Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. |
Yvette Roudy (s. 10. huhtikuuta 1929 Pessac, Gironde, Ranska) on ranskalainen sosialistisen puolueen poliitikko, joka on edustanut Ranskaa Euroopan parlamentissa. Tämän lisäksi hän on toiminut kahdesti ministerinä, jolloin hänellä on ollut lukuisia niin alueellisia kuin paikallisiakin luottamustehtäviä. Roudy on tukenut feminismiä voimakkaasti.
Yvette Roudy suoritti isänsä painostuksesta ammatillisen koulutuksen. 17-vuotiaana hän aloitti työnteon ohessa iltakoulun tavoitteenaan ylioppilastutkinnon suorittaminen.
Vuonna 1963 hän käänsi ranskaksi Yhdysvalloissa ilmestyneen Betty Friedanin teoksen The Feminine Mystique (La femme mystifiée). Kirjan kääntäminen oli hänelle käännekohta, joka sai hänet alkamaan kehittää omia ajatuksiaan.
Vuonna 1962 syntynyt järjestö Mouvement Démocratique Féminin (MDF), kokosi, kommunisteja lukuun ottamatta, yhteen koko vasemmiston. Roudy ohjautui järjestöön Colette Audyn johdatuksella, ja hänestä tuli järjestön keskeinen toimija yhdessä Marie-Thérèse Eyquemin kanssa.
Roudy perusti aikakauslehti La Femme du XXe Sièclen. Roudy vakuuttui siitä, että poliittiseen toimintaan olisi lähdettävä mukaan, jotta keskustelua naisten asioista saataisiin kehitettyä.[1] Hän ryhtyi myös tukemaan François Mitterrandia.
Kun Yvette Roudy nimitettiin hallituksen jäseneksi, hän aloitti välittömästi kampanjan ehkäisyn edistämiseksi ja abortin kulujen korvaamiseksi sosiaaliturvan varoista. Vuonna 1981 perustettiin myös Naisten toimittajaliitto, joka saattoi toimia ministerin antaman tuen turvin[2].
Roudy on feministi ja yksi manifesti 343:n allekirjoittajista. Manifestin allekirjoittajat ilmoittivat julkisesti, että heille oli suoritettu abortti.[3] Tämän manifestin seurauksena tehtiin kaksi lakia, jotka kantavat Yvette Roudyn nimeä:
Kaikki hänen ajamansa asiat eivät kuitenkaan saaneet osakseen menestystä. Vuoden 1983 antiseksistinen lakialoite koki pahan tappion, vaikka Roudy oli asiaa ajavana ministerinä. Perusteena vastustukselle olivat mainostajien ja lehdistön sananvapaus.[6]