Alf Ross

Alf Niels Christian Ross (10. kesäkuuta 1899 Kööpenhamina – 17. elokuuta 1979 Virum) oli tanskalainen oikeustieteilijä ja -teoreetikko^[1], jota pidetään skandinaavisen oikeusrealismin kansainvälisesti merkittävimpänä ja myöhemmän oikeusajattelun kannalta vaikutusvaltaisimpana edustajana^[2][3].

Akateeminen ura

Ross suoritti oikeustieteellisen perustutkinnon Tanskassa 1922. Tämän jälkeen Ross opiskeli melkein kolme vuotta ulkomailla Ranskassa, Itävallassa ja Englannissa. Näinä vuosina hänen mielenkiintonsa oikeusfilosofiaa kohtaan heräsi. Wienissä hän osallistui Hans Kelsenin pitämiin seminaareihin, joiden opillisena tuloksena oli Rossin ensimmäinen teos Theorie der Rechsquellen. Teos valmistui vuonna 1926 ja on omistettu Kelsenille. Kohdattuaan vastustusta kotiyliopistossaan Kööpenhaminassa hän matkusti Uppsalaan, missä hän opiskeli filosofiaa Axel Hägerströmin johdolla. Hän suoritti filosofian kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot ennätysajassa ja keväällä 1929 väitteli tohtoriksi Theorie der Rechtsquellen -teoksella.

Kööpenhaminan oikeustieteellisen tiedekunnan professori Rossista tuli 1938. Hän julkaisi lukuisia teoksia eri oikeudenalojen, erityisesti kansainvälisen oikeuden ja valtiosääntöoikeuden saralta. Ross toimi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomarina 50- ja 60-lukujen vaihteessa.

Oikeusteoria

Ross sanoutui irti kaikesta metafysiikasta seuraten Hägerströmin filosofisia lähökohtia ja pyrki sitomaan oikeustieteen loogis-empiristiseen tiedekäsitykseen. Rossin teoriasta voidaan erottaa yhtäältä oikeusrealistinen teoria oikeuden ontologiasta ja siihen nojaavasta oikeuden epistemologiasta ja metodologiasta ja toisaalta käsiteanalyyttinen puoli, jossa keskeisen huomion kohteen muodostaa oikeustieteen kieli. Tämän kahtiajaon pohjalta muodostuu oikeustieteen epistemologis-metodologinen dualismi, jossa oikeustiede on toisaalta empiirinen ja toisaalta loogis-analyyttinen tieteenala.^[4]

Ross jaotteli oikeusteoriat kahteen pääluokkaan: idealistisiin ja realistisiin teorioihin. Idealististen oikeusteorioiden mukaan oikeusnormia noudatetaan, koska se on pätevä, kun taas realististen oikeusteorioiden mukaan oikeusnormi on pätevä, koska sitä noudatetaan. Ross jakoi idealistiset oikeusteoriat edelleen materiaaliseen idealismiin, jota asettaa oikeusnormien pätevyydelle sisällöllisiä ehtoja, ja formaaliseen idealismiin, joka asettaa oikeusnormien pätevyydelle muodollisia ehtoja. Realistiset oikeusteoriat hän jakoi ideologiseen realismiin, joka keskittyi käyttäytymistä motivoiviin faktuaalisiin tekijöihin, ja behavioralistiseen realismiin, joka keskittyi havaittuihin säännönmukaisuuksiin. Omassa oikeusteoriassaan Ross yhdistää ideologista ja behavioralistista realismia.^[5]

