Ydinaseiden leviäminen

 

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Pohjois-Korea

Ydinaseiden leviäminen on ydinaseiden ja niihin liittyvän tekniikan leviämistä maailmalla. Yleensä tätä pidetään vahingollisena, ja ydinaseiden leviämisen laajalle katsotaan lisäävän ainakin paikallisen ydinsodan ja ydinterrorismin riskiä.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

60-luvulta alkaen viralliset ydinasevallat olivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska, Kiina ja peitetymmin Israel ja vuodesta -74 Intia ja myöhemmin Etelä-Afrikka. Ydinaseiden leviäminen on hidasta, koska aseluokan ydinmateriaalien valmistus vaatii kallista ja erikoista tekniikkaa. Yhdysvallat pani jo vuonna 1950 ydintekniikkasopimukseen vaatimuksen ydinlaitteiden rauhanomaisesta käytöstä. Vuonna 1968 monet maat allekirjoittivat ydinsulkusopimuksen eli NPT-sopimuksen. Kansainvälinen ydinenergiajärjestö IAEA valvoo sopimusta, mutta senkään suorittama valvonta ei ole täydellinen. Vuonna 1975 merkittävimmät ydintekniikan myyjät perustivat "Lontoon klubin"[1].

Muutamat maat, sellaiset kuin Israel, Intia, Pakistan ja Etelä-Afrikka jättäytyivät sopimuksesta pois. Intia räjäyttikin vuonna 1974 ydinlatauksen. 80-luvun alussa näkyi ulospäin, miten Pakistan oli hankkinut ydinaseiden valmistukselle välttämättömän tutkimusreaktorin ja sekä uraanirikastamon että plutoniumin jälleenkäsittelylaitoksen. Kulissien takana ydinaseiden kehittelytyö oli täydessä vauhdissa. Vuoden 1983 tienoilla Pakistanin arveltiin olevan korkeintaan vuoden päässä pommista[2].

Vuonna 1998 pitkään ydinaseiden havittelusta epäilty Pakistan tekikin ydinkokeita Intian koesarjan jälkeen. Ydinaseen hankkiminen oli vienyt maalta 26 vuotta. Se onnistui muun muassa vakoilun ja Kiinan avulla.lähde? Pakistanin ydinohjelman johtaja myi salaa ydintekniikkaa muun muassa Iraniin, jota epäillään seuraavaksi ydinaseita omistavien maiden "atomikerhon" jäseneksi. Jo pitkään ydinaseiden hankinnan kannalta kynnysvaltiona pidetty Etelä-Afrikka kehitti itselleen ydinaseen.

1990-luvulla Pohjois-Korea ja Etelä-Korea sopivat ydinaseettomasta vyöhykkeestä, ja maan ydinaseohjelma pysähtyi.

2000-luvun alussa George W. Bush kovensi Pohjois-Korean politiikkaansa. Se julisti maan kuuluvan "pahan akseliin" ja asetti maalle kovat talouspakotteet. Pohjois-Korea vastasi talouspakotteisiin alkamalla kehittää omaa ydinasettaan. Maa vetäytyi ydinsulkusopimuksesta ja Korean niemimaan ydinaseettomuussopimuksesta. Ohjelman tavoitteena oli luoda maalle toimiva pelote Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Pohjois-Korea hankki tietoja ydinaseen tekoon muun muassa Pakistanista. Vuonna 2005 Pohjois-Korea ilmoitti luopuvansa ydinaseohjelmasta, mutta käynnisti reaktorinsa jo seuraavana vuonna.

Pohjois-Korea räjäytti vuonna 2006 ensimmäisen ydinlatauksensa, joka ilmeisesti osin epäonnistui. Sen jälkeen maa kokeili paremmalla menestyksellä melko pieniä latauksia vuosina 2009, 2012, 2016. Vielä vuonna 2012 Pohjois-Korea ja Yhdysvallat yrittivät liennyttää välejään ja ydinaseohjelman katkaisua. Maa kehitti 2010-luvulla myös ohjuksiaan.

Vuonna 2017 maa testasi ilmeisesti vetypommia, jonka voima lienee ollut 60–280 kilotonnia. samana vuonna maa kokeili ensi kertaa mannertenvälistä ohjusta.

Määrä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilaskäytössä olevien ydinreaktoreiden ja ydinaseiden tietoja salaillaan. Maailmassa on 450 siviilikäytössä olevaa ydinreaktoria ja arviolta ainakin sama määrä ydinreaktoreita sotilaskäytössä. Ydinkärkiä on ehkä kymmeniä tuhansia, eikä niiden säilytyksestä tai vanhentuneiden aseiden purkamisesta ole kyetty arvioimaan luotettavasti.[3]

Ydinreaktoreita (kpl)[4]
Alue 1988 1998
Eurooppa ja P-Amerikka 294 276
Maailma 429 439

Tunnusmerkillisiä tulevan ydinasevaltion piirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisesti ydinasevaltioksi havittelevalla on seuraavia niin sanotun herkän teknologian laitoksia. Maan on kyettävä rikastamaan luonnonuraania, tai sitten sen on kyettävä käsittelemään reaktorissa tuotettua plutoniumia.

