Tuomo Polvinen

Tuomo Polvinen (vas.) sekä Kansallis­arkiston henkilökuntaa syksyllä 1972.

Tuomo Ilmari Polvinen (2. joulukuuta 1931 Helsinki – 22. tammikuuta 2022 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, valtionarkistonhoitaja ja akatemiaprofessori.[1][2] Hän laati arvostettuja tutkimuksia Suomen poliittisen historian käännekohdista, kuten sortokausista, Suomen itsenäistymisvuosista ja toisen maailmansodan ajasta, sekä presidentti J. K. Paasikiven laajan elämäkerran.[3]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polvinen kirjoitti ylioppilaaksi Oulunkylän yhteiskoulusta vuonna 1950 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1955, maisteriksi 1957 ja lisensiaatiksi 1961. Hän työskenteli vuosina 1957–1961 Valtionarkistossa arkistoavustajana ja arkistonhoitajana, minkä jälkeen hän oli Helsingin yliopistossa yleisen historian assistenttina 1961–1964 ja samalla vt. apulaisprofessorina 1962–1963. Hän suoritti jatko-opintoja muun muassa Moskovan ja Leningradin yliopistoissa Neuvostoliitossa. Tohtoriksi Polvinen väitteli vuonna 1964.[3][4] Väitöskirjan aiheena oli Suomen rautateiden merkitys Venäjän keisarikunnan poliittisissa ja sotilaallisissa suunnitelmissa.[3]

Polvinen oli Itä-Euroopan historian assistenttina Marburgin yliopistossa Länsi-Saksassa vuosina 1964–1965. Palattuaan Suomeen hän oli Helsingin yliopiston yleisen historian dosenttina vuosina 1965–1974 sekä samalla vuosina 1965–1968 Tampereen yliopiston yleisen historian dosenttina ja valtion humanistisen toimikunnan vanhempana tutkijana.[3][4] Polvinen oli yleisen historian professorina Tampereen yliopistossa vuosina 1968–1970 ja Helsingin yliopistossa vuosina 1974–1992. Välillä hän oli valtionarkistonhoitajana vuosina 1970–1974.[3][4][5] Polvinen oli myös Suomen akatemian tutkijaprofessorina vuosina 1979–1989 ja 1992–1995.[3]

Polvinen toimi Historiallisen Yhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1967–1968, Suomen Historiallisen Seuran hallituksen jäsenenä vuosina 1970–1975 ja esimiehenä 1974 sekä Suomen ja Neuvostoliiton Tieteellis-teknillisen yhteistyökomitean historian työryhmän puheenjohtaja vuosina 1974–1983. Hän oli Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1971 ja Venäjän humanististen tieteiden akatemian jäsen vuodesta 1996.[3]

Polvinen sai Suomen Kulttuurirahaston 50 000 markan arvoisen tunnustuspalkinnon vuonna 1987 sekä Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 2005. Hän sai kolmesti Valtion tiedonjulkistamispalkinnon (1972, 1985, 2004).[5] Lisäksi hän sai kolmesti WSOY:n kirjallisuussäätiön palkinnon (1964, 1967 ja 1982) ja Historian ystäväin liiton kunniapalkinnon (1982, 1985, 1996), kahdesti Urho Kekkonen -tunnustuspalkinnon (1981, 2004) ja Lauri Jäntin säätiön palkinnon (1985, 1996) sekä kerran Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tunnustuspalkinnon (1969), Johannes Linnankoski -palkinnon (1981) ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiön kirjallisuuspalkinnon (1999).[3]

Tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polvinen hyödynsi Suomen historiaa käsitelleissä tutkimuksissaan laajasti eri maiden arkistoja. Hän tunsi hyvin monien ulkomaisten arkistojen Suomea koskevan aineiston ja osasi suomen ohella ruotsia, venäjää, saksaa ja englantia. Monia Polvisen tutkimuksia on pidetty aiheidensa perusteoksina.[3] Hän oli Venäjän-tutkimuksen uranuurtajia Suomessa ja hänen tutkimuksensa liittyivät pääasiassa Suomen ja Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Kaksiosaisessa tutkimuksessaan Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 (1967, 1971) Polvinen kumosi myytin, jonka mukaan V. I. Lenin olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden silkasta ystävällisyydestä Suomea kohtaan, ja hän osoitti syynä olleen pikemminkin Leninin pyrkimys edistää vallankumousta.[3][6]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Die finnischen Eisenbahnen in den militärischen und politischen Plänen Russlands vor dem ersten Weltkrieg, väitöskirja. 1962.
  • Suomi suurvaltojen politiikassa 1941–1944: Jatkosodan tausta. WSOY 1964.
  • Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 1: Helmikuu 1917 – toukokuu 1918. WSOY 1967.
  • Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 2: Toukokuu 1918 – joulukuu 1920. WSOY 1971.
  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 1: 1941–1943: Barbarossasta Teheraniin. WSOY 1979.
  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 2: 1944: Teheranista Jaltaan. WSOY 1980.
  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 3: 1945–1947: Jaltasta Pariisin rauhaan. WSOY 1981.
  • Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY 1984.
  • J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 1: 1870–1918, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1989.
  • J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 2: 1918–1939, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1992.
  • Suomi 75: itsenäisen Suomen historia, osat 1–4, toimituskunta Jukka Tarkka, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen. Weilin & Goös 1991–1992.
  • J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 3: 1939–1944, kirjoittaja Tuomo Polvinen. WSOY 1995.
  • J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 4: 1944–1948, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1999.
  • J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 5: 1948–1956, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 2003.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kuka kukin on 2007. Otava 2006.
  2. ↑ Historioitsija, professori Tuomo Polvinen on kuollut Helsingin Sanomat. 24.1.2022. Viitattu 24.1.2022.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Vihavainen, Timo: ”Polvinen, Tuomo (1931–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 773–774. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ a b c Kuka kukin on 1978, s. 746 Runeberg.org. Viitattu 25.1.2022.
  5. ↑ a b Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 561. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
  6. ↑ Polvinen, Tuomo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]