Young Americans

Tämä artikkeli käsittelee David Bowien albumia. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Young Americans
David Bowie
Studioalbumin Young Americans kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  11.–22. elokuuta, 20.–24. marraskuuta, joulukuu 1974 ja tammikuu 1975[3]
 Studio  Sigma Sound (Philadelphia) / Record Plant ja Electric Lady (New York)
 Julkaistu 7. maaliskuuta 1975
 Formaatti LP, MC, 8-raita, CD, digitaalinen
 Tuottaja(t) Tony Visconti, David Bowie, Harry Maslin
 Tyylilaji soul, funk, R&B,[1] poprock[2]
 Kesto 40.32
 Levy-yhtiö RCA Records
Listasijoitukset

 Britannia: 2.
 Yhdysvallat: 9.

(Lisää listasijoituksia)
David Bowien muut julkaisut
David Live
1974 		Young Americans
1975 		Station to Station
1976
Singlet albumilta Young Americans
  1. ”Young Americans”
    Julkaistu: 17. helmikuuta 1975
  2. ”Fame”
    Julkaistu: 25. heinäkuuta 1975

Young Americans on brittimuusikko David Bowien maaliskuussa 1975 julkaistu yhdeksäs studioalbumi, joka merkitsi suurta muutosta hänen musiikissaan. Bowie oli luopunut tavaramerkikseen muodostuneesta glam rockista niin musiikillisesti kuin imagollisestikin ja siirtynyt soul- ja funk-vaikutteiseen ilmaisuun. Myös hänen lauluäänensä oli kehittynyt vahvaksi vibraton tukemaksi baritoniksi.

Young Americans sai myönteisiä arvioita erityisesti yhdysvaltalaisilta kriitikoilta, ja se ylsi Billboard 200 -listalla yhdeksänneksi. Lisäksi albumin päätöskappale ”Fame” oli siellä Bowien ensimmäinen listan kärkeen noussut single. Sen sijaan Britanniassa uuteen tyyliin suhtauduttiin varautuneemmin. Monet glam rockiin tottuneet ihailijat vierastivat albumia, ja sitä myytiin selvästi vähemmän. Sijoitus oli Britanniassa toinen, kun Bowien kolme edellistä studioalbumia olivat olleet listaykkösiä.

Albumilla oli suuri vaikutus aikansa popmusiikkiin ja se pohjusti tietä valkoisten esittämälle soulille ja funkille.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
David Bowie vuonna 1975.

Bowie oli huhtikuussa 1974 muuttanut New Yorkiin.[4] Syynä muuttoon Yhdysvaltoihin olivat Bowien rahaongelmat, joita hän yritti helpottaa välttelemällä Britannian verotusta. Manageri Tony Defriesin johtama MainMain-organisaatio eli jatkuvasti yli varojensa, minkä vuoksi Bowielle jäi vain vähän rahaa.[3] Bowien taloutta rasitti myös hänen hallitsemattomaksi kehittynyt kokaiiniriippuvuutensa. Lisäksi huhtikuussa solmittiin Bowien kannalta hyvin epäedullinen sopimus, joka takasi MainManille suoran päätäntävallan Bowien asioista syyskuuhun 1982 asti. Samalla Defries oikeutettiin puoleen Bowien vuosien 1971–1974 albumien myyntituloista. Lisäksi hän saisi itselleen 16 prosenttia Bowien kaikista tuloista vuoteen 1982 asti.[5]

Osittain taloushaasteidensa vuoksi Bowie halusi tehdä albumin, joka olisi iso menestys Yhdysvalloissa.[3] Defries panosti suuresti Amerikan valloitukseen, ja laajan mainoskampanjan ansiosta vuonna 1974 julkaistu albumi Diamond Dogs myi siellä Bowien aiempia levyjä paremmin.[6]

Bowien mieltymys yhdysvaltalaiseen R&B:hen ja souliin oli ollut esillä jo hänen vuoden 1973 tv-spesiaalissaan The 1980 Floor Show sekä Diamond Dogsin kappaleessa ”1984”, johon Bowie sai vaikutteita Barry Whitelta.[3] Yhdysvaltoihin muutettuaan Bowie kävi tummaihoisten esiintyjien, kuten Marvin Gayen, The Isley Brothersin ja The Jackson 5:n konserteissa, minkä innoittamana syntyi tulevan albumin uusi tyylilaji.[7] Tärkeä tekijä tyylille oli myös Bowien taustayhtyeen uusi komppikitaristi Carlos Alomar, jolla oli vahva tausta rhythm and bluesin ja funkin parissa.[8]

Bowien viimeisimmillä albumeilla soittanut pianisti Mike Garson osasi odottaa uutta tyyliä. Garsonin mukaan merkit muutoksesta olivat nähtävissä jo Aladdin Sane -albumin (1973) Amerikan-kiertueella, jonka aikana Bowie kuunteli Aretha Franklinia ja muuta soulia.[9]

»En yllättynyt, kun hän puhui R&B-albumin tekemisestä. Me molemmat rakastimme sellaista musiikkia, ja sellaista me soitimme, kun kyläilimme toistemme luona. Emme soittaneet Frank Zappaa tai progressiivista rockia. Meillä molemmilla oli vanhoja R&B-singlejä kokoelmissamme.»
(Mike Garson, pianisti[9])

Yhdysvalloissa Bowie muutti imagoaan. Hän leikkautti hiuksensa lyhyiksi ja ryhtyi käyttämään siistejä pukuja esiintymisasuinaan.[4]

Äänitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Philadelphian sessiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuu ja syyskuu 1974

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bowie oli alkanut suunnitella tulevan albuminsa äänityksiä heinäkuun 1974 lopulla Diamond Dogs -kiertueen ollessa tauolla.[10] Äänitykset alkoivat 11. elokuuta 1974 Philadelphian Sigma Sound -studioilla[3] Bowien silloinen tyttöystävä ja taustalaulaja Ava Cherry oli äänittänyt heinäkuussa Sigma Soundissa omia kappaleitaan. Bowie oli mukana sessiossa ja vaikuttui studiosta niin paljon, että halusi äänittää oman albuminsa siellä.[11]

Luther Vandross oli yksi Bowien albumille valitsemista taustalaulajista. Kuva vuodelta 1985.

