Ville Vallgren

Ville Vallgren
Vallgren vuonna 1930
Vallgren vuonna 1930
Henkilötiedot
Syntynyt15. joulukuuta 1855
Porvoo
Kuollut13. lokakuuta 1940 (84 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Taiteilija
Ala kuvanveisto
Kuuluisimpia töitä Kaiku, Havis Amanda
Palkinnot

Kunniamaininta Pariisin salongissa 1885, Kultamitali Pariisin maailmannäyttelyssä 1889, Ranskan kunnialegioonan ritariristi 1894, Grand Prix Pariisin maailmannäyttelyssä 1900

Mir iskusstva
Taiteen maailma 1898–1924
Boris Kustodijev, Mir iskusstvan taiteilijat ryhmäkuvassa, 1916–1920.
Boris Kustodijev,
Mir iskusstvan taiteilijat ryhmäkuvassa, 1916–1920.

Carl Wilhelm ”Ville” Vallgren (alkujaan Wallgren[1]; 15. joulukuuta 1855 Porvoo – 13. lokakuuta 1940 Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä ja taide-elämän keskeinen hahmo, joka työskenteli pitkään Pariisissa.[2][3]

Vallgrenin tunnetuin teos on Havis Amanda Helsingin Kauppatorilla. Vallgren teki muitakin julkisia veistoksia, kuten Zacharias Topeliuksen muistopatsaan Helsinkiin, mutta pääosa hänen laajasta tuotannostaan koostuu pienoisveistoksista.[1] Intiimien pienoisveistosten ohella Vallgren tuli kansainvälisesti tunnetuksi symbolististen tai jugendtyylisten naishahmoja sisältävien käyttöesineiden ansioista.[2]

Taiteilijantyön ohella Vallgren oli tunnettu seuramies ja herkkusuu sekä aktiivinen kirjoittaja.[4]

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallgrenin varhaiset teokset henkivät hienostunutta salonkirealismia, joka myöhemmin sai symbolistisempaa art nouveau -leimaa.[5]

Vallgren pitäytyi herkässä symbolismissa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Lyyristä herkkyyttä on esimerkiksi vuoden 1895 veistoksessa Lohdutus, joka kuvaa toisiinsa kietoutuneita hahmoja. Myöhemmin 1900-luvun puolella hänen tyylinsä kehittyi klassisemman veistotaiteen suuntaan. Ihmishahmoista tuli samalla runsaita ja elämäniloisia, kuten Havis Amandassa. Vallgren ei yhdistänyt kansainvälisiä tyylejä kansallisaatteeseen[6] soveltamalla kansallisromantiikkaa tai karelianismia, kuten oli tapana. Poikkeuksellista oli, ettei hänen taiteessaan ollut silti myöskään runebergiläistä ylevää idealismia tai pyrkimystä antiikin suuntaan.[7]

Vallgrenin keskeisiin aiheisiin kuuluivat erilaiset neidot. Hänen veistoksistaan noin kolme neljäsosaa esittää naisia.[8] Kirjassaan Guldranden hän pitää ylistävän puheen naissukupuolelle. Vallgrenin tunnetuimmissa teoksissa esiintyivät nuoret ja sirot neidot, joita ihannoitiin 1800-luvun lopun uudessa taiteessa. Taiteilijan ihanteena oli myös kypsä nainen, äitihahmo, joka tulee esille veistoksessa Tanssiva talonpoikaistyttö Bretagnesta.[9] Anonyymit ja mytologiset naishahmot olivat yleisiä kuvanveistossa 1800-luvulla ja myös vielä 1920-luvullakin. Symbolismissa hahmot saivat usein androgyynistä ilmettä.[10]

Varhaisvaiheessa Vallgren teki myös useita poikahahmoja kuvaavia veistoksia, kuten läpimurtoteoksessa Kaiku sekä Paimenpojassa, Kalastajapojassa ja Ravun kanssa leikkivässä pojassa.[11]

Vallgren käytti uransa varhaisvaiheessa materiaaleina eniten marmoria ja pronssia, myöhemmin terrakottaa.[6] Pienoisveistoksissa hän käytti myös fajanssia, posliinia ja hopeaa.[9]

Kuten moni muu, Vallgren sai vaikutteita muun muassa Auguste Rodinilta. Rodinin vaikutus näkyy muun muassa Ruusutanssissa, 1899.[6]

Opinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallgren opiskeli aluksi arkkitehtuuria Polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Hän kuitenkin kiinnostui kuvanveistosta, ja meni Carl Eneas Sjöstrandin oppilaaksi. Vuonna 1877 hän[12] aloitti opinnot Pariisissa Leon Bonnat'n piirustuskoulussa. Päivisin Vallgren opiskeli Orsolinin ateljeessa, iltaisin Leon Bonnat'n ateljeessa.[5]

Vallgren pääsi jo seuraavana vuonna École des Beaux-Artsiin, jossa hän opiskeli vuoteen 1880 asti.[5][13] Vallgren oli ensimmäisiä suomalaisia kuvanveistäjiä, jotka lähtivät Pariisiin opiskelemaan. Aiemmin kuvanveistäjät menivät usein Kööpenhaminaan jatko-opintoihin.[14]

Uran vaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Albert Edelfeltin maalaama kaksoismuotokuva Ville ja Antoinette Vallgrenista vuodelta 1886. Vallgren on muovailemassa saviluonnosta veistokseensa Kaiku.

Pariisin kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opintojen päätyttyä Vallgren jäi Pariisiin. Yksi syy siihen oli, että Suomessa veistoksille ei ollut markkinoita. Tilaustöitä riitti lähinnä Walter Runebergille, vuosisadan vaihteessa toiseksi viralliseksi veistäjäksi nousi Emil Wikström. Julkisen veistotaiteen linja oli idealisoiva ja kansallisromanttinen. Vallgrenilla olikin usein kiistoja Carl Gustaf Estlanderin kanssa makukysymyksistä, mutta myös teosten hinnoista ja tekijänoikeuksista. Yhteydet Suomeen vähenivät, kun Vallgren teki 1890-luvun alussa läpimurron Pariisin taidemaailmassa.[7]

Vallgren ei saanut useinkaan tukea kotimaastaan taidekäsityksilleen. Hän osallistui 1880-luvulla Kalevala-innostukseen Mariatta- ja Aino-teoksilla, mutta niiden tyyliä ei pidetty sopivana suomalaiseen mytologiaan.[12] Vuonna 1886 valmistui Vallgrenin läpimurtoteos Kaiku, joka sai kunniamaininnan Pariisin salongissa. Samana vuonna valmistuivat Ateneum-rakennuksen julkisivun taiteilijamuotokuvat. Vallgren osallistui Pariisin maailmannäyttelyyn 1889 teoksilla Mariatta, Kaiku, Albert Edelfeltin muotokuva, Antoinette Vallgrenin muotokuva, Kristus ja Ofelia. Vallgren sai kokoelmastaan kultamitalin. Ranskan valtio osti Ofelia-reliefin. Vallgren piti Helsingissä takautuvan yksityisnäyttelyn Ateneumin taidemuseossa Helsingissä ja hän sai Mariatta-teoksestaan Suomen valtion kuvanveistoskilpailussa ensimmäisen palkinnon.[13] Vallgren tarjosi töitään Aino ja Mariatta Suomen Taideyhdistykselle, mutta kumpaakaan ei haluttu hankkia kokoelmiin. Mariattaa pidettiin liian poikamaisena, jopa rumana ja liian iloisena. Siitä puuttui kalevalainen ylevyys, varsinkin kun hiukset peittivät otsan, "ylevyyden tyyssijan".[12]

Art nouveau, pienoisveistokset ja käyttöesineet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset art nouveaun merkit ja siirtyminen symbolistisempaan suuntaan näkyivät Vallgrenin teoksessa Volubilis. Marmoriin veistetyssä tytön pää-reliefissä kukat ja hiukset taipuilevat vapaina. Art nouveaulle tyypilliset luontoaiheet ja kiinnostus kodin sisustukseen ja esineistöön innostivat Vallgrenia pienoistaiteen pariin. Myös materiaalikokeilut ja patinointi kiehtoivat häntä, ja patinoinnista tulikin Vallgrenin 1890-luvun arvostettu tunnusmerkki.[15]

Vuonna 1892 Vallgren osallistui Pariisissa symbolistiseen Rose & Croix salongin näyttelyyn. Vallgren oli lähettänyt näyttelyyn muutaman vanhemman teoksensa ja pienoisryhmän ”Lohdutus”, sekä ensimmäisen tuhkauurnansa. Uurna herätti huomiota, ja Ranskan valtio osti sen Musée du Luxembourgin kokoelmiin.[9]

