VL Viima

VL Viima
VL Viima II, VI-17 (siviilissä OH-VIF) Oripään lentonäytöksessä 2013.
VL Viima II, VI-17 (siviilissä OH-VIF) Oripään lentonäytöksessä 2013.
Tyyppi koulukone
Alkuperämaa  Suomi
Valmistaja Valtion lentokonetehdas
Ensilento 11. tammikuuta 1936
Poistettu käytöstä toukokuu 1960 (Suomen ilmavoimat)
Tila museokone lentokunnossa (OH-VIF), useita yksilöitä museoissa
Pääkäyttäjät Suomen ilmavoimat
Suomen ilmapuolustusliitto
Valmistusmäärä 23
Valmistusvuodet 1936–1939
Yksikköhinta n. 200 000 mk (ilman moottoria) [1]

VL Viima oli suomalainen, Valtion lentokonetehtaan valmistama kaksitasoinen ja -paikkainen koulutuslentokone. Koneet olivat Suomen ilmavoimien palveluskäytössä 1930-luvun lopusta 1950-luvun loppuun, jolloin ne toimivat ilmavoimien yhteyskoneina. Kymmenisen Viimaa myytiin ilmavoimien käytön päätyttyä yksityisille ilmailukerhoille, jotka käyttivät niitä purjelentokoneiden hinauskoneina pitkälle 1960-luvulle.

Kehitys ja tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viima I (VI-1)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiman suunnittelua alettiin valmistella ennen Tuiskun ensilentoa vuonna 1934, ja sitä lähdettiin suunnittelemaan vanhentuneiden Smolikeiden korvaajaksi. Lentokonetehdas esitteli 4. lokakuuta 1934 puolustusministeriölle tarjouksensa, johon kuuluivat suunnittelu ja piirustusten laatiminen (75 000 mk), kehittely ja muutostyöt (60 000 mk) sekä itse prototyyppi ilman moottoria ja mittareita (321 000 mk). Tehdas arvioi ensimmäisen koneen toimitusajaksi kymmenen kuukautta.[1]

Viiman suunnittelu oli Tuiskun tavoin aloitettu Arvo Ylisen johdolla jo ennen varsinaista tilausta. Projekti olikin syksyllä 1934 niin pitkällä, että koneen mallia päästiin testaamaan tuulitunneliin Prahaan.[2] Konetyypin suunnitteluun oli kulunut lähes 10 000 tuntia. Puolustusministeri Arvi Oksala hyväksyi Viiman tilaamisen 7. helmikuuta 1935[1] edellisvuoden lokakuussa tehdyssä tarjouksessa esitettyyn hintaan.[2]

Suurin osa lentokonetehtaan suunnittelukapasiteetista valjastettiin välittömästi Viiman piirustusten laadintaan.[2] Koneen piirustukset valmistuivat joulukuussa 1935, ja nopeasti rakennettu prototyyppi VI-1 lensi ensilentonsa Laajalahden jäällä 11. tammikuuta 1936 ohjaajanaan Bo von Willebrand. Tehdas jatkoi koneen koelentoja helmikuun lopulle, minkä jälkeen kone luovutettiin ilmavoimille. Ilmavoimien lentäjä, lentomestari Urho Heiskala teki koneelle täydellisen koelento-ohjelman. Hän piti konetta siivekkeiltään ja sivuperäsimeltään tehottomana ja korkeusperäsimeltään herkkänä.[1] Lentokonetehdas teki muutoksia prototyyppiin saamansa palautteen perusteella, ja VI-1 luovutettiin lopullisesti ilmavoimille 13. huhtikuuta 1937. Prototyypin kehittämiseen ei enää päätetty laittaa lisää rahaa, sillä kone oli päätetty suunnitella uudelleen.[1]

Viima II

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilmapuolustusliitolle tilattu OH-ILN siirtyi suoraan ilmavoimien käyttöön.