Bowie oli laatinut uudelle avustajalleen Coco Scwabille listan albumille haluamistaan muusikoista. Heidän joukossaan oli muun muassa MFSB-yhtye, josta saatiin mukaan ainoa vapaana ollut jäsen, lyömäsoittaja Larry Washington.[10] Äänitysten kokoonpano oli sekoitus valkoisia ja mustia muusikkoja.[12] Suurin osa oli peräisin Bowien taustayhtyeestä, mutta heistä basisti Herbie Flowers ja rumpali Tony Newman jäivät pois.[10] Mahdollisimman aitoa soulin saundia tavoitellut Bowie valitsi albumille aloittelevan funk-laulajan Luther Vandrossin ja Sly and the Family Stonen rumpalin Andy Newmarkin. Peruskokoonpanossa olivat mukana myös basisti Willie Weeks ja kitaristi Carlos Alomar.[13] Bowie halusi laulaa kappaleet samanaikaisesti yhtyeen kanssa, ja tuottaja Tony Viscontin mukaan näin tapahtuikin 80 prosentissa albumin lauluista. Visconti oli myös järjestänyt studiotilan niin, että kaikilla oli katsekontakti toisiinsa.[12]

Albumin sessiot aloitettiin jammailemalla Bowien kappaleideoita. Merkittävä osa levyn kappaleista tehtiin vasta studiossa, ja levyn muusikot olivat niiden syntymisessä merkittävässä osassa. Ensimmäisenä saatiin nauhalle nimikappale, joka tunnettiin tuossa vaiheessa nimellä ”The Young American”. Kokaiinia käyttänyt Bowie työskenteli hyvin pitkiä päiviä ja öitä, mikä tuotti usein muille vaikeuksia. Bowiella oli aina ollut tapana tehdä töitä ripeään tahtiin, mutta Young Americans -albumin sessiot olivat hänenkin mittapuullaan poikkeuksellisen tuottoisat. Ensimmäisen sessiojakson eli 12 päivän (11.–22. elokuuta) aikana oli äänitetty vähintään kymmenen kappaletta, tosin osaan niistä palattiin myöhemmin. Elokuussa äänitetyt kappaleet olivat silloisilta nimiltään ”The Young American”, ”Shilling the Rubes”, ”Lazer”, ”After Today”, ”I’m Only Dancing” (myöhemmin ”John, I’m Only Dancing (Again)”, ”Never No Turnin’ Back” (myöhemmin ”Right”), ”Somebody Up There Likes Me”, ”Who Can I Be Now?”, ”Come Back My Baby” (myöhemmin ”It’s Gonna Be Me”) sekä ”Can You Hear Me”, josta käytettiin välillä nimeä ”Take It In, Right”. Äänitysten päätteeksi Bowie kutsui studion ulkopuolella päivystäneet nuoret faninsa sisään kuuntelemaan valmiiksi luultua uutta albumia.[11]

Bowie aloitti 2. syyskuuta 1974 Diamond Dogs -kiertueen toisen osan Los Angelesin Universal Amphitheatressa.[12] Tällä kiertueen toisella puoliskolla oli ensimmäistä kertaa mukana myös uusi komppikitaristi Carlos Alomar.[14] Tulevan albumin kappaleita otettiin mukaan kiertueen loppuvaiheeseen, josta käytettiin nimeä Soul Tour.[11]

Lokakuussa 1974 ilmestyi konserttitallenne David Live, joka merkitsee Bowien tuotannossa siirtymävaiheen albumia glam rockista kohti soulia. Levy oli äänitetty kiertueen ensimmäisen osuuden aikana heinäkuussa Philadelphiassa.[15]

Marraskuu 1974 ja The Gouster

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bowie palasi työskentelemään albumin kanssa Sigma Soundiin viiden päivän ajaksi 20.–24. marraskuuta 1974. Kappaleita oli päästy testaamaan konserteissa, ja osaa äänitetyistä versioista ei pidetty riittävän laadukkaina. Siksi nauhoitettiin uusia pohjaraitoja ja päällekkäisäänityksiä. Uudelleen työstetyt kappaleet olivat todennäköisesti ”John I’m Only Dancing (Again)”, ”Can You Hear Me” ja ”After Today”, minkä lisäksi tehtiin päällekkäisäänityksiä Bruce Springsteenilta lainattuun kappaleeseen ”It’s Hard to Be a Saint in the City”. Koska äänitysten luultiin olevan lopultakin valmiit, Tony Visconti matkusti Lontooseen, missä hän miksasi albumin kotistudiollaan. Apunaan hänellä oli Bowien lähettämä 18-sivuinen teleksi, jossa hän kertoi, miltä kappaleiden tulisi kuulostaa. Lisäksi Visconti sovitti kappaleisiin ”Can You Hear Me” ja ”Who Can I Be Now?” jousisoittimia, jotka äänitettiin AIR-studioilla.[16]

Alun perin albumin nimeksi oli tarkoitus tulla Shilling the Rubes (suom. Juntteja huijaamassa), joka viittasi Bowien tavoitteeseen tehdä Yhdysvalloissa hittialbumi omalla ”muovisoulillaan”. Bowie luopui kuitenkin ideasta, kun hänelle vakuutettiin, etteivät amerikkalaiset välttämättä osaisi arvostaa vitsiä.[17] Työnimiä olivat nauhoitusten eri vaiheissa myös The Young American, Dancin’, Somebody Up There Likes Me, One Damn Song ja Fascination.[3] Marraskuisten äänitysten myötä nimeksi aiottiin kuitenkin antaa The Gouster.[17] Tuottaja Viscontin mukaan sana viittasi afroamerikkalaisten nuorten pukeutumistyyliin 1960-luvun Chicagossa, mutta albumin tapauksessa se tarkoitti sen teossa vallitsevaa asennetta.[16] Gousterilla olisivat olleet kappaleet ”John I’m Only Dancing (Again)”, ”Somebody Up There Likes Me”, ”It’s Gonna Be Me”, ”Who Can I Be Now?”, ”Can You Hear Me”, ”Young Americans” ja ”Right”. Kappalelista olisi eronnut paljon lopullisesta albumista, ja The Gouster olisi ollut tyyliltään vieläkin soulvoittoisempi kuin lopullinen Young Americans.[17]

Äänitysten jatkuminen New Yorkissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
John Lennon vuonna 1975.

