Aino Kuusinen

Aino Kuusinen vuonna 1965.

Aino Maria Kuusinen (ent. Sarola, o.s. Turtiainen, ven. Айно Андреевна («Ингрид») Куусинен; 5. maaliskuuta 1886 Savonranta[1] – 1. syyskuuta 1970) oli suomalainen kommunisti, joka työskenteli Kominternin palveluksessa ympäri maailmaa 1930-luvulla ja joutui sittemmin vuosiksi gulagiin. Aino Kuusinen oli Otto Wille Kuusisen toinen vaimo.

Aino Kuusinen oli koulutukseltaan sairaanhoitaja. Hän kävi neljä vuotta kestäneen oppijakson Helsingin kirurgisen sairaalan sairaanhoitajaopistossa. Valmistuttuaan Kuusinen meni 9. heinäkuuta 1909 naimisiin rautatiehallituksessa insinöörinä toimineen Leo Sarolan kanssa.

Aino Kuusinen tapasi Otto Wille Kuusisen ensimmäisen kerran syksyllä 1919 Helsingin Tapanilassa, jossa hän silloin miehensä kanssa asui. Kuusinen oli tuolloin salaa Suomessa ja hänen ystävänsä majoittivat hänet muutamaksi yöksi Leo ja Aino Sarolan luokse. Kuusinen poistui Suomesta kevättalvella 1920 Ruotsiin, missä asui jonkin aikaa ja josta hän alkoi lähetellä kirjeitä Ainolle.

Kuusinen muutti vuonna 1922 Neuvostoliittoon, jossa hän työskenteli Kominternin eri tehtävissä, kunnes siirtyi sotilastiedustelu GRU:n palvelukseen. Vuosina 1930–1933 salanimeä toveri Morton käyttänyt Kuusinen oleskeli Kominternin valtuutettuna Yhdysvalloissa.[2]

Yhdysvalloista Aino Kuusinen siirtyi Japaniin, jossa hän muun muassa tutustui saksalaisen Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajaan, myöhemmin vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi teloitettuun Richard Sorgeen. Japanista Kuusinen kutsuttiin Moskovaan, jossa hänet vangittiin uudenvuodenpäivänä 1938. Häntä kuulusteltiin Butyrkan, Lubjankan, sekä Lefortovon vankiloissa Moskovassa ja vaadittiin tunnustamaan Otto Wille Kuusisen olevan Britannian agentti. Aino Kuusinen kuitenkin kieltäytyi tunnustamasta ja hänet vietiin lopulta huhtikuussa 1939 pakkotyöleirille Vorkutaan suorittamaan ilman oikeudenkäyntiä määrättyä kahdeksan vuoden rangaistusta. Leirillä Kuusinen työskenteli koulutuksensa mukaisesti sairaanhoitajana. Hänet vapautettiin joulukuussa 1946, mutta kiellettiin asettumasta Moskovaan tai muuhun suurkaupunkiin. Kuusinen kuitenkin vietti aikaa Moskovassa rekisteröitymättä ja joutui ongelmiin varsinkin pyydettyään Yhdysvaltain suurlähetystöstä apua maastamuuton järjestämiseen. Kuusinen vangittiin jälleen toukokuussa 1949 ja hänelle määrättiin seuraavana vuonna uusi 15 vuoden pakkotyötuomio. Kuusinen suoritti tuomiotaan leirillä Mordvassa, mutta vuonna 1955 Josif Stalinin kuoltua hänet vapautettiin ja langetetut tuomiot mitätöitiin perusteettomina. Seuraavat vuodet hän vietti Moskovassa syvästi katkeroituneena aviomieheensä Otto Wille Kuusiseen, joka ei ollut tehnyt mitään hänen vapauttamisekseen mutta otti 30 vuotta nuoremman rakastajattaren uudeksi elämänkumppanikseen. Kuusiset eivät enää koskaan tavanneet, joskin Aino osallistui Otto Willen hautajaisiin vuonna 1964. Seuraavana vuonna Aino Kuusiselle myönnettiin ulkomaanpassi ja hän palasi Suomeen vieraillen myös Italiassa, jossa hän kirjoitti muistelmiaan määräten ne julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen.[3][4]

Läntisessä maailmassa herätti suurta huomiota, että Aino Kuusinen oli ensimmäinen korkea-arvoisen neuvostojohtajan länteen siirtynyt lähiomainen. Seuraava vastaavanlainen tapaus oli Stalinin tyttären Svetlana Allilujevan loikkaus Intian kautta Yhdysvaltoihin keväällä 1967.[5]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kuusinen, Aino: Jumala syöksee enkelinsä: Muistelmat vuosilta 1919–1965. ((Der Gott stürzt seine Engel: Memoiren 1917–1965.) Saksankielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Aaro A. Vuoristo. Jälkilause: Wolfgang Leonhard) Helsinki: Otava, 1972.
  • Лурье, Вячеслав Михайлович – Кочик, Валерий Яковлевич: ГРУ: дела и люди (Россия в лицах). Олма-Пресс, 2003. ISBN 5-7654-1499-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Aino Kuusisen paikallisjuuret löytyvät Savonrannalta. Savonranta 2/2013, s. 12–14.
  2. ↑ Lebedeva–Rentola–Saarela (toim.): Kallis toveri Stalin, s. 506. (Edita 2002.)
  3. ↑ Jumala syöksee enkelinsä -teoksen esittelyteksti.
  4. ↑ Puolisona vallankumouksellinen
  5. ↑ Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä, s. 351.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]