Valtion lentokonetehdas tarjosi puolustusministeriölle 22. tammikuuta 1937 Viima I:n pohjalta kehitettyä paranneltua Viima II:ta, jonka prototyyppi päätettiin tilata 300 000 markalla. Viima II:een tehtiin useita muutoksia: sen runko oli madallettu, välisiiven polttoainesäiliö poistettu ja sen siipiprofiili oli parempi. Konetyypin osittaiseen uudelleensuunnitteluun kului lähes 12 000 tuntia.[1] Ensimmäinen Viima II, VI-2, rakennettiin Tampereen uudessa lentokonetehtaassa, ja se lensi ensilentonsa 12. lokakuuta 1937 Jorma Visapään ohjaamana. Koelentäjän ensivaikutelma toisesta prototyypistä oli huomattavasti parempi kuin VI-1:stä. Visapää vertasikin konetta klassiseen taitolentokoneeseen, Bücker Bü 131:een. VI-2 luovutettiin Ilmailukoululle 17. marraskuuta 1937.[1]

Viima II VI-2 Tampereella kesäkuussa 1938.

Lentokonetehdas teki 18. tammikuuta 1938 puolustusministeriölle tarjouksen 20 Viiman sarjasta. Koneiden hinta oli 190 000 markkaa kappaleelta; hintaan ei kuulunut moottoreita tai puolustusministeriön hankkimia laitteita. Yksityiskohtainen tilaus allekirjoitettiin 4. kesäkuuta 1938 ja tehtaan tilausvahvistus 16. marraskuuta 1938.[1]

Ensimmäisestä Viima-sarjasta käytettiin nimitystä VI-I, ja se käsitti 22 koneyksilöä, joista kaksi myytiin Suomen ilmapuolustusliitolle 220 000 markan kappalehintaan ilman moottoreita ja mittareita. Ensimmäinen sarjatuotettu Viima, VI-3, sai nimen ”Haijala” Suomen ensimmäisen lentomestarin Hannes Haijalan mukaan.[3] Sen hankintaan tarvittavat varat oli kerännyt puolustuslaitoksen alipäällystö. Vähittäiskauppiaat lahjoittivat ilmavoimille Viiman, joka sai nimekseen ”Pirkka” ja joka luovutettiin käyttöön tunnuksella OH-ILM.[1] Sen sisarkone, OH-ILN, joka oli tilattu ilmapuolustusliitolle, oli alusta lähtien käytännössä ilmavoimien käytössä tunnuksella VI-23, sillä ilmapuolustusliitto oli ilmoittanut maaliskuussa 1939 olevansa halukas luopumaan siitä.[3] Myös kansakouluopettajat päättivät sponsoroida yhtä konetta, joka sai nimekseen ”Kokko” koulu-, lehtimies ja kansanedustaja Väinö Kokon mukaan.[3] Ensimmäinen Viima-sarja luovutettiin vuoden 1939 aikana.[1]

Puolustusvoimat tilasi vuonna 1941 toisen Viima-sarjan, joka käsitti 16 konetta. Tilaus tosin peruttiin jo 1942, koska Tuuli-alkeiskoulukoneen kehitys oli aloitettu ja Viiman moottorien saanti heikkoa. Käyttöikänsä loppupuolella 1950-luvulla Viimoihin asennettiin kokolasitettu ohjaamo. Samassa yhteydessä koneen runkoa levennettiin, pääohjaamo siirrettiin takaa eteen ja moottoripukkia pidennettiin kymmenen senttimetriä.[1]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viimoja korjattavina Karhumäen Kuoreveden tehtaalla.

Viimat sijoitettiin pääasiassa Ilmasotakouluun, ja muutama yksilö meni Lentorykmentti 4:ään ja Erilliseen lentolaivueeseen. Jatkosodan alkaessa yksi Viima oli ehtinyt tuhoutua onnettomuudessa.[3] Yksittäisiä Viimoja palveli laivueiden yhteyskoneina. Sotien päätyttyä lentokunnossa oli 19 Viimaa, jotka olivat korvanneet yhdessä Focke-Wulf Stieglitzien kanssa vanhentuneet Smolikit. Lentosotakoulu ja sen seuraaja Ilmasotakoulu olivat edelleen konetyypin pääkäyttäjät. Viimoja oli lisäksi yhteyskoneina kaikissa ilmavoimien joukko-osastoissa.[3] Rauhan aikana poistettiin yhteensä kahdeksan konetta ja kymmenen myytiin 31. toukokuuta 1960 yksityisille lentokerhoille. Viimeinen ilmavoimien Viima-lento tehtiin 17. elokuuta 1962 koneyksilöllä VI-21, joka myytiin 10. huhtikuuta 1963 siviilitunnuksella OH-VII.[3]