Bowie, Tony Visconti ja Harry Maslin matkustivat joulukuussa 1974 New Yorkin Record Plant -studiolle miksaamaan albumia sekä jatkotyöstämään kappaleita ”Win”, ”Fascination”, ”Right” ja ”Somebody Up There Likes Me”.[18]

The Gousterin nauhoitukset käynnistyivät uudelleen New Yorkin Electric Lady -studioilla tammikuun 1975 puolivälissä, jolloin mukaan liittyi John Lennon.[19] Bowie ja Lennon olivat uusia tuttavia ja tavanneet ensimmäisen kerran vuoden 1974 lopulla.[20][21] Nyt Bowie oli kuullut hänen olevan kaupungissa ja kutsui hänet studiolle.[19] Tuottaja Visconti oli palannut Lontooseen, joten Bowie ja Harry Maslin tuottivat Electric Ladyn äänitykset kahdestaan. Session muut muusikot olivat Bowien taustayhtyeen kitaristi Carlos Alomar, basisti Emir Kassan ja rumpali Dennis Davis.[21]

Lennonin ja Alomarin kanssa syntyi sattumalta ja hetken inspiraatiosta kappale ”Fame”. Jo valmiiksi luullun The Gousterin nimeksi muutettiin Young Americans, ja myös kappalelista meni uusiksi, mikä oli pettymys Tony Viscontille, sillä hänen miksaamiaan suosikkiraitoja, kuten ”It’s Gonna Be Me”, poistettiin albumilta. Tilalle olivat tulleet ”Win”, ”Fascination", ”Fame” sekä yhdessä Lennonin kanssa esitetty Beatles-cover ”Across the Universe”.[22] Viimeksi mainitussa oli mukana myös kitaristi Earl Slick, joka oli soittanut Bowien taustayhtyeessä ensimmäisen kerran Diamond Dogs -kiertueella.[10]

»David kertoi, että hän on tekemässä uutta versiota ’Across the Universesta’, ja minä ajattelin, että mahtavaa, koska en ole itse tehnyt siitä koskaan hyvää versiota. Se on lempikappaleitani, mutta en pitänyt omasta versiostani. Niinpä menin mukaan ja soitin kappaleessa rytmikitaraa. Sitten hänellä oli tämä kitarajuttu, joten minä ja hän yhdistimme sen toiseen kappaleeseen nimeltä ’Fame’, joka myöskin on hänen seuraavalla albumillaan. Minulla oli hauskaa, ja se julkaistaan pian.»
(John Lennon, Melody Maker 8. maaliskuuta 1975[21])

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young Americans merkitsi suurta muutosta Bowien musiikissa.[7] Hän luopui tavaramerkikseen muodostuneesta glam rockista niin musiikillisesti kuin imagollisestikin ja siirtyi soul- ja funk-vaikutteiseen ilmaisuun.[4] Albumilla yhdistyvät R&B, funk ja Philadelphia-soul, joihin on otettu vaikutteita esimerkiksi yhtyeiltä The O’Jays, The Stylistics, The Spinners ja The Delfonics.[23] Soolokitaraosuuksien paikalla kuullaan David Sanbornin soittamaa saksofonia.[9]

Bowie itse käytti levyn musiikista nimitystä ”muovisoul” (engl. plastic soul).[7] Tällä hän viittasi siihen, kuinka ammattimuusikot saivat hänen soinnuiltaan eurooppalaisen ”muovisoulinsa” kuulostamaan aidon amerikkalaiselta.[7] Bowien mielestä oli turha yrittää tehdä puhdasta amerikkalaista soulia, koska se oli jo tehty.[23] Hän kertoi myöhemmin albumin olleen myös kunnianosoitus ”soulin saundille”.[7]

»Se (Young Americans) on valheellisin koskaan kuulemani R&B-levy... Jos olisin saanut tuon levyn käsiini nuorena, olisin iskenyt sen halki polvea vasten. – – Sain levyä tekemään raskaan sarjan amerikkalaisia soulmuusikoita, jotka saivat sen kuulostamaan valheellisen aidolta. Se todella oli albumillinen ’muovisoulia’.»
(David Bowie[24])

Bowien ennen ohuempi lauluääni oli kehittynyt vahvaksi vibraton tukemaksi baritoniksi.[25] Tenho Immonen vertaa teoksessaan David Bowie – Elämä laulu laululta (2016) hänen uutta ääntään Sott Walkeriin, joka oli Bowien suurimpia esikuvia.[26] Bowie-elämäkertakirjailijoiden Tony Zanettan ja Henry Edwardsin mukaan Bowie pyrki tietoisesti madaltamaan ääntään, jotta se kuulostaisi ”synkältä, käheältä ja mustalta”.[25] Albumilla pianoa soittavan Mike Garsonin mielestä Bowie lauloi Young Americansilla paremmin kuin millään muulla albumillaan.[9]

