Valkoisten pako (engl. white flight), Suomessa myös kantaväestön pako[1] on ilmiö, jossa kantaväestö tai valkoinen väestö muuttaa pois asuinalueilta, joissa maahanmuuttajien tai tiettyjen etnisten vähemmistöjen määrä on ylittänyt tietyn kipukynnyksen eli niin sanotun keikahduspisteen.[2]
Yhdysvalloissa valkoisten pako (engl. white flight) tarkoittaa toisen maailmansodan jälkeistä muuttoliikettä, jossa valkoiset amerikkalaiset alkoivat muuttaa kaupunkien keskustoista esikaupunkeihin, kun aiemmin kokonaan valkoisiin kaupunginosiin alkoi muuttaa mustia ja värillisiä. Mustia muutti vuosien 1915–1970 aikana miljoonittain etelävaltioista pohjoisen suuriin kaupunkeihin, kuten Chicagoon, New Yorkiin, Detroitiin ja Minneapolisiin. Rotuerottelun vuosikymmeninä mustat ja valkoiset yhteisöt ja koulut olivat olleet erillisiä, mutta kun kansalaisoikeusliikkeen vaikutuksesta kouluja alettiin integroida monirotuisiksi, valkoiset perheet alkoivat muuttaa pois. 2000-luvulla valkoisten pakoa on havaittu myös joissain esikaupungeissa, joista valkoiset ovat alkaneet muuttaa pois mustien alkaessa muuttaa sinne.[3]
Ilmiölle on esitetty useita syitä, niin rodullisiin ennakkoluuloihin ja rotujännitteisiin liittyviä kuin taloudellisiakin. Useat poismuuttajat ovat kertoneet muuttonsa syyksi sen, että he haluavat asua mukavassa naapurustossa ja haluavat lastensa pääsevän parhaisiin kouluihin. Jotkut pelkäävät rikollisuuden lisääntyvän rodullisen monimuotoisuuden lisääntyessä.[3] Jotkut myyvät kiinteistönsä pelätessään sen menettävän arvonsa, kun rotuvähemmistöjä alkaa muuttaa alueelle.[4]
Suomessa kantaväestön pakoa esiintyy ainakin Espoon Suvelassa, Vantaan Länsimäessä ja Helsingin Kallahdessa.[5] Eristyneisiin lähiöihin jäävät myös huono-osaiset kantasuomalaiset.[6] Suomessa kantaväestön poismuuttoa alkaa tapahtua yhä nopeammin alueilta, joissa maahanmuuttajien määrä ylittää 20 prosenttia väestöstä. Tällaisia alueita on pääkaupunkiseudulla jo kolmisenkymmentä.[7]
Ilmiötä pidetään ongelmallisena, koska sen katsotaan lisäävän eriarvoisuutta ja tuovan kustannuksia. Kaupunkimaantieteen tutkija Venla Berneliuksen mukaan tilannetta voitaisiin parantaa lisärahoituksella. Esimerkiksi Helsingissä käänteiseen syrjintään käytettiin vuonna 2010 noin 1,7 miljoonaa euroa. Summaa pyrittiin lisäämään vuodelle 2011, mutta heikon taloustilanteen johdosta summan korottamiseen ei ryhdytty.[6]