Unto Varjonen

Unto Varjonen
Unto Varjonen vuonna 1951.
Unto Varjonen vuonna 1951.
Salkuton ministeri
Fagerholmin I hallitus
29.7.1949–19.8.1949
Ministeri valtiovarainministeriössä
Fagerholmin I hallitus
19.8.1949–17.3.1950
Kansanedustaja
22.7.1948–20.7.1951
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Uudenmaan lääni
Henkilötiedot
Syntynyt22. elokuuta 1916
Turku
Kuollut11. helmikuuta 1954 (37 vuotta)
Washington DC
Ammatti pankinjohtaja

Unto Uuno Mikael Varjonen (22. elokuuta 1916 Turku – 11. helmikuuta 1954 Washington DC) oli suomalainen poliitikko ja pankinjohtaja. Hän toimi muun muassa SDP:n kansanedustajana vuosina 1948–1951 ja ministerinä valtiovarainministeriössä 1949–1950.[1] Varjonen toimi sotavuosien jälkeen myös SDP:n puoluesihteerinä ja oli keskeinen vaikuttaja, kun sosiaalidemokraatit voittivat heistä vasemmalla olevat voimat kamppailussa työväenjärjestöjen hallinnasta ja työväenliikkeen johtoasemasta.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varjonen kirjoitti ylioppilaaksi Turun klassillisesta lyseosta vuonna 1935 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1938. Opiskeluaikanaan hän oli läheisessä yhteistyössä Yrjö Ruudun johtamien suomalaissosialistien kanssa. Varjonen liittyi ryhmän mukana SDP:hen vuonna 1937 ja alkoi toimia sekä äärioikeistoa että -vasemmistoa vastaan.[2]

Talvisodan ja jatkosodan aikana Varjonen oli rintamaupseerina ja TK-komppanian päällikkönä. Vuonna 1941 hän oli Suomen Aseveljien Liiton Aseveli-lehden toimittaja. Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesäkuussa 1944 hän haavoittui vakavasti ja vietti lopun sodan ajan eri sairaaloissa. Kielitaitoisena henkilönä Unto Varjonen käänsi toipilasaikana Stefan Szenden teoksen Puolan juutalaiset Gestapon kourissa (1945). Samaan aikaan hän käänsi myös Niilo Lavio -nimellä Dorothy L. Sayersin jännitysromaanin Kuka ja mistä?, Jan Fridegårdin romaanin Tässä käteni ja C. E. Scogginsin seikkailukirjan Päivänkoittoa kohti.[3]

Jatkosodan aikana Varjonen liittyi sosiaalidemokraattien ryhmään, joista sodan jälkeisinä vuosina käytettiin nimikettä asevelisosialistit.

Varjonen valittiin SDP:n puoluesihteeriksi 25. marraskuuta 1944 pidetyssä puoluekokouksessa. Uuden puoluejohdon aloitettua toimintansa vuoden 1945 alussa Varjonen eristi nopeasti maanalaisuudesta nousseen SKP:n kanssa yhteistyön aloittaneet voimat sosiaalidemokraattien järjestötoiminnasta. Lisäksi hän nosti muita asevelisosialisteja puolueen johtotehtäviin, merkittävimpänä näistä Väinö Leskisen puolueen järjestösihteeriksi.[4]

Keväällä 1945 SDP:n puoluehallitus Varjosen esityksestä torjui vasta muodostetun SKDL:n ehdotuksen yhteistyöstä.[5]. Varjonen keskittyi tämän jälkeen puoluesihteerivuosinaan varmistamaan sosiaalidemokraattien vallan työväenjärjestöissä ja eristämään kommunistien kanssa yhteistoimintaa harjoittaneet SDP:n jäsenet. Merkittävä väline tässä työssä oli Varjosen esityksestä perustettu SDP:n ammattiyhdistysjaosto, jonka alkuaikojen tavoitteena oli estää kommunisteja valtaamasta SAK:hon kuuluvia ammattiliittoja omaan määräysvaltaansa.[6]

