Virsut

Niinivirsut Volgan mutkasta

Virsut ovat tuohesta tai raa’asta niinestä tehdyt varrettomat kengät, josta tunnetaan sandaalimaisia sekä tohvelimaisia muunnoksia. Virsut kuuluvat niinijalkineisiin, joita Itämeren itä- kaakkoispuolella on vanhastaan valmistettu useiden puiden kuoriaineksesta, kuten lehmuksen, jalavan ja pajun niinestä sekä katajan kuoresta tai koivun tuohesta.^lähde? Pohjoisen havumetsävyöhykkeen eteläosissa kasvaa hyvätuohisia koivuja ja täällä tuohi on valikoitunut lähes ainoaksi virsujen ainekseksi, vaikka sen käyttö kutomatöihin on huomattavasti hankalampaa kuin lehmuksen niinen. Suomesta ei ole tehty esihistoriallisia virsulöytöjä. Virsumallien levikki ja niihin liittyvä sanasto viittaavat kuitenkin siihen, että suorakuteiset niini- ja tuohivirsut olisi tunnettu itämerensuomalaisten keskuudessa jo esihistoriallisella ajalla. Nimitys virsu perustuu balttilaiseen ja länsivenäläiseen sanaan verzen (верзень).^lähde? Muita erilaisten virsujen paikallisia nimityksiä ovat esimerkiksi löttö, tanokas, tuohikas, tohveli, luapotti ja kopponen.

Virsutyypit

Virsut voidaan jakaa suorakuteisiin eli löttöihin ja vinokuteisiin eli tohveleihin.^[1]

Suorakuteiset virsut

Suomessa ja lähialueilla vanhempi virsutyyppi on suorakuteinen löttö eli paula- tai ansavirsu, joka muistuttaa sandaalia ja kiinnitetään jalkaan nilkan ympärille sidottavilla pauloilla. Paulavirsujen kanssa käytettiin usein erinäisiä jalkaverhoja, kuten jalkarättejä (hattaroita), säärisiteitä yms.

Vinokuteiset virsut

Nykyiset vinokuteiset, tohvelimalliset virsut ovat historiallisella ajalla Keski-Venäjältä levinnyt sikäläisen niinivirsun muunnos. Vinokuteisia virsuja on Suomessa käytetty enimmäkseen kotipiirissä tohvelien asemasta, sillä tuohesta tehtyinä niiden valmistus on aikaaviepää.

Virsut käytössä

Työjalkineina käytetyt virsut ovat Suomessa enimmäkseen olleet suorakuteisia. Suorakuteinen virsu eli löttö, ansavirsu tai paulavirsu kiinnitetään jalkaan nilkan ja pohkeen ympäri sidottavilla pauloilla eli ansoilla. Lötöissä ja ansavirsuissa saatettiin käyttää jalkarättejä l. hattaroita ja. Virsunpaulojen materiaali vaihteli ja esimerkiksi Kannaksen äyrämöisheimon naisten virsunpaulojen täytyi olla punottu mustasta villalangasta.

Virsu on kestävä jalkine tuoreessa ja kosteassa ympäristössä, kuten luhtaheinän teossa tai suolla liikuttaessa; niitä on käytetty myös järvillä talvisessa nuotanvedossa ennen kumisaappaiden aikaa. Nuotanvedossa virsuissa käytettiin jouhisukkaa, jonka alla oli vielä villasukka.^[2] Kuivassa, risukkoisessa maastossa ja soralla tai kalliolla virsut puolestaan kuluvat hyvin nopeasti. Virsuja saatettiin käyttää myös juhlavissa tilaisuuksissa, jolloin ne olivat huolellisemmin kudottuja ja niiden kanssa käytettiin tietynlaisia pauloja, hattaroita ja sääriverhoja. Valistusajasta lähtien erityisesti papisto ryhtyi vainoamaan virsujen käyttöä esimerkiksi kirkossa ja virsut muuttuivat pelkästään työjalkineiksi.

Virsujen valmistus

Metsäsuomalaiset tuohivirsut Ruotsin Värmlannista 1800-luvun lopulta. Nordiska museetin kokoelma.

Virsujen valmistamista sanotaan Savossa ja Karjalassa kutomiseksi, Hämeessä ja Varsinais-Suomessa punomiseksi, kaikille yhteinen ilmaisu on virsujen "tekeminen".

Käveltävien virsujen tekoon käy vain kiskottu tuohi eli pitkät tuohinauhat, joiden ansiosta jalkineesta tulee lujempi. Koristevirsuja voi tehdä myös levystä leikatuista nauhoista.^[3]

Suorakuteiset virsut

Suorakuteiset virsut eli lötöt ja paula- t. ansavirsut pujotellaan yleensä yhdestä ainoasta muutaman metrin mittaisesta tuohisiisnasta. Ensin tehdään joko vitsa- tai niininuoralenkki, joka on samansuuruinen kuin valmiin virsun jalantie. Kutominen aloitetaan kannasta (kantapäästä) taittamalla siisna eli "tuohi" vitsalenkin yli ja kuljettamalla sitä lenkin toiseen päähän, jonne kudotaan kärki. Ansavirsuissa on yleensä viisi pitkittäistä tuohta, lötöissä kolme. Kun tarpeellinen määrä pitkittäisiä kulkuja on tehty, aletaan kärjestä päin kutoa virsua poikittain umpeen ja käännetään tuohet reunalenkin yli, samalla kudotaan kannasta päin pitkittäin pohja kaksinkertaiseksi. Siisnaa ei katkaista vaan sitä käännetään reunassa puoli kierrosta, jolloin valmiista virsusta tulee kirjava ihopuolen ja valkoisen puolen vuorotellessa. Kun pohja on yhden kerran poikittain kudottu parsitaan eli laputetaan se siisnan lopulla kaksinkertaiseksi tai paksummaksi, jos tuohta riittää ja tällöin käännetään siisnat jo ennen reunoja, jolloin pohjaan muodostuu antura. Tämän jälkeen sidotaan paulat eli ansat paikalleen, jollei reunalenkki ole tehty nuorasta, jolloin se jätetään niin pitkäksi, että siitä riittää pauloiksi.^[4]