Viimoilla lennettiin puolustusvoimissa noin 78 000 tuntia vuosina 1936–1963. Konetyypille sattui yhdeksän kuolemaan johtanutta onnettomuutta, joissa kuoli yhteensä yksitoista ihmistä. Kymmenisen Viimaa jatkoi vielä pitkälle 1960-luvulle ilmailukerhojen hinauskoneina.[1]

Museokoneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimien VI-21 on nykyisin Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla siviilitunnuksella OH-VII. Se poistettiin rekisteristä 1989 ja oli tuolloin Suomen viimeinen lentokuntoinen Viima.[4]

Viima VI-1 on ollut vitriinissä Tampereen Härmälässä entisen Valtion lentokonetehtaan eli nykyisen Kalmarin tehtaan edessä vuodesta 1986 lähtien.[4] 2010-luvulla vitriinin paikalle kaavoitettiin asuinrakennuksen rakennuspaikka ja syksyllä 2016 vitriini koneineen siirrettiin uuteen paikkaan Niilo Härmälän kadun toiselle puolelle Valmetinkadun varteen Sisunaukion viereen. Koneen uuden sijaintipaikan paljastustilaisuus oli 2. syyskuuta 2016.[5][6] Siirron yhteydessä kone palautettiin vuoden 1941 koulukoneväritykseen ja entinen kokarditunnus vaihdettiin alkuperäiseen kansallisuustunnukseen.[7] Viima VI-1 koneen omistaa Suomen valtio ja Lentovarikon Kilta ry on solminut Sotamuseon kanssa sopimuksen koneen säilytyksestä, huollosta ja kunnossapidosta. Kilta sai vitriinin lahjoituksena Kalmar Oy:ltä koneen edellisen siirron yhteydessä.[8]

Suomessa oli vuonna 2010 käynnissä useita Experimental-projekteja Viimojen saamiseksi lentokuntoon.[4] Esa Passilan[9] kunnostama Viima VI-17 (rekisteritunnus OH-VIF)[10] esiintyi Turun päälentonäytöksessä 2011[9] ja Oripään lentonäytöksessä 2013.[11] Phil Lawton osti ensimmäisen VL Viima II -sarjatuotantokoneen VI-3:n takaisin Suomeen vuonna 2015. Kone on lentokuntoinen ja maalattu jatkosodanaikaisiin väreihin. Kone oli nähtävillä mm. Malmin lentonäytöksessä 2015 ja esiintyi Jämin lentonäytöksessä 2016 ja Kaivopuiston lentonäytöksessä 2017. Koneen siviilitunnus on OH-VIG.[12]

Kuvia museokoneista Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen ilmailumuseon VL Viima II (VI-21, OH-VII).
    Suomen ilmailumuseon VL Viima II (VI-21, OH-VII).
  • Viima VI-1 Tampereen Härmälässä aikaisemmassa sijoituspaikassaan Kalmarin tehtaan edessä. Kansallisuustunnuksena on kokadritunnus.
    Viima VI-1 Tampereen Härmälässä aikaisemmassa sijoituspaikassaan Kalmarin tehtaan edessä. Kansallisuustunnuksena on kokadritunnus.
  • Viima VI-1 nykyisessä sijoituspaikassaan Sisunaukion vieressä. Kone on palautettu vuoden 1941 koulukoneväritykseen, samoin alkuperäinen kansallisuustunnus on palautettu.
    Viima VI-1 nykyisessä sijoituspaikassaan Sisunaukion vieressä. Kone on palautettu vuoden 1941 koulukoneväritykseen, samoin alkuperäinen kansallisuustunnus on palautettu.

Versiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • VL Viima I – prototyyppikone, kolme valmistettu.
  • VL Viima II – sarjatuotantokone, pienempi kuin Viima I, 20 valmistettu.
  • VL Viima IIB – de Havilland Gipsy Major -rivimoottorilla varustettu koekone, yksi muunnettu Viima II:stä.

Tekniset tiedot (Viima II)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde: [4]

Yleiset ominaisuudet

  • Miehistö: 2
  • Pituus: &&&&&&&&&&&&&&07.03500007,35 m
  • Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&&09.02000009,20 m
  • Korkeus: &&&&&&&&&&&&&&02.07300002,73 m
  • Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&&020.&&&&0020 m²
  • Siipiprofiili: NACA 23012[13]
  • Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&&&0555.&&&&00555 kg
  • Lentopaino: &&&&&&&&&&&&0875.&&&&00875 kg
  • Polttoainemäärä: 125 [14]
  • Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&01.&&&&001 × Siemens Halske Sh 14A seitsemänsylinterinen tähtimoottori; &&&&&&&&&&&&0119.&&&&00119 kW (&&&&&&&&&&&&0160.&&&&00160 hv)

Suoritusarvot

  • Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0186.&&&&00186 km/h
  • Matkalentonopeus: &&&&&&&&&&&&0167.&&&&00167 km/h
  • Lentomatka: &&&&&&&&&&&&0540.&&&&00540 km
  • Lentoaika: 4 h
  • Lakikorkeus: &&&&&&&&&&&03700.&&&&003 700 m
  • Nousuaika: 15 min 2 000 metriin

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heinonen, Timo & Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 2010. ISBN 978-952-99989-2-0
  • Keskinen, Kalevi & Stenman, Kari: Koulukoneet – Suomen ilmavoimien historia 22. Espoo: Kustannusliike Kari Stenman, 2003. ISBN 951-98751-5-8
  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma. Kuorevesi: Omakustanne, 1991.
  • Raunio, Jukka: Valtion lentokonetehtaan historia – Osa 2: Tampereella ja sodissa 1933–1944. Kuorevesi: Jukka Raunio, 2007. ISBN 978-951-96866-8-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l Raunio 2007, s. 188–191
  2. ↑ a b c Raunio 1991, s. 50–51
  3. ↑ a b c d e f Keskinen & Stenman 2003, s. 28–47
  4. ↑ a b c d Heinonen & Valtonen 2010, s. 104–107
  5. ↑ Tampereen Härmälänrannan Viima-vitriini saa uuden paikan 2.9.2016. Skanska Oy. Viitattu 13.9.2016.
  6. ↑ Ilmailumuistomerkki siirretään Härmälässä Suur-Tampere -verkkolehti. 30.8.2016. Viitattu 13.9.2016.[vanhentunut linkki]
  7. ↑ 80-vuotiaan VL Viima -kaksitason vitriini muutti jo toisen kerran Tampereen Härmälänrannassa lentoposti.fi. 2.9.2016. Viitattu 13.9.2016.
  8. ↑ Saramäki, Aarno et. al: Muistomerkit entisen Lentokonetehtaan ja Ilmavoimien Varikon alueella Härmälässä 1.10.2008. lentovarikon Kilta ry. Viitattu 13.9.2016.[vanhentunut linkki]
  9. ↑ a b Tuominen, Jorma: Turun lentonäytökseen odotetaan yli 30 000 katsojaa Yle Uutiset. 3.5.2011. Yleisradio Oy. Viitattu 2.11.2014.
  10. ↑ Suomessa rekisteröidyt ilma-alukset (PDF) (osa 1, s. 41) 1.1.2014. Trafi. Arkistoitu 28.7.2014. Viitattu 2.11.2014.(archive.org)
  11. ↑ Näytöskoneet turunlentokerho.fi. Turun Lentokerho ry. Arkistoitu 2.11.2014. Viitattu 2.11.2014.
  12. ↑ Ilmailumuseot.fi ilmailumuseot.fi. Viitattu 9.12.2017.
  13. ↑ Raunio 1991, s. 55
  14. ↑ Raunio 1991, s. 69

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtion lentokonetehtaan ja Valmetin valmistamia lentokonetyyppejä
IVL ja VL
Valmet
Suunnitellut konetyypit