Kappalemateriaali

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-puoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
Albumin nimikappale sisältää vaikutteita soul- ja gospelmusiikista.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Albumin aloittaa ensimmäisessä sessiossa 11. elokuuta 1974 äänitetty nimiraita ”Young Americans”, jonka elämäniloinen sävel sisältää soul- ja gospel-vaikutteita.[27] Vaikka ”Young Americans” on huoletonta tanssimusiikkia, sen sanoitus on kyyninen. Siinä on viittauksia Joseph McCarthyn kommunistivainoihin, mustien sortoon ja vain kolme päivää ennen kappaleen äänitystä eronneeseen presidentti Richard Nixoniin.[28] Sanoitukset välittävät myös impressionistisia kuvia 1900-luvun Yhdysvalloista sekä amerikkalaisia tavaramerkkejä, kuten ”Ford Mustang”, ”Barbie Doll”, ”Cad” ja ”Chrysler”.[27]

”Win” on täyteläinen ja raukea kappale, joka erottuu albumin muista lauluista.[24] Lopussa kuullaan yhden sävelasteikon modulaatio. Vuonna 2007 Rolling Stone -lehden Rob Sheffield kehui kappaletta yhdeksi Bowien parhaista popballadeista.[29] Tenho Immosen mukaan ”Win” enteilee albumin lauluista eniten Bowien seuraavan Station to Station -levyn äänimaailmaa.[30]

”Fascination” on albumin selkein kunnianosoitus ”Philadelphia-saundille”. Bowie kirjoitti laulun yhdessä Luther Vandrossin kanssa, ja se oli periaatteessa uusi versio Vandrossin kirjoittamasta kappaleesta ”Funky Music (Is a Part of Me)”.[31] Bowie muutti sanoituksessa ”Funky Musicin” tilalle ”Fascinationin”, jolloin musiikkiin ihastumisesta kertova teksti muuttui kertomukseksi kuluttavasta intohimosta kokaiiniin ja seksiin. Vandrossin sanoituksessa laulaja kävelee kadulla ja alkaa tanssia kuullessaan hyvän kappaleen. Bowien versiossa mies etsii huumeannosta.[32]

Kappaleessa ”Right” on vain kaksi sointua. Kappale koostuu toistuvasta kertosäkeestä, jonka välissä ovat ainoastaan kitarasoolo ja laulun improvisointi.[32] Rolling Stonen kriitikko Jon Landau kuvasi arvostelussaan 22. toukokuuta 1975 kappaletta ”suoraksi James Brown -imitoinniksi”.[29]

B-puoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
”Fame” oli Bowien läpimurtohitti Yhdysvalloissa. Kappaleen työstössä ja levytyksessä oli mukana myös John Lennon.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

B-puolen avaavassa ja pitkät saksofoni-introt sisältävässä kappaleen ”Somebody Up There Likes Me” sanoituksessa Bowie pohdiskelee tähteyden sisältämää ihmisyyden puutetta.[25] Bowie palaa hänelle 1970-luvun alussa yleiseen teemaan supermiehistä, diktaattoreista ja isoveljistä. Kuva tulevaisuuden supermiehistä esitetään mediahahmona, vauvoja ja naisia suutelevana komeana poliitikkona.[33]

”Can You Hear Me” on David Bowielle epätyypillinen suora rakkauslaulu. Bowiella ei ollut tapana kirjoittaa rakkauslauluja, koska hän piti aihetta ”melko valheellisena” ja vähän kiehtovana. Kappaleen innoittajaksi on epäilty laulaja Ava Cherrya.[34] Cherry laulaa albumilla taustoja.[35] Tenho Immonen pitää kappaletta esimerkkinä Bowien ”kutsu- ja vastaus laulusovituksesta”, jota hän ja Luther Vandross käyttivät albumin lähes kaikissa kappaleissa.[20]

”Across the Universe” on alun perin John Lennonin säveltämä Beatles-kappale, joka julkaistiin vuonna 1970 sen viimeisellä studioalbumilla Let It Be.[36] Bowien versiossa Lennon soittaa akustista kitaraa ja laulaa taustoja.[20] David Buckley kutsuu kirjassaan David Bowie (1999) esitystä mitäänsanomattomaksi täyteraidaksi, jonka mukaan ottaminen albumille on täysi mysteeri, kun otetaan huomioon, millaisia kappaleita albumilta jätettiin viime hetkellä pois.[37]

Levyn päättää funk-vaikutteinen ”Fame”. Se syntyi innoituksesta ja joukosta onnekkaita sattumia.[19] Carlos Alomarin keksimä kitarariffi perustuu The Flairs -yhtyeen kappaleeseen ”Foot Stompin’”. Kappaleessa on mukana John Lennon, joka laulaa taustoja ja soittaa introssa akustista kitaraa.[20] Sanoitukseltaan ”Fame” on satiirinen tilitys julkisuuden varjopuolista.[38] Bowie ei osannut aavistaa kappaleen hittipotentiaalia ja piti sitä albumin huonoimpana lauluna.[31]

Kansitaide

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bowie ryhtyi suunnittelemaan albumin kantta elokuussa 1974. Hän halusi alun perin kanteen Norman Rockwellin maalauksen, mutta tällä olisi Bowien mukaan kestänyt kannen teossa vähintään puoli vuotta. Lopullisen kansikuvan otti Eric Stephen Jacobs, jonka tapana oli käsinvärittää mustavalkokuvia 1940-luvun filmitähtien tyyliin. Inspiraation Bowielle antoi Jacobsin ottama kuva Toni Basilista syyskuun 1974 After Dark -lehden kannessa. Bowie soitti Jacobsille ja sanoi kuvan edustavan juuri sellaista tyyliä, jota hän haluaa uuden levynsä kanteen.[39]