Art nouveaun kepeys ja riemu ja toisaalta elämän haikeus, murheet saivat Vallgrenin töissä yleisöä miellyttävän muodon. Lehtimaljat, kyynelpullot, tuhkauurnat ja itkijättäret ilmensivät mystistä, eteeristä kauneusihannetta, joka ilmensin symbolisesti romanttishenkistä kuolemankulttia. Myös valoisammat aiheet, kukkaköynnökset, neidot ja tanssijattaret ihastuttivat tuon ajan yleisöä. Vallgren alkoi suunnitella esinetaidetta kuten kynttilänjalkoja, peilinkehyksiä, kattokruunuja, tuhkakuppeja ja pöytäkoristeita, joita esiteltiin taidenäyttelyjen uusilla objets d'art – eli käyttöesineosastoilla. Varakkaat eurooppalaiset aateliset ja Yhdysvaltojen rikkaat taiteenystävät ottivat työt ihastuksella vastaan. Vallgren huomasi olevansa suosittu taiteilija prinssien, paronittarien ja ministerien juhlapöydissä, mikä herätti myös kateutta.[15]

Vuonna 1893 hän osallistui Mars-kentän salongin näyttelyyn muun muassa pienoisveistoksilla Kurjuus, Lohdutus, Kuolema ja Jälleensyntyminen. Hän oli valinnut näyttelyyn kokoelman pronssiin valettuja pienveistoksia: tuhkauurnia, kyynelpulloja, maljakoita sekä pieniä ryhmä- ja henkilökuvia. Esillä olleet teokset myytiin ulkomaisiin kokoelmiin. Vallgren oli lähettänyt teokset taideteollisuusosastolle, mutta näyttelyn komissaarina toiminut Auguste Rodin ihastui teoksiin niin, että siirsi ne veistososaston parhaimmille paikoille. Suosio oli valtava, ja kaikki teokset myytiin.[9]

Vallgren osallistui Pietarissa 1898 Venäläisten ja suomalaisten näyttelyyn laittaen esille peräti 30 teosta.[16] Samana vuonna hän oli mukana Wienin Secessionin avajaisnäyttelyssä. Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 oli häneltä muun muassa pieni marmoriveistos Ylpeys, korkokuva Kristus sekä Vaikerrus ja Mietteissä. Työt palkittiin Grand Prix -mitalilla ja Vallgren ylennettiin Ranskan kunnialegioonan upseeriksi.[13]

Julkisia veistoksia Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallgrenin veistämä Uno Cygnaeuksen muistomerkki paljastettiin 1900 Jyväskylässä.[13] Vuonna 1904 Suomen Taideyhdistyksen johto, erityisesti Albert Edelfelt ja Leo Mechelin, esitti Helsingin kaupunginvaltuustolle ehdotuksen ulkoilmaveistoksen tilaamisesta Ville Vallgrenilta. Havis Amanda -suihkukaivo paljastettiin Helsingin kauppatorilla 1908 ilman erityisiä seremonioita. Veistoksen ilmestyminen Helsingin Kauppatorille käynnisti yhden kiivaimmista Suomessa koskaan käydyn taidekiistoista. Samana vuonna Torkkeli Knuutinpojan patsas paljastettiin Viipurin vanhan raatihuoneen torilla.[13]

Terrakottakausi Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallgren työskenteli Pariisissa lähes 40 vuotta, ja häntä kutsuttiinkin Pariisin Villeksi.[3] Helmikuussa 1913 Vallgren palasi Suomeen.[5] Vallgrenin taiteelle suotuisa Fin de sièclen kultakausi oli Ranskassa vähitellen hiipumassa.

Vallgrenin oli vaikea sopeutua Suomessa vallinneisiin kuvanveiston ihanteisiin. Monumenttitaiteen sijasta hän kehotti suosimaan pienimuotoista ja edullista julkista taidetta. Keramiikkaveistokset, samoin kuin helpommin myytävät pienoisveistokset, olivat hänelle myös selviytymisstrategia, kun julkisia monumenttitilauksia ei kuulunut.[17] Vallgren pyrki ajamaan linjaansa muun muassa perustamalla vuonna 1924 Terra-Cotta-yhdistyksen, jonka puheenjohtajana hän toimi kuolemaansa asti.[9]

