Viron evankelis-luterilainen kirkko

Eesti Evangeelne Luterlik Kirik
Viron evankelis-luterilainen kirkko
Suuntautuminen luterilaisuus
Hallinto episkopaalisuus
Johtaja Urmas Viilma 2015–
Yhteistyötahoja Kirkkojen maailmanneuvosto
Luterilainen maailmanliitto
Porvoon kirkkoyhteisö
Toiminta-alue Viro
Hiippakuntia 1
Seurakuntia 167[1]
Jäseniä 180 000
Kotisivu Viron kirkon sivut
Osa artikkelisarjaa
Luterilaisuus
Lutherin sinetti

Viron evankelis-luterilainen kirkko (vir. Eesti Evangeelne Luterlik Kirik) eli EELK on Viron luterilainen kirkko. Se on yksi Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista.

Kirkossa on noin 180 000 jäsentä.[2] Kirkon lehti on Eesti Kirik.[3]

Arkkipiispa on kirkon johtaja, jonka alaisia muut piispat ovat.[4] Arkkipiispana on toiminut helmikuusta 2015 Urmas Viilma, jonka edeltäjä oli Andres Põder.[5][6] Arkkipiispan alaisina on neljä piispaa Einar Soone, Andres Taul, Joel Luhamets ja Tiit Salumäe.[7]

Viron evankelis-luterilainen kirkko on vihkinyt naisia papiksi vuodesta 1967. Ensimmäinen naispappi oli Laine Villenthal.[8]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viroon perustettiin järjestynyt kirkko 1200-luvulla. Uskonpuhdistuksen aikana 1524 kirkossa otettiin käyttöön viron kieli. Kun Viro joutui Venäjän valtaan, sen kirkko oli Venäjän lainsäädännön alainen ja saksalaisen feodaalisen luterilaisuuden vallassa. Piispaa ei Vironmaan ja Saarenmaan kirkkoprovinsseissa ollut, vaan niiden ylimpiä päättäviä elimiä olivat konsistorit, jotka hoitivat kollektiivisesti piispan hallinnollisia tehtäviä. Tallinnan kaupungissa oli oma kaupunkikonsistori. Konsistoreita johtivat presidentin nimikkeellä maallikot eli baltiansaksalaiset maaneuvokset, mikä aiheutti jatkuvaa jännitettä baltiansaksalaisen ritarikunnan ja papiston välillä. Ylin hengellinen johtaja Vironmaan kirkkoprovinssissa oli Tallinnan tuomiokirkon ylipastori, Saarenmaalla superintendentti. Raamattu käännettiin kokonaisuudessaan viroksi 1739. Vuonna 1832 perustettiin Venäjän evankelis-luterilainen kirkko, jolle Nikolai I vahvisti kirkkolain. Virolaiset konsistorit alistettiin Pietariin perustetulle ylikonsistorille. Vironmaan konsistorin varapresidentiksi ja hengelliseksi johtajaksi tuli kenraalisuperintendentti. Kirkkohallinto jäi vuoden 1832 uudistuksen jälkeenkin baltiansaksalaisten valtaan. Virolaisten pappien määrä oli vähäinen, eivätkä virolaiset seurakunnat välttämättä vaatineet virolaista syntyperää olevia pappeja. Vapaa kansankirkko syntyi 1917, ja sen perustamiskokous pidettiin Tartossa. Vuoden 1919 kirkkokongressi hyväksyi uuden kirkkojärjestyksen, jonka mukaan Viron evankelis-luterilainen kirkko oli vapaa kansankirkko ja luterilaisten seurakuntien vapaaehtoinen yhteenliittymä. Samana vuonna kirkon johto siirtyi virolaisiin käsiin, kun väliaikaiseksi piispaksi valittiin Jakob Kukk. Konstantin Päts antoi joulukuussa 1934 asetuksena uuden lain uskonnollisista yhteisöistä. Neuvostoliiton ottaessa vallan Virossa 80 000 kirkon jäsentä lähti maanpakoon, myös arkkipiispa ja 70 pappia. Ruotsiin perustettiin Viron pakolaiskirkko. Ulkomaiset seurakunnat yhdistyivät 2010 Viron kirkkoon, ja niistä syntyi Viron evankelis-luterilaisen kirkon ulkomainen seurakunta, jonka keskus on Kanadan Ontariossa.[9][10]

Vaikka kirkko kattaa nykyisin vain pienen osan väestöstä, ennen neuvostoaikoja se oli olennainen osa yhteiskuntaa ja siihen kuului 82 prosenttia virolaisista.[9] Virolaiset eivät ole tunteneet kirkkoa omakseen. Viron itsenäistyessä se oli saksalaisuuden viimeisiä linnakkeita. Esimerkiksi 1922 lähes puolet luterilaisesta papistosta oli saksalaisia, kun saksalaisen vähemmistön osuus koko väestöstä oli alle kaksi prosenttia. Koko 1920-luvun luterilaisen kirkon elämää häiritsivät virolaisen ja saksalaisen papiston konfliktit. Keskeinen opillinen kiista käytiin 1920-luvulla siitä, miten pitäisi suhtautua luterilaisten tunnustuskirjojen sitovuuteen.[11]

Vuonna 1939 kirkossa nousi skandaali, kun piispa Hugo Rahamägi oli hakemassa eroa vaimostaan ja menossa uudelleen naimisiin edeltäjänsä lesken kanssa. Rouva Rahamägi oli puolestaan ihastunut erääseen nuoreen pastoriin. Skandaalin vuoksi Viron hallitus erotti piispan ja nimitti hänen tilalleen pastori Jaak Varikin.[11] Tilanne normalisoitui, kun piispaksi tuli Tarton yliopiston entinen rehtori Johan Köpp.[10]

Vielä 1939, kun Adolf Hitler kutsui ulkosaksalaiset "kotiin", kirkon papistosta neljännes oli saksalaisia. Vain kaksi jäi Viroon 1941 asti.[11]

Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 10–15 prosenttia väestöstä. Kirkon jäsenistö on nuorentunut, kun nuoria liittyy kirkkoon konfirmaation kautta.[9]

Kirkon piispat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Piispa
Arkkipiispa

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kirik täna ja eile Eesti Evangeelne Luterlik Kirik. Viitattu 2.3.2018. (viroksi)
  2. ↑ Estonia (Arkistoitu – Internet Archive) Lutheran World (englanniksi)
  3. ↑ Eesti Kirik (viroksi)
  4. ↑ Konsistori, Viron evankelis-luterilaisen kirkon sivut (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
  5. ↑ Archbishop The Estonian Evangelical Lutheran Church. Arkistoitu 4.2.2019. Viitattu 3.10.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Archbishop emeritus The Estonian Evangelical Lutheran Church. Arkistoitu 3.10.2019. Viitattu 3.10.2019. (englanniksi)
  7. ↑ Bishops The Estonian Evangelical Lutheran Church. Arkistoitu 3.3.2018. Viitattu 2.3.2018. (englanniksi)
  8. ↑ Kohtumine Eesti esimese naiskirikuõpetaja Laine Villenthaliga (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ a b c Evangelical Lutheran Church (kyseenalainen lähde, numerotiedot jäsenmäärästä tai seurakunnista eivät pidä paikkaansa)
  10. ↑ a b Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 137, 171-172, 246. SKS, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
  11. ↑ a b c Viron luterilaisen kirkon ongelmat ovat vanhaa perua (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.