Kansikuva otettiin 30. elokuuta Los Angelesissa. Basilista otetusta kuvasta kopioitiin yksityiskohtia taustavalaistusta, tupakansavua ja kimaltelevia koruja myöten. Kuva oli alkujaan mustavalkoinen, mutta Jacobsille tyypillisesti se väritettiin myöhemmin. Samaa menetelmää oli käytetty aiemmin Bowien albumeilla Hunky Dory ja The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Jabobs käytti läpinäkyviä öljyvärejä, mikä mahdollisti tavallista luovempia ratkaisuja. Esimerkiksi Bowien kädessään pitämästä tupakasta nouseva savu luotiin keinotekoisesti maalaamalla.[39]

»Käytimme alkuperäisiä vanhanaikaisia kaarilamppuja, joita minun oli hieman vaikea hallita. – – Davidin meikki- ja hiusmies Jack Collello teki valmistelut, ja hänen vaatettajahenkilönsä valitsivat hänelle Tattersall-puuvillapaidan. Jos olisin ollut vanhempi ja viisaampi, olisin valinnut jotain yksinkertaisempaa, kuten tavallisen mustan paidan. Paidan kuvio aiheutti minulle ongelmia.»
(Eric Stephen Jacobs, kansikuvan tekijä[39])

Julkaisu ja vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Young Americansin alkuperäinen mainosjuliste.

Young Americans julkaistiin 7. maaliskuuta 1975.[3] Britanniassa albumin listasijoitus oli toinen, kun hänen kolme edellistä studioalbumia olivat olleet listaykkösiä.[40] Levy pysyi listalla 12 viikkoa, vähemmän kuin yksikään Bowie-albumi sitten vuoden 1971.[41] Young Americansia myytiinkin selvästi vähemmän kuin edellistä Diamond Dogs -albumia,[42] mutta siitä on myönnetty myöhemmin kultalevy.[43] Britanniassa suhtauduttiin vastahakoisesti Bowien uuteen amerikkalaiseen tyyliin. Uusi levy oli monille melodiseen glam rockiin tottuneille faneille valtava šokki, vaikka aiemmista kappaleista esimerkiksi ”Panic in Detroit” ja ”1984” olivatkin vihjanneet Bowien siirtymisestä groove-voittoisempaan musiikkiin. Sen sijaan Bowien kaikkein vannoutuneimpia ihailijoita albumi ei juurikaan karkottanut.[44]

Yhdysvalloissa albumi oli korkeimmillaan sijalla yhdeksän ja pysyi listalla 50 viikkoa.[29] Albumi menestyi siellä lähes yhtä hyvin kuin Diamond Dogs.[6] Young Americans ylitti 2. heinäkuuta 1975 neljäntenä Bowie-albumina kultalevyyn oikeuttavan puolen miljoonan kappaleen myyntimäärän.[45] Myös Kanadassa albumi myi kultaa.[46] Young Americans oli julkaisuvuotenaan 1975 maailman 32:nneksi myydyin albumi,[47] ja se ylsi kymmenen myydyimmän albumin joukkoon myös muun muassa Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Ruotsissa.[48]

Levyn kappaleista ei tehty promovideoita,[49] eikä Bowie myöskään järjestänyt albumia promotoivaa kiertuetta.[50] Sen sijaan hän kuvasi 16. maaliskuuta 1975 Los Angelesissa albumia markkinoivan televisiomainoksen, jonka ohjasi Chuck Braverman.[48]

Myöhemmät julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young Americans julkaistiin alun perin vinyylilevynä, C-kasettina ja 8-raitana.[2] Ensimmäinen CD-painos ilmestyi 1984. Sound + Vision -boksi (1989) sisälsi albumin sessioissa äänitetyn ”After Today” -ylijäämäkappaleen sekä ”Fascination”-kappaleen vaihtoehtoisen miksauksen. Vuonna 1991 ilmestyi Rykodiscin ja EMIn julkaisema remasteroitu uusintapainos, jolla oli bonuskappaleet ”Who Can I Be Now?”, ”It’s Gonna Be Me” ja ”John, I’m Only Dancing (Again)” sekä vaihtoehtoiset miksaukset albumin kappaleista ”Win”, ”Fascination” ja ”Right”.[48] Vuoden 1991 uusintajulkaisu ylsi Britanniassa listasijalle 54.[51]

EMI julkaisi uuden remasteroidun CD-painoksen jälleen vuonna 1999, mutta sillä ei ollut bonuskappaleita. Vuonna 2007 julkaisiin Special Edition, jonka bonuskappaleet olivat ”John, I’m Only Dancing (Again)”, ”Who Can I Be Now?” sekä vaihtoehtoinen versio kappaleesta ”It’s Gonna Be Me”, jossa oli mukana jousisoittimia. Sillä oli mukana myös DVD, joka sisälsi albumin ja bonuskappaleiden 5.1-surround-miksauksen sekä Bowien esiintymisen The Dick Cavett Show’ssa haastatteluineen. Young Americans julkaistiin vuonna 2016 osana Who Can I Be Now? (1974–1976) -boksia sekä yksittäisenä albumina CD:nä, vinyylinä ja digitaalisesti. Boksiin kuului myös ensimmäistä kertaa virallisesti julkaistu Young Americans -albumin varhaisversio The Gouster.[48] Painos nousi sekä Sveitsissä että Italiassa listan sijalle 92.[52][53]

Kriitikoiden arvioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriitikoiden vastaanotto
Arvostelupisteet
JulkaisuPisteet
AllMusic[54]3.5/5 tähteä
Chicago Tribune[55]3.5/5 tähteä
Christgau’s Record Guide[29]B-
Kevchino.com[56]8/10 tähteä
The Music Box[57]3.5/5 tähteä
Pitchfork[58]8,7/10
Rolling Stone[59]4/5 tähteä
Select[60]5/5 tähteä
Uncut[61]4/5 tähteä
The Village Voice[62]C+