Rossin ennusteteoria

Rossin oikeusteoriassa keskeisen huomion kohteen muodostaa oikeudellisen pätevyyden ja todellisuuden eli normien ja faktojen välinen suhde. Hänen mukaansa vain viranomaisen soveltamisaktissa näyttäytyvä oikeus on voimassa olevaa ja tässä normin soveltamisessa on kysymys siitä, että ratkaisija mieltää normin sitovaksi, mistä ei ole mahdollista saada tietoa pelkästään ulkoisen havainnoinnin keinoin. Oikeusnormien voimassaolon kriteerinä on siis ensinnäkin, että ne ovat faktisesti tehokkaita, ja toiseksi, että ne koetaan sitoviksi. Oikeus on myös yhteisöllinen ilmiö, jossa oikeudelliset käyttäytymismallit muodostavat yhteisen ideologian, joka on tehokas yksilöiden keskuudessa ja luo siten ihmisten välisen merkitys- ja motivaatioyhteyden. Ross kannatti ennusteteoreettista käsitystä oikeustieteestä, jossa oikeustieteen tulkintalauseet ovat vallitsevaan tuomarinideologiaan tukeutuvia ennusteita tuomioistuinten ja muiden lakia soveltavien viranomaisten tulevista ratkaisuista. Tuomarinideologialla Ross tarkoitti tuomarikunnan kollektiivisesti ja enemmän tai vähemmän yhdenmukaisella tavalla sisäistämää oikeuslähde- ja laintulkintaoppia, jonka ulkopuolelle hän rajasi tuomarin idiosynkraattiset, puhtaasti yksilökohtaiset arvot ja yhteiskunnalliset preferenssit. Tuomarinideologia on siis erityinen sosiaalipsykologinen tosiseikka^[6]. Ajatus tuomarinideologiaan perustuvasta oikeustieteestä erottaa Rossin ennusteteoreettisen käsityksen amerikkalaisista realisteista, kuten Oliver Wendell Holmesista, joiden mukaan ennusteet tuomioistuinten ratkaisutoiminnasta perustuisivat empiiristen yhteiskuntatieteiden tuottamaan tietoon.^[7][8] Rossin teoriaa on kritisoitu siitä, ettei se ei tarjoa apua tuomarille normatiivisten kysymysten ratkaisemisessa eli ei vastaa siihen, miten tuomarin ja kansalaisen pitää toimia^[9][10].

Rossin käsiteanalyysi

Rossin mukaan oikeustieteen tehtävänalaan kuuluu myös oikeudellisten käsitteiden ja niiden välisten suhteiden erittely, mikä ei täytä empiirisyyden vaatimusta mutta kylläkin arvovaapan analyysin kriteerit. Tätä käsiteanalyyttista tarkastelutapaa edustaa etenkin Rossin omistusoikeuden käsittettä koskeva kielellis-käsitteellinen analyysi. Rossin mukaan "omistusoikeus" on vain tekninen yhteisnimitys esineen omistamista koskevien oikeusnormien joukolle, joka liittää tiettyihin asiantiloihin määräseuraamuksia. Omistusoikeuden metafyysisen "olemuksen" sijaan tulee tarkastella, mitä oikeusseuraamuksia lainsäätäjä oli liittänyt määrättyihin oikeustosiseikkoihin. Rossin käsitys omistusoikeudesta vaikutti myös suomalaiseen analyyttiseen oikeustieteeseen, jossa sen omaksui Simo Zitting.^[11][12]

Teokset (valikoima)

• Theorie der Rechtsquellen. (1926)
• Hvorfor Demokrati? (1946)
• Om ret og retfærdighed. (1953)
• Dansk Statsforfatningsret. (1959–1960)

Lähteet

• Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
• Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
• Tuori, Kaarlo: Oikeusjärjestys ja oikeudelliset käytännöt. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013.
• Wennberg, Mikko: Oikeusfilosofia: Johdatus oikeusteoriaan ja oikeusteoreettiseen ajatteluun. Helsinki: Unipress, 2001.

Viitteet

1. Alf Ross Gyldendal - Den Store Danske. Viitattu 6.7.2015.
2. Laakso 2012, s. 82
3. Siltala 2010, s. 117
4. Laakso 2012, s. 82
5. Wennberg 2001, s. 23-24
6. Tuori 2013, s. 26
7. Laakso 2012, s. 83-84
8. Siltala 2010, s. 117-118
9. Siltala 2010, s. 119
10. Laakso 2012, s. 91
11. Laakso 2012, s. 94
12. Siltala 2010, s. 119-120