15 cm sIG 33 (15 cm schweres Infanteriegeschütz 33) oli saksalainen vuonna 1927 käyttöönotettu 150 mm haupitsi, joka oli yleisesti Saksan jalkaväen tulitukiaseena toisessa maailmansodassa.
sIG 33 on tyypiltään "pataljoona- tai rykmentintykiksi" kutsuttu ase (saks. Infanteriegeschütz, engl. infantry cannon). Tykki kuuluu jalkaväkiyhtymän kalustoon ja organisaatioon. Tämän tyyppisistä tykeistä sIG 33 on viimeisiä ja raskaimpia. Suuren kaliiperin kompensoimiseksi tykin putki on lyhyt ja lavetti kevyt. Varhaiset tuotantomallit oli tarkoitettu hevosvetoisiksi ja pyörät olivat puiset. Myöhemmissä malleissa on teräksiset pyörät ja umpikumirenkaat. Jousittamatonta tykkiä ei voi hinata moottorivetäjälläkään yli 20 km/h.
Lyhyen putken ja matalan lähtönopeuden vuoksi tykin kantama jää 6 kilometriin. 15-cm Igr. 38 ja 15-cm Igr. 33 -kranaatin paino on 38 kg.
Saksalaisen jalkaväkirykmentin tykkikomppaniaan kuului tyypillisesti neljä kevyttä 7,5 cm leIG 18 -tykkiä ja kaksi sIG 33 -tykkiä. sIG 33 osoittautui luotettavaksi aseeksi, joka oli parhaimmillaan juoksuhautojen, linnoitusten ja bunkkereiden tuhoamisessa. Tämä jäikin sen pääasialliseksi käyttötarkoitukseksi, sillä se oli liian raskas siirrettäväksi miesvoimin pitkiä matkoja.[1]
Tykin kehitystyö alkoi jo 1925 "keskiraskaan kranaatinheittimen" nimikkeellä. Kun Reininmaa vapautui Ranskan miehityksestä kehitys jatkui 1926 Rheinmetallilla Düsseldorfissa. Tykki tuli armeijan käyttöön virallisesti 1933 ja käyttö jatkui toisen maailmansodan loppuun.
Vuonna 1936 tuli käyttöön sIG 33 Ausf. A -versio ja vuonna 1938 sIG 33 Ausf. B, jossa lavetti oli kevytmetallia ja terästä. Tästä kuitenkin luovuttiin sodan aikana materiaalipulan vuoksi. Kumipyörillä varustettu versio oli nimikkeeltään sIG 33 (Kfz). Tykkiä valmisti AEG Hennigsdorfissa ja Böhmischen Waffenfabrik Strakonitzissa. Kaikkiaan 4600 valmistettiin.
Tykistä tehtiin myös lukuisia telatykkiversioita, jossa ase asennettiin ajoneuvoalustalle. Tällöin se sopi myös panssarijoukkojen ja motorisoidun jalkaväen tukiaseeksi. Alun perin se asennettiin vanhentuneen Panzer I -panssarivaunun alustan päälle ja tykin miehistö suojattiin kevyellä sivu- ja etupanssaroinnilla. Versio osoittautui kuitenkin huonon tasapainon vuoksi vaaralliseksi, koska tykin valtava rekyyli saattoi kaataa vaunun. Viimeinen sIG 33 Pz Ib poistettiin käytöstä itärintamalla 1943.
Seuraavien mallien alustoina käytettiin raskaampia panssarivaunuja Panzer II ja Panzer 38(t) ja lopulta myös Panzer III -vaunuja, kun ne poistettiin rintamakäytöstä.
Brummbär, Panzer IV -alustalle asennettu rynnäkkötykki kantoi tykin varioitua versiota 15cm Sturmhaubitze (StuH) 43.
(korotusalue ja sivusuuntausalue muuttuivat eri telatykkiversioiden mukaan)