Pientä kokoa ja keramiikkaa suosimalla Vallgren oli naisellisena pidetyn edullisesti ja vaatimattomissa työtiloissa tehtävän taiteen alueella. Savea materiaalina ei arvostettu, sitä pidettiin enemmän luonnostelumateriaalina tai valumuotin pohjana. Suomessa keramiikka kuitenkin yleistyi veistosmateriaalina 1930-luvulla, jolloin useimmat veistäjät innostuivat kokeilemaan lasitteita.[17]

Vallgren ei kuitenkaan ollut Suomessa mitenkään syrjässä. Hänet valittiin Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajaksi[5] ja Berndsonin taidesalongissa oli 1915 Vallgrenin laaja näyttely. Esillä oli kipsivaloksia ja uusia terrakottaveistoksia noin 40 kappaletta. Vallgren oli löytänyt piha-alueeltaan käyttökelpoista savea ja rakennuttanut polttouunin.[9]

Vallgrenin Terracotta-näyttely pidettiin Ateneumissa, missä oli esillä hänen Leppävaaran savesta tehtyjä pienoisveistoksiaan, ja 1930 Vallgren piti Riemujuhlanäyttelyn Strindbergin taidesalongissa. Hän lahjoitti myös noin 60 veistostaan Porvooseen perustettavaa Ville Vallgren -museota varten, nimikkomuseo vihittiin käyttöön vuonna 1925.[13]

Vallgren sai myös tilauksia, kuten suihkulähdeveistoksesta Fennian uusittuun talvipuutarhaan 1900.[18] Monumenttejakin tilattiin, 1927 paljastettiin Albert Edelfeltin patsas Ateneumin puistikossa.[19] Hänen veistämänsä Sakari Topeliuksen muistomerkki sai taas paikan Helsingin koulupuistikosta 1932.[13]

Elämänvaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ville ja Antoinette Vallgren vuonna 1903

Vallgrenin isä oli Porvoon kaupunginlääkäri Georg Wallgren. Vallgren oli perheen yhdeksästä lapsesta toiseksi vanhin.[20][1] Yksi hänen veljistään oli patologisen anatomian professori Axel Wallgren.[21] Arkkitehtiopintojen ja kotimaisten kuvanveisto-opintojen jälkeen Vallgren lähti Albert Edelfeltin kehotuksesta[12] Pariisiin opiskelemaan.[5] Pariisissa Carl Larsson, August Strindberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson, Akseli Gallen-Kallela, Walter Runeberg ja Emil Wikström muodostivat piirin, jossa Vallgren sai illanviettojen ilonpitäjän ja isännän maineen. Lauantai-illat kuluivat usein ruotsalaisen taidemaalari Ernst Josephsonin perustaman Jeesus Syyrakin veljeskunnan tapaamisissa rue Jacobilla sijainneessa viinituvassa.[12] Vallgren sai Ranskan kansallisuuden vuonna 1902. Ranskan ohella Vallgren liikkui Euroopassa muutenkin, kuten Italiassa 1894 ja Espanjassa 1908.[13]

Vuonna 1882 Vallgren avioitui ruotsalaisen kuvanveistäjän Antoinette Råströmin kanssa. Liitto päättyi vaimon kuolemaan vuonna 1911. Vallgren kääntyi katoliseksi ja avioitui nuoren ranskalaisen oopperalaulajattaren ja taidemaalarin Madeleine Imbert-Rohanin kanssa.[16] Kaksi vuotta myöhemmin Vallgren jätti toisen vaimonsa tämän narkomanian ja väkivaltaisuuden vuoksi, palasi Suomeen ja avioitui Viivi Paarmion kanssa.[9][22]

Vallgrenit rakensivat Leppävaaraan Paarmion huvilaan ateljeen, hoitivat puutarhaa ja kasvattivat sikoja. ”Improvisoiduilla päivällisillä” vierailivat muiden muassa Eino Leino, Kyösti Kallio ja Akseli Gallen-Kallela, jonka ateljeekoti Tarvaspää oli lähellä.[23] Suomessa hänelle myönnettiin vuonna 1918 professorin arvonimi ja vuonna 1919 Suomen valtio myönsi Vallgrenille 3 000 markan vuosittaisen eläkkeen.