Albumi sai myönteistä palautetta erityisesti pohjoisamerikkalaisilta kriitikoilta, jotka eivät koskaan olleet erityisen mielissään Bowien aiemmasta glam rockista. Billboard-lehti kommentoi, että ”Bowien sofistikoitunut soul ei kuulosta tippaakaan tekemällä tehdyltä”. Myöskään laulu ei kuulostanut lehden mielestä yhtä kireältä kuin joissain hänen rajummissa rockkappaleissaan eikä myöskään yhtä naismaiselta.[63] Record World kuvaili albumia Bowien tuotannosta tähän mennessä mukaansa tempaavimmaksi, ja Cash Boxin mielestä Bowie oli julkaisun myötä popmusiikin kirkkain tähti.[7] Rolling Stone suositteli kappaletta ”Fame” ja kehui albumia paljon paremmaksi kuin Bowien monia aiempia kokeiluja. Lehti kuitenkin myös kritisoi Bowien ääntä vääristyneeksi ja ”Across the Universea” ”yksinkertaiseksi hirvittäväksi”.[63] Kielteistä palautetta antoi myös The Village Voice -lehden Robert Christgau, jonka mielestä albumi oli ”lähes täydellinen epäonnistuminen”.[62] The Philadelphia Inquirer -lehdessä Jack Lloyd kutsui albumia ”aarteeksi” ja ”riemuvoitoksi”, joka on täynnä erinomaisia kappaleita, lukuun ottamatta lauluja ”Across the Universe” ja ”Fame”, jotka tuntuvat irrallisilta.[64]

Bowien kotimaassa Britanniassa albumista ei oltu yleisesti yhtä vakuuttuneita kuin Yhdysvalloissa. Melody Makerin Michael Wattsin mielestä Young Americans oli ”luotu muokkaamaan sankarimme soul-supertähden rooliin”. Wattsin mukaan Bowielta myös puuttui tunteellinen omistautuminen materiaaliinsa. Suomessa juuri perustetun Soundi-lehden Pekka Markkula pohti, mikä tulee olemaan fanien reaktio Bowien radikaaliin tyylinmuutokseen.[65] Markkula ei ollut albumista muutenkaan täysin vakuuttunut, vaan kommentoi, että Bowielta selvästi puuttuu syvempi tunteellinen omistautuminen materiaaliinsa.[26]

Tuoreemmista arvosteluista Allmusicin Stephen Thomas Erlewine kuvasi Young Americansin nimikappaletta mestariteokseksi mutta kritisoi levyn muuten epätasaista sävellystasoa. Hän antoi albumin arvosanaksi 3,5 tähteä viidestä mahdollisesta.[66] Vuoden 1991 uusintajulkaisun yhteydessä David Cavanagh kehui brittiläisessä Select-lehdessä, kuinka erinomaisen hyvin albumi on kestänyt aikaa ja antoi levylle täydet viisi tähteä.[60]

Listasijoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle
 Britannia[67] 2. 12 5.4.1975
 Uusi-Seelanti[68] 3. 13 16.5.1975
 Suomi[69] 8. 13 huhtikuu 1975
 Yhdysvallat[29][70] 9. 50 1975
 Ranska[71] 12. 8 1975
 Norja[72] 13. 9 viikko 12/1975
 Kanada[73] 17. 5.4.1975

1991

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle
 Britannia[51] 54. 1 4.5.1991

2016

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle
 Italia[53] 92. 1 28.1.2016
 Sveitsi[52] 92. 2 24.1.2016

Sertifiointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtio Sertifikaatti Myöntäjä Myönnetty
 Britannia[43] kultalevy BPI 1.4.2016
 Kanada[46] kultalevy Music Canada 1.1.1976
 Yhdysvallat[45] kultalevy RIAA 2.7.1975

Jälkivaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young Americans -albumilla oli suuri vaikutus aikansa popmusiikkiin. Se pohjusti tietä valkoisten esittämälle soulille ja funkille ja antoi 1970- ja 80-lukujen valkoisille muusikoille mahdollisuuden arvostaa aikakauden ”mustia saundeja”. Bowieta pidettiin 1970-luvulla tärkeänä suunnannäyttäjänä brittiläiselle musiikille, ja monilla artisteilla oli tapana seurata hänen jalanjälkiään, mikäli hän teki jotakin onnistuneesti.[25] Esimerkiksi Bee Gees siirtyi pian soul-vaikutteiseen diskomusiikkiin. Muutamaa kuukautta Young Americansin julkaisun jälkeen Elton John julkaisi soul-tyylisen kappaleen ”Philadelphia Freedom”. Funk- ja diskovaikutteita itselleen ottivat myös muun muassa Roxy Music ja Talking Heads. Myöhemmin 1980-luvulla Bowien kehittämän ”sinisilmäsoulin” perinnettä jatkoivat ABC, Spandau Ballet ja Simply Red.[74]

Journalisti Robert Elms väitti myöhemmin The Faceen kirjoittamassa artikkelissaan, että Young Americans olisi määrittänyt brittiläisen populaarikulttuurin suunnan seuraavan vuosikymmenen ajaksi.[74]

»Nyt täsmälleen kymmenen vuotta myöhemmin olemme diskossa elävä kansakunta, kaikki ovat soul-poikia, kaikki ovat trendikkäitä. Listoilla ja kaikkien suosikkiklubeilla on mustaa musiikkia.»
(Brittiläinen journalisti Robert Elms, 1985.[74])

Young Americans sisältyy Robert Dimeryn vuonna 2006 julkaistuun teokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.[75]

Kappaleet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kaikki kappaleet säveltänyt ja sanoittanut David Bowie, ellei toisin mainita.
  • Jousisovitukset Tony Visconti.
  • Laulusovitukset David Bowie ja Luther Vandross.
  • Kappaleiden ja puoliskojen kestot alkuperäisen vinyylipainoksen sisäpussin tietojen mukaan.

