5. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Tunturihärkin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 24.4.2012.
  6. ↑ Vainio 2012, s. 117.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]