Vallgren julkaisi useita kirjoja elämänsä aikana, kuten elämäkertansa Ville Vallgren ABC bok med bilder 1916 ja seuraavana vuonna Mat och dryck med roliga gubbar. Pian tämän jälkeen oli vuorossa Guldranden ja Wille-Gubbens matkatekes.[19] Vuonna 1931 hän julkaisi muistelmansa Minnen från mitt liv. Hemma och ute.[13]

Seuramiehenä tunnettu Vallgren herätti vuonna 1930 uudelleen henkiin Jeesus Syyrakin ritarikunnan Kämp-hotellissa Helsingissä. Talvisodan aikana vuonna 1939 Vallgren muutti asumaan Tukholmaan, koska taiteilijan kunto ei kestänyt pommisuojia, mutta palasi vuonna 1940 takaisin Suomeen ja osallistui Kuvanveistäjäliiton 30-vuotisjuhlanäyttelyyn Ateneumin Taidemuseossa. Vallgren kuoli 13. lokakuuta 1940 Helsingissä. Hänet haudattiin Porvooseen.[13] Vallgrenin haudalla Porvoon Näsinmäen hautausmaalla paljastettiin vuonna 1949 hänen oma veistoksensa Sureva enkeli. Vallgren oli tehnyt sen ensimmäisen version vuonna 1918 sisällissodassa kaatuneen Kurt Elvingin haudalle Helsinkiin; hänen omalla haudallaan oleva versio on Viivi Vallgrenin tilaama suurennos miehensä tekemän luonnoksen pohjalta.[24]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monumentit ja julkiset teokset
Muut
  • 1884 Ravun kanssa leikkivä poika, pienoisveistos, Ateneum
  • 1887 Kaiku, marmori
  • 1890 Kristus, marmori
  • 1892–1895 Lohdutus, pienoisveistossarja, kipsi, pronssi, marmori[28]
  • 1894 Kyynelpullo, pronssi[9]
  • 1894 Rakkauden kukka (Lumpeenlehtimalja), pronssi[9]
  • 1895 Kevät (Nuoruus/Ylösnousemus), pienoisveistos,[9] Ateneumin kokoelmat
  • 1899 Ruusutanssi, pienoisveistos, pronssi
  • 1910 Kevät saapuu, pienoisveistos, korkeus 35 cm[29]
  • 1916 Salome, pienoisveistos
  • 1923 Amor ja Psyke
  • 1923 Madonna ja lapsi, terrakotta[9]

Kuvia teoksista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Torpan tyttö, 1882.
    Torpan tyttö, 1882.
  • Kaiku, 1887.
    Kaiku, 1887.
  • Mikael Agricola, 1887, Helsinki.
    Mikael Agricola, 1887, Helsinki.
  • Tuhkauurna, 1892. Musée des Beaux-Arts de Nancy.
    Tuhkauurna, 1892. Musée des Beaux-Arts de Nancy.
  • Uno Cygnaeus, 1900, Jyväskylä.
    Uno Cygnaeus, 1900, Jyväskylä.
  • Havis Amanda (Merenneito), 1906, Helsinki.
    Havis Amanda (Merenneito), 1906, Helsinki.
  • Torkkeli Knuutinpoika, 1908, Viipuri.
    Torkkeli Knuutinpoika, 1908, Viipuri.
  • Topelius ja lapset 1909/1932, Helsinki.
    Topelius ja lapset 1909/1932, Helsinki.
  • Vapaussodan muistomrkki, 1919, Pietarsaati.
    Vapaussodan muistomrkki, 1919, Pietarsaati.
  • Vapaussodan sankaripatsas, 1919, Merikarvia
    Vapaussodan sankaripatsas, 1919, Merikarvia
  • Albert Edelfeltin muistopatsas, 1927, Helsinki.
    Albert Edelfeltin muistopatsas, 1927, Helsinki.
  • Sielulintu, 1929, Rautalammi.
    Sielulintu, 1929, Rautalammi.
  • Albert Edelfeltin patsas, 1934, Porvoo.
    Albert Edelfeltin patsas, 1934, Porvoo.
  • Omakuva, 1934, Porvoo.
    Omakuva, 1934, Porvoo.
  • Sakari Topeliuksen rintakuva, 1935, Uusikaarlepyy.
    Sakari Topeliuksen rintakuva, 1935, Uusikaarlepyy.
  • Sakari Topeliuksen rintakuva (osakuva), 1935, Uusikaarlepyy.
    Sakari Topeliuksen rintakuva (osakuva), 1935, Uusikaarlepyy.
  • Sureva enkeli, Ville ja Viivi Paarmio-Vallgrenin haudalla, 1947, Porvoo.
    Sureva enkeli, Ville ja Viivi Paarmio-Vallgrenin haudalla, 1947, Porvoo.

