Þorsteinn Viikinginpojan saaga (isl. Þorsteins saga Víkingssonar) on keskiaikainen islantilainen saaga. Sen kirjoittajaa ei tunneta. Saaga luetaan luetaan niin kutsuttuihin muinaissaagoihin. Saaga kertoo ensin nimihenkilönsä Þorsteinnin isän Víkingrin (suom. ”Viikinki”) ja tämän veriveljen Njörfin seikkailuista ja siirtyy sitten seuraamaan veriveljien poikien, joita kummallakin on yhdeksän, keskinäistä verikoston kierrettä. Saaga on kirjoitettu noin vuoden 1300 paikkeilla, mutta saagan alussa olevaa, myyttisistä Pohjolan kuninkaista kertovaa osiota on pidetty myöhempänä lisäyksenä. On pidetty mahdollisena, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga on laadittu Friðþjófr Uljaan saagan johdannoksi, sillä Þorsteinn esitetään nimikkosaagassaan viimeksi mainitun saagan päähahmon isänä. Saaga kuuluu niihin muinaissaagoihin, jotka eivät sisällä lainkaan runoutta. [1] Þorsteinn Viikinginpojan saagaa ei ole suomennettu.
Huolimatta siitä, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga luetaan yleensä nuorempiin muinaissaagoihin (ns. seikkailusaagoihin, saks. Abenteuersagas), sen taustalla on todennäköisesti vaikuttanut vanha tarinaperinne. Saaga myös muistuttaa rakenteellisesti hyvin paljon islantilaissaagoja siinä, että saaga kuvaa aluksi sukupuita ja keskittyy kerronnassaan useampaan sukupolveen. Islantilaissaagojen tavoin sen hahmoja ajaa toimintaan kosto. Viimeksi mainitun piirteen osalta Þorsteinn Viikinginpojan saaga eroaa muista nuoremmista muinaissaagoista, joissa saagahahmojen motivoivana voimana on usein vaimon (yleensä prinsessan) etsintä, kotoperäisten ritarisaagojen tavoin. Kuten monissa ritarisaagoissa, myös Þorsteinn Viikinginpojan saagassa tapahtumat sijoittuvat kuitenkin ajoittain hyvin eksoottisiin paikkoihin, kuten Intiaan (isl. Indíaland). Saaga sisältää runsaasti myös kansansaduille tyypillisiä elementtejä, kuten muodonmuutoksia, avuliaita kääpiöitä ja maagisia aseita. [1]
Kansansatumaisista ja ritarisaagoille tyypillisistä piirteistä huolimatta saagasta kiinnostuttiin suurvalta-ajan Ruotsissa lähteenä, joka voisi kertoa jotain Ruotsin muinaisesta menneisyydestä. Muinaissaagoja käytettiin myös suurvaltaideologian rakennusaineena ja propaganda tarkoituksessa. Þorsteinn Viikinginpojan saagan osalta syynä kiinnostukseen oli se, että osa saagassa kuvatuista tapahtumista sijoittui Ruotsin alueelle, kuten Göötanmaalle (isl. Gautland) sekä Ruotsin vaikutusalueille itään (esim. ”Idäntielle”, isl. Austrvegr). Ruotsalaiset eivät kuitenkaan enää ymmärtäneet muinaissaagojen kieltä, muinaisislantia, minkä vuoksi merkittävinä pidettyjä tekstejä alettiin kääntää ruotsiksi, joskus myös latinaksi. [2]
Myös Þorsteinn Viikinginpojan saaga ilmestyi Ruotsissa Jacob Reenhielmin kääntämänä ja toimittamana vuonna 1680 (Thorstens Viikings-sons saga. Uppsala: Henricus Curio). Reenhielm pyrki vakuuttamaan, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga oli yliluonnollisista elementeistään huolimatta historiallinen lähde, ja selitti monien uskomattomilta vaikuttavien tekojen olevan seurausta menneiden aikojen paremmasta ruokavaliosta ja tiukemmasta fyysisestä harjoittelusta. Muinaissaagojen lähdearvosta esitettiin kuitenkin jo 1600-luvun Skandinaviassa kriittisiä näkemyksiä. Esimerkiksi tanskalainen Thomas Bartholin (1689) luki Þorsteinn Viikinginpojan saagan pikemminkin typeriin satuihin kuin totta oleviin tarinoihin. [3] Myös nykytutkimuksessa on esitetty, että saagalla ei todennäköisesti ole historiallista pohjaa vaan että se on laadittu pelkästään viihdyttäväksi tekstiksi. [4]