Tällaiset virsut valmistuvat nopeasti. Niiden on oltava riittävän väljät, jottei keskelle muodostuva kärki paina isonvarpaan tyveen vaivaisenluuta.^[3]

Vinokuteiset virsut

Vinokuteisten eli tohvelivirsujen valmistus on mutkikkaampaa kuin suorakuteisten ja niiden malleja on paljon. Ne tehdään Suomessa pääasiassa tuohesta, aiemmin myös niinestä. Vinokuteiset virsut voi jakaa lättäkärkisiin ja pystykärkisiin. Pystykärkisissä on edelleen rintatuohellisten ja rintatuohettomien mallien ryhmänsä. Vielä virsut voi jakaa saman jalan ja eri jalan virsuihin eli sen mukaan onko kärki vanhaan tapaan keskellä vai uuden tavan mukaan sisäreunassa. Pystykärkiset eri jalan virsut ovat käytössä mukavimmat, mutta hitaammat tehdä.

Vinokuteisten virsujen kutominen aloitetaan kärjestä. Aloitukseen tarvitaan kuusi tuohta ja yksi kärkituohi. Jalantien sivuille laitetaan yksi muita lyhyempi lisätuohi kummallekin puolelle, jolloin reuna saadaan kohoamaan, muuten virsun takaosa jäisi pelkäksi pohjaksi. Tuohinauhat järjestetään siten, että niiden "ihopuoli" eli keltainen puoli jää sisälle. Reunasta käännettäessä myös ulkopuolesta tulee keltainen. Tätä kaksinkertaiseksi kutomista sanotaan parsimiseksi eli laputtamiseksi. Jos virsuja aiotaan käyttää, kudotaan niiden pohja usein kolminkertaiseksi, jolloin niihin muodostuu samanlainen antura kuin suorakuteisissa virsuissa. Pauloja vinokuteisiin virsuihin ei Suomessa juuri laitettu, sillä sisä- ja pihakäytössä ne pysyivät jalassa ilmankin.

Virsut 1900-luvulla

Virsujalkainen kaskenpolttaja Lapinlahden vaakunassa.

Virsujen käyttö vähentyi sitä mukaa, kun jalkineita pystyttiin ostamaan valmiina. Suomessa viimeinen sukupolvi, joka yleisesti osasi valmistaa virsuja, oli syntynyt 1870–1880-luvuilla. Heidän kutomissaan virsuissa kävelivät ne seuraavat pari sukupolvea 1900-luvun alkukymmenillä, jotka vielä yleisesti muistavat virsut käyttöjalkineina. Nuoremmat eivät kuitenkaan 1900-luvulla enää opetelleet virsujen tekoa saati suostuneet pitämään löttöjä, pauloja ja jalkarättejä. Nuoriso piti vain vinokuteisia virsuja, jotka olivat mukavat, mutta hitaat tehdä eivätkä siten kovin taloudelliset. Kylmällä säällä virsuissa pidettiin villasukkia. Virsujen käyttö oli kuitenkin yleistä, sillä kumijalkineita ei ollut ja heinänteossa ja syksyllä suolla marjastaessa ei ollut juuri vaihtoehtoja. Vanhusten kuollessa taito lähes unohtui, mutta säilyi harvinaisena tohveleiden ja matkamuistojen teossa.

Sotien aikana ja niiden jälkeen virsujen käyttö elpyi jonkun verran yleisen köyhyyden ja pula-ajan takia. Virsuja kuitenkin pidettiin hieman salavihkaa ja häpeillen. Tuolloin kuitenkin monet pienetkin tiet oli jo hiekoitettu. Teiden sora kulutti virsuja pahasti, joten niiden käyttö ei enää voinut ollakaan kovin laajaa. Aina 1970-luvulle asti vinokuteiset tuohivirsut säilyivät vielä jossain määrin yleisinä käyttöjalkineina, joissa mentiin pihanperällä olevaan saunaan ja jonkun verran niitä pidettiin myös sisätohveleina. Nykyisin virsut ovat muuttuneet seinäkoristeeksi, jolla yleensä ilmaistaan kulttuurista taustaa. Samalla virsujen mallit ovat muuntuneet entisiin käyttöjalkineisiin verrattuna.

Lähteet

1. Valonen, Niilo. 1976. ”Tuohivirsut.” Teoksessa Toivo Vuorela (toim.). Suomen kansankulttuurin kartasto I. Aineellinen kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 130–131.
2. Madetoja, Pirkko: Kuukauden esine - Helmikuu 2006: Jouhisukat Rautjärveltä Museovirasto.
3. Tuormaa, Markus: Ansavirsut jalassa metsään. Metsälehti Makasiini 3, 2018. Metsäkustannus Oy.
4. Tuormaa, Markus: Ansavirsuissa sammalikkoon. Julkaisussa Laininen, Henna (toim.) Taiteen metsittymisestä – Harjoitteita jälkifossiilisiin oloihin, 2018, Taideyliopisto, s. 102-135. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/233783 (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Virsut Wikimedia Commonsissa