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomeksi
  • Ville Vallgrenin ABC-kirja (Amanita)
  • Pariisin Villen ruokasaarna. (Alkup. teos Wille-gubbens matkatekes) Helsinki: Taide, 1994. ISBN 951-608-017-0
Ruotsiksi
  • Ville Vallgrens ABC bok med bilder 1916[30]
  • Mat och dryck med roliga gubbar 1917[30]
  • Guldranden 1920[30]
  • Ville-Gubbens matkatekes 1921[30]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Laatikainen, Emma: Ville Vallgrenin Museo. Museon suunnitteluun vaikuttaneet tekijät ja museolle annetut merkitykset 1920-luvulla, s. 2–3. (Pro gradu -tutkielma) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Taidehistoria, 2011. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.12.2012).
  • Olavinen, Anja: Ville Vallgren 1855–1940. Helsinki: Ateneumin taidemuseo / Valtion taidemuseo, 2003. Ateneumin taidemuseon julkaisuja, n:o 36. ISBN 951-53-2542-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Laatikainen, Emma, s. 2–3.
  2. ↑ a b ”Vallgren, Ville”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5
  3. ↑ a b Olavinen 2003, s. 2.
  4. ↑ Tolvanen, Juhani: Nauti ja iloitse. Ilta-Sanomat Plus, 23.12.2009, s. 37.
  5. ↑ a b c d e f Ville Vallgren, Pariisin Ville – Ville de Paris, Kultakausi Edu.fi elämäkerta (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ a b c Mies Havis Amandan takana kookas.fi. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 22.12.2012.
  7. ↑ a b Jalava, Marja: Rietas naisenkuva vai helmi sioille? Ville Vallgrenin Havis Amanda -suihkulähteestä vuonna 1908 käyty keskustelu (Historiallisen Yhdistyksen julkaisusarjat) 2000. Helsinki: Historiallinen yhdistys. Viitattu 22.12.2012.
  8. ↑ Laatikainen, Emma, s. 37.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m Suomen taide, vuosikirja 1955–1956. K. Koroma, Yrjö Verho, Alf Krohn. Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapaino 1956
  10. ↑ Laatikainen, Emma. s. 44.
  11. ↑ Ahtola-Moorhouse, Leena; toim Huusko, Timo: ”Ville Vallgren: Kaiku”, Ateneum-opas, s. 33. Helsinki: Valtion taidemuseo, 2007. ISBN 9789515329943
  12. ↑ a b c d e Olavinen 2003, s. 3.
  13. ↑ a b c d e f g h i j Olavinen 2003, s. 12.
  14. ↑ Ahtola-Moorhouse, Leena; toim Huusko, Timo: ”Ville Vallgren: Kaiku”, Ateneum-opas, s. 33. Helsinki: Valtion taidemuseo, 2007. ISBN 9789515329943
  15. ↑ a b Olavinen 2003, s. 4
  16. ↑ a b Mir iskusstva 1998, s. 319.
  17. ↑ a b Laatikainen, Emma, s. 35–36.
  18. ↑ Olavinen 2003 s. 12
  19. ↑ a b c Albert Edelfeltin patsas (Arkistoitu – Internet Archive)
  20. ↑ Irmeli Tanttu: 'Satavuotias kaunotar Havis Amanda Suomen Kuvalehti 28.4.2008.
  21. ↑ Henrik Wallgren: Wallgren, Axel (1869–1946) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  22. ↑ Ville Vallgren, Yle.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  23. ↑ Olavinen 2003, s. 11.
  24. ↑ Liisa Lindgren: Memoria: Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri, s. 212–213, 217–218, 220. SKS, Helsinki 2009.
  25. ↑ Uno Cygnaeuksen patsas, Julkiset veistokset Jyväskylässä (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 22.12.2012.
  26. ↑ Helsingin taidemuseo, julkiset veistokset, Topelius ja lapset (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ Pyhän Olavin patsas Savonlinna. Savonlinnan seudun matkailu Oy. Arkistoitu 25.3.2013. Viitattu 27.12.2012.
  28. ↑ Vlle vAllgren – Kuvanveisto ja plastinen taide (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 22.12.2012.
  29. ↑ Ville Vallgren Kevät saapuu (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 22.12.2012.
  30. ↑ a b c d Ylen teemagalleria, Ville Vallgren (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]