  • Maalla toimiva tutkimusreaktori
  • Maa ostaa tai hankkii vakoilemalla aseluokan ydinmateriaalien tuotantoon, ydinkokeisiin ja ydinaseisiin soveltuvaa tekniikkaa muista maista
  • Maalla on joko uraanirikastamo tai plutoniumin jälleenkäsittelylaitos.
  • Maa hankkii raskasvesilaitoksen[5]

Maita, joiden epäillään olevan hankkimassa ydinaseita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähi-idässä ainoastaan Israelilla oli vuonna 2020 ydinaseita. Iran ja Saudi-Arabia saattavat olla tulevia ydinasevaltioita.

Iran

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iranin arvellaan käynnistäneen ensimmäisen ydinvoimalansa vuonna 2009. Se on Venäjän tuella rakennettu 1000 MW kevytvesireaktori. YK:n ydinenergiajärjestä IAEA on vaatinut Irania keskeyttämään ydinohjelmansa, koska se pelkää polttoaineen jalostusta ydinaseiden plutoniumiksi. Yhdysvallat ja osa EU-maista epäilee Iranin rakentavan ydinpommin. Iran kiistää eikä piittaa YK:n vastalauseista.[6]

Saudi-Arabia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saudi-Arabia hankkii ydinaseita, jos Iran hankki niitä. Maan johto on kertonut tämän avoimesti.[7] [8]Saudi-Arabia ja Iran ovat pitlkään kilpailleet vaikutusvallasta Lähi-idässä.Saudit ovat pääosin sunnimuslimeita, iranilaiset shiiamuslimeita. Tämä on luonut pahoja jännitteitä maiden välille.[9] [10]Iran ja Saudi-Arabia ovat ajautuneet vastakkain esimerkiksi Jemenissä, jonka sisällissodassa kumpikin tukee eri osapuolta[11] Saudi-Arabialla on rauhanomainen ydinreaktoriohjelma, jonka tavoite on vähentää maan riippuvuutta raakaöljystä.[12] Maa on myös neuvotellut Pakistanin kanssa siitä, että se toimittaisi ydinaseita saudeille.[13] Iranin ja Saudi-Arabian ohjelmien pelätään vetävän Turkin ja Egyptin hankkimana omia ydinaseitaan.[14]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suuri ydinsotatieto sivu 56
  2. ↑ Suuri ydinsotatieto, Christopher Chant, Ian Hogg, ISBN 951-95781-6-1, sivu 59
  3. ↑ Jari Lyytimäki ja Harri Hakala, Ympäristön tila ja suojelu Suomessa, Gaudeamus, s. 138
  4. ↑ Climate Change and Nuclear Power
  5. ↑ Suuri ydinsotatieto, sivu 56, sivu 59
  6. ↑ Iran aloitti koekäytön Busherin ydinvoimalassa, ydinohjelmaa jatketaan YK:n vastalauseista piittaamatta, HS 26.2.2009 B3
  7. ↑ Saudi-Arabian kruununprinssi: ”Jos Iran kehittää ydinpommin, me seuraamme perässä” Helsingin Sanomat. 15.3.2018. Viitattu 28.11.2020.
  8. ↑ Saudi-Arabian ulkoministeri CNN:llä: Jos Iran hankkii ydinaseen, niin hankimme mekin Savon Sanomat. 9.5.2018. Viitattu 28.11.2020.
  9. ↑ Lähi-idän kylmä sota: tästä on kyse Saudi-Arabian ja Iranin valtakamppailussa, joka on öljykenttäiskun taustalla Ilta-Sanomat. 17.9.2019. Viitattu 28.11.2020.
  10. ↑ Rauhoittaako ydinsopu Lähi-itää? Ulkopolitiikka. 21.9.2015. Viitattu 28.11.2020.
  11. ↑ Saudi-Arabian öljyiskujen takana oli Iranin ja huthien ”yhteistyökuvio”, uskoo tutkija – ”Joku tässä nyt leikkii tulella” Suomenkuvalehti.fi. 19.9.2019. Viitattu 28.11.2020.
  12. ↑ Saudi-Arabia pyrkii ydinasekerhoon – Kiina, Venäjä, Etelä-Korea ja Ranska kiinnostuneita uraaniurakoista Suomenkuvalehti.fi. 3.1.2020. Viitattu 28.11.2020.
  13. ↑ Sapelinkalistelu Persianlahdella kiihtyy: hamuaako Saudi-Arabiakin nyt ydinasetta? mtvuutiset.fi. 18.9.2019. Viitattu 28.11.2020.
  14. ↑ Lähi-idässä voi pian olla uusi ydinasevaltio verkkouutiset.fi. 18.5.2015. Viitattu 28.11.2020.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pommiko kaikille, Leonard Beaton, 1967
  • Robert Jungk, Ydinvoiman armoilla