Uskonnonvastaisuus tarkoittaa kaikenlaisen uskonnon ja siihen kuuluvien uskomusten ja instituutioiden vastustamista. Se voi olla yksilön henkilökohtainen kanta tai jonkin liikkeen tai poliittisen ryhmän kanta.[1]
Uskonnonvastaisuuteen sisältyy yleensä antiklerikalismia, jossa vastustetaan järjestäytyneen uskonnon valtaa yhteiskunnassa. Ateismista uskonnonvastaisuuden erottaa se, että vaikka ateisti ei uskokaan jumaliin, hän saattaa silti suhtautua uskontoihin myötämielisesti.[1]
Historiassa merkittävimpiä uskonnonvastaisia liikkeitä ovat olleet esimerkiksi Ranskan vallankumous sekä useat kommunistiset valtiot. Neuvostoliiton valtio takavarikoi ja tuhosi uskonnollisia rakennuksia ja tukahdutti uskonnollisuutta eri tavoin. Vuonna 1958 NKP:n keskuskomitea käynnisti Neuvostoliitossa uskontojen vastaisen kampanjan. Albaniassa kaikki uskonto kiellettiin 1940-luvulla ja Kambodžassa 1970-luvulla. Kiinan kommunistinen puolue kieltää jäseniltään uskonnonharjoittamisen virassa ollessaan. Kiinan kulttuurivallankumoukseen 1960-luvulla kuului uskonnollisia vainoja, sillä uskonto nähtiin maolaisuuden vastaisena.[1][2]
Filosofi Julian Bagginin mukaan ateistit ovat uskontojen vastustajia välttämättä vain yhdessä asiassa: he ajattelevat, että uskonnot ovat epätosia. Jonkin asian vastustaja ei ole välttämättä pelkästään siksi, että on eri mieltä. Ateistin uskonnonvastaisuus on olennaisesti uskonnon pitämistä epätotena.[3] Toisaalta fundamentalistinen uskonto saattaa herättää vastustusta sekä ateisteissa että uskovaisissa.[4]
Aktiivisesti uskontovihamielistä ateismia on saatettu kutsua taistelevaksi ateismiksi. Taisteleva ateismi on enemmän kuin jyrkkä erimielisyys uskonnon kanssa, siinä on pyritty kaikkien uskonnon muotojen hävittämiseen yhteiskunnasta.[4] Poliittisessa valtioateismissa uskonto on pyritty hävittämään tarvittaessa voimakeinoin ja siihen yhdistyy valtion totalitarismi.[5]