A-puoli

  1. Young Americans – 5.10 *
  2. Win – 4.44 **
  3. Fascination – 5.43 (säv. David Bowie, Luther Vandross) **
  4. Right – 4.13 **
    • Kesto: 19.50

B-puoli

  2. Somebody Up There Likes Me – 6.30 **
  3. Across the Universe – 4.30 (säv. John Lennon, Paul McCartney) ***
  4. Can You Hear Me – 5.04 ***
  5. Fame – 4.12 (säv. Bowie, Carlos Alomar, Lennon) ***
    • Kesto: 20.16

Tuottanut ja miksannut: * = Tony Visconti, ** = Tony Visconti & Harry Maslin, *** = David Bowie & Harry Maslin

Bonuskappaleet vuoden 1991 uusintapainoksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  2. Who Can I Be Now? – 4.35
  3. It's Gonna Be Me – 6.29
  4. John, I’m Only Dancing (Again) – 6.58

Bonuskappaleet vuoden 2007 uusintapainoksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  2. John, I’m Only Dancing (Again) – 7.03
  3. Who Can I Be Now? – 4.40
  4. It’s Gonna Be Me – 6.28 (alkuperäinen jousiversio)

Bonuslevy vuoden 2007 uusintapainoksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • CD 2 sisältää CD 1:n kappaleet 5.1-miksauksina. Mukana on myös videomateriaalia joulukuun 1974 Dick Cavett Show’sta.

DVD

  2. 1984 (Dick Cavett Show -live)
  3. Young Americans (Dick Cavett Show -live)
  4. Dick Cavett haastattelee David Bowieta

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Young Americans” (17.2.1975 (USA), 21.2.1975 (UK)[76], RCA Records)
  1. Young Americans – 3.12 (säv. Bowie)
  2. UK-painos: Suffragette City – 4.16 (Live, säv. Bowie)
  4. USA-painos: Knock on Wood – 2.59 (Live, säv. Eddie Floyd, Steve Cropper)

Kappaleen ”Young Americans” singleversio oli lyhennetty alkuperäisestä yli viidestä minuutista hieman päälle kolmeen minuuttiin. Britannialaisen painoksen B-puolella oli vuonna 1972 The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumilla julkaistun ”Suffragette Cityn” liveversio.[77] Yhdysvaltain-versiossa on sen tilalla toinen livekappale, ”Knock on Wood”.[78]

”Young Americans” nousi Britanniassa sijalle 18 ja Yhdysvalloissa sijalle 28.[40][79] Kappale oli siihen asti Bowien suurin singlemenestys Yhdysvalloissa.[48]


”Fame” (25.7.1975[80], RCA Records)
  1. Fame – 3.30 (säv. Bowie, Alomar, Lennon)
  2. Right – 4.16 (säv. Bowie)

”Fame” oli Bowien ensimmäinen ykköshitti Yhdysvalloissa. Britanniassa kappale oli korkeimmillaan sijalla 17.[40]

Vuonna 1990 Bowie julkaisi kappaleesta uuden version nimellä ”Fame 90”.[81]

”Famen” singleversiota lyhennettiin lähes minuutilla.[80]

Tekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muusikot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappaleissa ”Across the Universe” ja ”Fame”:

  • David Bowie – laulu, kitarat
  • John Lennon – laulu, kitarat
  • Earl Slick – kitara
  • Emir Ksasan – bassokitara
  • Carlos Alomar – kitara
  • Dennis Davis – rummut
  • Ralph McDonald – lyömäsoittimet
  • Pablo Rosario – lyömäsoittimet
  • Jean Fineberg, Jean Millington – taustalaulu

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • David Bowie – tuottaja
  • Tony Visconti – tuottaja, miksaaja
  • Carl Parulow – äänittäjä (Sigma Sound)
  • David Whitman – nauhaoperaattori (Sigma Sound)
  • Eddie Kramer – äänittäjä (Electric Lady)
  • David Whitman – nauhaoperaattori (Electric Lady)
  • Harry Maslin – tuottaja, miksaaja, äänittäjä (Record Plant)
  • Kevin Herron – nauhaoperaattori (Record Plant)
  • David Thoener – nauhaoperaattori (Record Plant)
  • Eric Stephen Jacobs – kannen valokuva

