Vanhustenhuolto on vanhusten elinolojen turvaamista.[1] Vaihtoehtoisesti voidaan puhua myös ikäihmisten tai ikääntyneiden ihmisten palveluista, joissa erityisesti sosiaalisen tuen ja terveydenhuollon palvelut korostuvat.
Suomessa on ollut vahva vanhusten laitoshoidon perinne 1800-luvun köyhäinhoidosta (aiemmin nimeltään vaivaishoito) alkaen. Avohuoltojärjestelmä, kunnallinen kotipalvelu rakennettiin 1960-luvulla. 1980-luvulla rakennettiin paljon palvelutaloja. 2000-luvulla on korostettu kotihoitoa ja omaishoitoa.
Vanhuspalvelut eivät ole liittyneet työpolitiikkaan samalla tavalla kuin lasten päivähoito. Vanhushuollon universalismi, eli yleinen henkilökohtaisesta yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta tilanteesta ja asemasta riippumaton saavutettavuus on ollut heikkoa, ja palvelut on jaettu eniten tarvitsevien kesken. Nykyisin kuntalaisella on oikeus palvelutarpeiden arviointiin, mikäli kuntaan ottaa yhteyttä.
Esimerkiksi laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista määrittää, kuinka julkisen sektorin tulee tuottaa vanhusten eli ikääntyneiden ihmisten palveluita.[2]
Valviran ylijohtaja Markus Henriksson arvioi vuonna 2019, että Suomessa on kymmeniä ongelmayksiköitä sekä yksityisellä että julkisella puolella.[3]