Uudenseelanninankerias | |
---|---|
![]() |
|
Uhanalaisuusluokitus | |
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Eläimet Animalia |
Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
Yläluokka: | Luukalat Osteichthyes |
Luokka: | Viuhkaeväiset Actinopterygii |
Lahko: | Ankeriaskalat Anguilliformes |
Heimo: | Ankeriaat Anguillidae |
Suku: | Ankeriaat Anguilla |
Laji: | dieffenbachii |
Kaksiosainen nimi | |
Anguilla dieffenbachii |
|
![]() |
|
Katso myös | |
|
Uudenseelanninankerias (Anguilla dieffenbachii) on Uudessa-Seelannissa tavattava ankeriaiden heimon laji. Laji on endeeminen laji, mutta kotimaassaan hyvin laajalle levinnyt. Muiden ankeriaiden tapaan uudenseelanninankerias lisääntyy meressä, mutta kasvaa mannervesissä. Uudenseelanninankerias lukeutuu suurimpiin ankeriaisiin ja kookkaimmat yksilöt voivat olla 2 m ja jopa 50 kg. Tavallisesti ne ovat kuitenkin pienempiä. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt uudenseelanninankeriaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Sitä uhkaa erityisesti ihmisen toiminta, kuten esimerkiksi kalastus ja elinympäristön vahingoittuminen.
Uudenseelanninankeriaan ulkomuoto vaihtelee huomattavasti sen eri elinkierron vaiheiden aikana. Leptocephalus-poikaset eivät ulkonäöltään juuri muistuta täysikasvuisia yksilöitä.[2] Täysikasvuiset uudenseelanninankeriaat ovat maan suurimpia makeanveden kaloja ja mahdollisesti suurimpia ankeriaiden suvun (Anguilla) jäseniä. Suurimmillaan se saattaa saavuttaa 2 metrin pituuden ja painaa jopa 50 kg. Tavallisemmin suurikokoisetkin yksilöt ovat kuitenkin 1,2 metriä ja alle 25 kg.[1] Yli 10 kg yksilöt ovat jo harvinaisia. Tätä suuremmat yksilöt ovat olleet historiallisesti nykyistä yleisempiä.[3] Kasvuvauhti riippuu yksilön ympäristöstä. Nopeimmillaan se voi kasvaa 160 mm vuodessa, mutta paikoin vain 9–12 mm vuodessa. keskimäärin yksilö kasvaa noin 20–30 mm vuodessa.[1]
Väritykseltään uudenseelanninankerias on yleensä tummanruskea tai harmaanmusta. Harvemmin ne saattavat olla osittain tai kokonaan keltaisia ja jopa kirkkaan keltaisia.[3] Uudenseelanninankeriaalla on selkäevä, jonka pidemmästä koosta sen erottaa esimerkiksi australianankeriaasta (Anguilla australis), jota tavataan samalla alueella.[2]
Uudenseelanninankerias on Uuden-Seelannin endeeminen laji. Sitä tavataan Pohjois- ja Eteläsaarella sekä Chathamsaarilla ja Stewartinsaarella.[1] Se on ehkä maan laajimmalle levinnyt makeanveden kala.[2] Sitä tavataan 300 km mereltä sisämaahan ja aina merenpinnan tasolta 1 150 metrin korkeuksille saakka. Laji lisääntyy merellä, mutta sen lisääntymisaluetta ei tunneta. Joidenkin tutkimusten perusteella lisääntymisalue sijaitsee trooppisella vyöhykkeellä Uuden-Kaledonian itäpuolella.[1]
Makeissa vesissä uudenseelanninankeriasta tavataan useissa erilaisissa olosuhteissa estuaareilta pitkälle ylös jokia. Se sietää huonoa vedenlaatua, vähähappisia vesiä ja korkeita lämpötiloja. Yleisin se on kuitenkin kivipohjaisissa kirkkaissa vesissä. Pienempikokoiset alle 300 mm ankeriaat suosivat jokien alajuoksuja, joissa on runsaasti levää ja selkärangattomia. Tätä suuremmat suosivat vesiä, joissa on runsaasti suojapaikkoja. Kookkailla ankerialla levän tai selkärangattomien esiintymisellä ei ole suurta merkitystä.[1]
Kuten muut ankeriaat, uudenseelanninankerias käy läpi useita elinkierron vaiheita. Leptocephalus-poikaset varttuvat meressä jossa ne kulkeutuvat kohti Uutta-Seelantia merivirtojen mukana ehkä 8–10 kuukauden ajan. Ne kasvavat lasiankeriaiksi jokien suilla ja estuaareilla, josta ne nousevat mannervesiin. Läpikuultavat lasiankeriaat saavat lopulta värityksen kasvu- eli kelta-ankeriaina. Viimeinen vaihe on hopea-ankerias, joksi kasvettuaan ankeriaat lähtevät kutumatkalleen takaisin merelle. Uudenseelanninankeriaiden uskotaan lisääntyvän vain kerran elämässään, minkä jälkeen ne kuolevat. Kutumatkalle lähtevien ankeriaskoiraiden keskimääräinen ikä on 25-vuotta ja naaraiden >40-vuotta. Ne voivat kuitenkin elää huomattavasti vanhemmiksi. Vanhin tunnettu kelta-ankerias oli yli 100-vuotta vanha.[1]
Ravintonsa puolesta uudenseelanninankerias on opportunisti.[1] Sen ravinnoksi kelpaavat esimerkiksi madot, hyönteiset, etanat ja kalat.[2] Kasvaessaan ankeriaat alkavat painottua kaloihin. Ne voivat syödä myös esimerkiksi pieniä lintuja, kuten sorsanpoikasia. Ravintoa ankeriaat etsivät enimmäkseen öisin, kun taas päivän valoisan ajan ne viettävät piileskellen. Ravintonsa ankeriaat löytävät tarkan hajuaistinsa avulla.[3]
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt uudenseelanninankeriaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Suurin osa lajin uhista liittyy ihmisen toimintaan. Uhkatekijöitä ovat esimerkiksi sen lisääntymisreittien esteytyminen, ilmastonmuutos, elinympäristön vahingoittuminen, tulokaslajit, saasteet ja kalastus. Yksittäisten uhkien painoarvoa kokonaisuuden ulkopuolella on kuitenkin vaikea arvioida. Kantojen uskotaan olevan laskussa.[1]
Uudenseelanninankerias oli tärkeä ruuanlähde maoreille, jotka pyysivät sitä verkoin ja ansoin. 1800- ja 1900-luvuilla ankeriaan kalastuksesta tuli myös osa siirtolaiskulttuuria, ja monille Uudessa-Seelannissa varttuneille ankeriaan kalastaminen oli eräänläinen kasvuriitti.[2] Lajin suurimittainen kaupallinen kalastus alkoi vasta 1960-luvulla. Kalastus kohdistuu etenkin kelta- ja hopea-ankeriaisiin. Vuosina 2015–2016 uudenseelanninankerias muodosti noin 19 % maan koko ankeriassaaliista. Historiallisesti ennen väheneviä kantoja ja kiintiöitä sen osuus on ollut vielä suurempi. Lasiankeriaan kalastus on nykyisin laitonta.[1]