Varjosen puoluesihteerikautena sosiaalidemokraatit varmistivat valtansa SAK:ssa, osuuskauppaliikkeessä ja TUL:ssä. Hänen puoluesihteerikautensa muistetaan erityisesti ”taisteleva sosialidemokratia” -kampanjasta, jonka aikana Varjonen yhdessä Yrjö Kilpeläisen kanssa kiinnitti kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon salonkivaunuun ”Jo riittää” -julisteita.[7] Kampanja jatkui sosiaalidemokraattien kannalta menestyksekkäisiin vuoden 1948 eduskuntavaaleihin.

Varjonen luopui puoluesihteerin paikasta vuoden 1946 ylimääräisessä puoluekokouksessa ja siirtyi rautatiehallituksen tariffiosaston johtajaksi. Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajaksi Varjonen valittiin vuonna 1947.[8]. Vuosina 1949–1950 hän toimi Fagerholmin hallituksen salkuttomana ministerinä. Vuosina 1953–1954 Varjonen oli Suomen pankin johtokunnan jäsen. lähde? Marraskuussa 1953 Varjonen nimitettiin puolivuotiselle toimikaudelle Kansainvälisen jälleenrakennuspankin Skandinavian osaston varajohtajaksi Washingtoniin. Helmikuussa 1954 Varjonen sai sydänkohtauksen kävellessään kaupungilla ja kiidätettiin sairaalaan, jossa hän kuoli puolitoista vuorokautta myöhemmin.[9]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Työllisyys ja työttömyys sodasta rauhaan siirryttäessä. Selostus. Kansanhuoltoministeriö, tiedotustoimisto 41. Helsinki 1944 (pdf, 5 s.)
  • "Todellinen demokratia". WSOY 1945
  • Emil Puhl : Saksan taloudellinen nousu. Unto Varjonen: Miltä vakauttaminen nyt näyttää. Suomen ulkomaankauppaliitto, 1952 (38 s.)

Suomennoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omalla nimellä :

  • Stefan Szende : Puolan juutalaiset Gestapon kourissa. Tammi, Helsinki 1945 (alkuteos Den siste juden från Polen)

Salanimellä Niilo Lavio:

  • Dorothy L. Sayers : Kuka ja mistä? : jännitysromaani. Tammen jännityskirjoja 4. Tammi, Helsinki 1944, 2. painos 1960 (alkuteos Whose body?)
  • C. E. Scoggins : Päivän koittoa kohti : seikkailuromaani. Tammen seikkailukirjoja 3. Tammi, Helsinki 1944 (alkuteos The house of dawn)
  • Jan Fridegård : Tässä käteni. Tammi, Helsinki 1945 (alkuteos Här är min hand)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tapio Bergholm: Unto Varjosen nousu SDP:n johtajaksi, teoksessa Jännittävä työväenhistoria: Hannu Soikkasen 60-vuotiskirja. Työväen Arkisto, 1990. ISBN 952-90-1982-3
  • Jarl Hellemann: Tammen neljännesvuosisata, toimintaa ja tuotantoa 1943-1967. Tammi, 1968.
  • Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa. 1944–1952. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, 1991. ISBN 951-9220-50-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Unto Varjonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 13.2.2007.
  2. ↑ Bergholm, sivut 94–96
  3. ↑ Hellemann, sivu 67
  4. ↑ Bergholm, s. 98–100.
  5. ↑ Bergholm, s. 101–102.
  6. ↑ Soikkanen, s. 135.
  7. ↑ Soikkanen, s. 193.
  8. ↑ Soikkanen, s. 215.
  9. ↑ † Pankinjohtaja Unto Varjonen. Helsingin Sanomat, 12.2.1954, s. 7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 13.2.2025.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Aleksi Aaltonen 		Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri
1944–1946 		Seuraaja:
Väinö Leskinen