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Buckley, David: David Bowie. (Strange Fascination. David Bowie: The Definitive Story, 1999.) Suomentanut Hannu Tervaharju (1. laitos 2002) Helsinki: Like, 2005. ISBN 951-578-896-X
  • Immonen, Tenho: David Bowie – Elämä laulu laululta. Into, 2016. ISBN 978-952-264-654-5
  • Immonen, Tenho: David Bowie. Rockin kameleontti. Tampere: Pop-lehti, 2005. ISBN 952-5546-09-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Young Americans Allmusic.com. AllMusic, NetAktion LLC. Viitattu 1.5.2022. (englanniksi)
  2. ↑ a b Young Americans by David Bowie (Album, Blue-Eyed Soul) Rateyourmusic.com. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g Young Americans (album) (sivu 1) Bowiebible.com. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Buckley 2005, s. 225.
  5. ↑ Immonen 2016, s. 168–170.
  6. ↑ a b Immonen 2016, s. 170.
  7. ↑ a b c d e f Immonen 2005, s. 73.
  8. ↑ Buckley 2005, s. 230.
  9. ↑ a b c d Hasted, Nick: Who Can I Be Now? Record Collector, helmikuu 2024, nro 554, s. 83–84. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d Young Americans (album) (sivu 3) Bowiebible.com. Viitattu 15.3.2024. (englanniksi)
  11. ↑ a b c Young Americans (album) (sivu 4) Bowiebible.com. Viitattu 16.3.2024. (englanniksi)
  12. ↑ a b c Buckley 2005, s. 243.
  13. ↑ Immonen 2016, s. 172.
  14. ↑ Immonen 2005, s. 72.
  15. ↑ Immonen 2016, s. 164.
  16. ↑ a b Young Americans (album) (sivu 5) Bowiebible.com. Viitattu 17.3.2024. (englanniksi)
  17. ↑ a b c Buckley 2005, s. 246–247.
  18. ↑ Young Americans (album) (sivu 6) Bowiebible.com. Viitattu 17.3.2024. (englanniksi)
  19. ↑ a b c Buckley 2005, s. 253.
  20. ↑ a b c d Immonen 2016, s. 176.
  21. ↑ a b c Young Americans (album) (sivu 7) Bowiebible.com. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  22. ↑ Buckley 2005, s. 254–255.
  23. ↑ a b Immonen 2016, s. 171.
  24. ↑ a b Buckley 2005, s. 259.
  25. ↑ a b c d Buckley 2005, s. 260.
  26. ↑ a b Immonen 2016, s. 173.
  27. ↑ a b Immonen 2005, s. 75.
  28. ↑ Immonen 2016, s. 173.
  29. ↑ a b c d e David Bowie - Young Americans Superseventies.com. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi)
  30. ↑ Immonen 2016, s. 174.
  31. ↑ a b Immonen 2005, s. 76.
  32. ↑ a b Immonen 2016, s. 175.
  33. ↑ Immonen 2016, s. 175–176.
  34. ↑ Buckley 2005, s. 258.
  35. ↑ Alkuperäisen vinyyliversion takakansi.
  36. ↑ Across The Universe – song facts, recording info and more! Beatlesbible.com. Viitattu 12.3.2024. (englanniksi)
  37. ↑ Buckley 2005, s. 255.
  38. ↑ Buckley 2005, s. 254.
  39. ↑ a b c Young Americans (album) (sivu 8) Bowiebible.com. Viitattu 10.3.2024. (englanniksi)
  40. ↑ a b c Chart Stats – David Bowie Chartstats.com. Arkistoitu 13.8.2010. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  41. ↑ David Bowie FAQ: Albums Teenagewildlife.com. Arkistoitu 15.6.2011. Viitattu 25.5.2010. (englanniksi)
  42. ↑ Buckley 2005, s. 256.
  43. ↑ a b Parlophone: David Bowie – Young Americans Bpi.co.uk. British Phonographic Industry (BPI). Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  44. ↑ Buckley 2005, s. 257.
  45. ↑ a b Gold & Platinum - RIAA - David Bowie Riaa.com. The Recording Industry Association of America. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  46. ↑ a b Gold/Platinum - Music Canada: David Bowie – Young Americans Musiccanada.com. Music Canada. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  47. ↑ 1975 Rock Music History Rockmusictimeline.com. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  48. ↑ a b c d e Young Americans (album) (sivu 9) Bowiebible.com. Viitattu 10.3.2024. (englanniksi)
  49. ↑ Buckley 2005, s. 613.
  50. ↑ David Bowie Concert Performances Bowiewonderworld.com. Viitattu 26.12.2009. (englanniksi)
  51. ↑ a b Young Americans (1991 Version) – David Bowie – Official Charts Officialcharts.com. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  52. ↑ a b David Bowie - Young Americans - hitparade.ch Swisscharts.com. Viitattu 18.3.2024. (saksaksi)
  53. ↑ a b italiancharts.com - David Bowie - Young Americans Italiancharts.com. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  54. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Young Americans - David Bowie - Songs, Reviews, Credits Allmusic.com. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  55. ↑ Kot, Greg: Bowie's Many Faces Are Profiled on Compact Disc Chicagotribune.com. 10.6.1990. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  56. ↑ Wagner, Amy: David Bowie: Young Americans: Kevchino Review Kevchino.com. Arkistoitu 20.2.2009. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  57. ↑ Metzger, John: David Bowie - Young Americans (Album Review) Musicbox-online.com. 27.6.2007. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  58. ↑ Wolk, Douglas: David Bowie: Young Americans Album Review Pitchfork.com. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  59. ↑ Sheffield, Rob: Young Americans (Reissue) Rollingstone.com. 13.6.2007. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  60. ↑ a b Cavanagh, David: Return of the Thin White Duke Select. toukokuu 1991. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  61. ↑ Troussé, Stephen: David Bowie - Young Americans: Special Edition - Review Uncut.co.uk. Arkistoitu 29.8.2008. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  62. ↑ a b Robert Christgau: Consumer Guide: May 12, 1975 Robertchristgau.com. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  63. ↑ a b Immonen 2016, s. 172.
  64. ↑ Lloyd, Jack: Bowie's Album Superb, Cooper's Masterful The Philadelphia Inquirer. 30.3.1975. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  65. ↑ Immonen 2005, s. 73–74.
  66. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: David Bowie - Young Americans - Review Allmusic.com. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  67. ↑ Chart Stats - David Bowie - Young Americans Chartstats.com. Arkistoitu 16.8.2011. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  68. ↑ David Bowie - Young Americans (Album) charts.org.nz. Arkistoitu 19.12.2013. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  69. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin. Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 107. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5
  70. ↑ Young Americans - David Bowie Allmusic.com. AllMusic, NetAktion LLC.. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  71. ↑ InfoDisc : Récapitulatif des Albums par Artiste Infodisc.fr. Viitattu 23.5.2010. (ranskaksi)
  72. ↑ David Bowie - Young Americans (Album) Norwegiancharts.com. Hung Medien. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  73. ↑ Search - RPM - Library and Archives Canada Collectionscanada.gc.ca. Arkistoitu 24.2.2014. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  74. ↑ a b c Buckley 2005, s. 261–262.
  75. ↑ 1001 Albums You Must Hear Before You Die Rocklistmusic.co.uk. Arkistoitu 30.1.2012. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi)
  76. ↑ UK single release: Young Americans Bowiebible.com. Viitattu 12.3.2024. (englanniksi)
  77. ↑ Immonen 2005, s. 205.
  78. ↑ Immonen 2005, s. 215.
  79. ↑ David Bowie – Biography, Music & News Billboard.com. Billboard Media, LLC.. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  80. ↑ a b Single release: Fame – July 1975 Bowiebible.com. Viitattu 12.3.2024. (englanniksi)
  81. ↑ Immonen 2005, s. 206.