Valkoinen vallankumous (pers. انقلاب سفید, Enqelāb-e Sefid) oli liuta länsimaalaisia uudistuksia Iranin keisarikunnassa šaahi Mohammad Reza Pahlavin johdolla. Šaahi aloitti reformit 26. tammikuuta 1963 ja ne kesti Iranin vallankumoukseen asti eli vuoteen 1979.[1] Valkoisen vallankumouksen reformeihin kuului mm. naisten äänioikeus, maareformeja, korruption kitkeminen. Se paransi myös Iranin taloutta ja suhteita länteen.
Lopullisena pitkän aikavälin tavoitteena oli muuttaa Iran maailmanlaajuiseksi taloudelliseksi ja teolliseksi voimamaaksi. Šaahi pani toimeen taloudellisia uudistuksia, kuten työntekijöiden voitonjakoa, ja aloitti massiivisia valtion rahoittamia raskaan teollisuuden hankkeita sekä metsien ja laidunmaiden kansallistamista.
Vallankumous ajoittui Iranin historian käännekohtaan, kun teollistuminen alkoi kiihtyä. Šaahi oli myös hiljentänyt poliittiset vastustajansa sekä hajottanut parlamentin vuonna 1961.[1] Tämän jälkeen šaahi nimesi rikkaan maanomistajan ja pitkän virkamiesuran tehneen Ali Aminin uudeksi pääministeriksi. Amini sai šaahilta valtuudet johtaa hallitusta ilman parlamentin luottamusta puolen vuoden ajan, jotta uudistukset saataisiin käyntiin. Amini kuitenkin erosi heinäkuussa 1962, kun šaahi kieltäytyi leikkaamasta armeijalta budjetin tasapainottamiseksi. Aminin seuraajaksi nimitettiin šaahin läheinen liittolainen Asadollah Alam.[2]
Šaahi järjesti vuonna 1963 kansanäänestyksen vallankumouksesta, koska halusi todistaa kansan tukevan uudistuksia: yli 5,5 miljoonaa iranilaista äänesti vallankumouksen puolesta ja vain hieman reilu 4000 vastaan. Todellisuudessa vallankumouksen vastustajat boikotoivat kansanäänestystä. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy onnitteli šaahin historiallista voittoa.[3]
Vuonna 1964 länsimaalaisia uudistuksia vastustava uskonnollinen johtaja Ruhollah Khomeini lähti maanpakoon Irakiin, josta hän radion kautta yllytti kannattajiaan vastustamaan uudistuksia ja šaahia.[4]
Sosiaalisesti vallankumous antoi naisille enemmän oikeuksia. Keskushallitus antoi rahaa koulutukseen erityisesti maaseudulla. Lukutaitoisuutta pyrittiin edistämään perustamalla lukutaitojoukot: toisen asteen opinnot suorittaneet nuoret miehet pystyivät suorittamaan asevelvollisuutensa opettamalla 6–12 -vuotiaita lapsia lukemaan.[5]
Vallankumous koostui 19 pääkohdasta, jotka otettiin käyttöön porrastetusti:[6]
Suhtautuminen vallankumoukseen oli kaksijakoinen. Osa kansasta piti sitä hyvänä asiana joka suurentaisi Iranin valtaa maailmalla. Kun šaahi vieraili Yhdysvalloissa 1964, Irania ylistettiin "Lähi-idän kirkkaimpana paikkana".[7]
Toisaalta, uudistusten agressiivisuus jätti monet epävarmoiksi. Maaseudun asukkaille luvatun maareformin tulokset jäivät laihoiksi: noin puolet ei saanut maata ollenkaan ja 75 % maata saaneista sai niin pienen palstan, että siinä voitiin nipin napin kasvattaa ruokaa omalle perheelle.[8]
Maanomistajat saivat vastineeksi valtionyhtiöiden osakkeita, kun valtio lunasti heidän maitaan maareformin toteuttamiseen. Monet šiiajohtajat kritisoivat vallankumousta ja katsoivat, että naisia koskevat uudistukset olivat islamilaisten arvojen vastaisia. Lisäksi uudistukset murskasivat perinteiset papiston vallan. Tämän luokan merkittävin kriitikko oli Khomeini, jonka ideat papiston hallinnosta ja hallituksen toisinajattelijoiden verkostosta helpotti myöhemmin šaahin kaatumisen alkua vuoden 1979 vallankumouksessa, joka päätti valkoisen vallankumouksen.[1]
Vallankumouksen sisältöä alettiin opettaa pakollisena aineena Iranin kouluissa 1970-luvulle tultaessa. Vallankumouksen kritisoinnista tuli rangaistava teko, kun taas sen ylistämisestä tuli tapa osoittaa uskollisuutta šaahille.[8]