Anatoli Golitsyn

Anatoli Mihailovitš Golitsyn (ven. Анатолий Михайлович Голицын; 25. elokuuta 1926 Pyrjatyn, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto[1] – 29. joulukuuta 2008 Yhdysvallat[2]) oli Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n majuri, joka loikkasi vuonna 1961 Suomen kautta länteen. Hänen Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle CIA:lle ja Britannian tiedustelulle antamansa tiedot johtivat useiden vakoojien paljastumiseen, mutta myöhemmin hän antoi myös paljon epäluotettavia tietoja olettamistaan KGB:n operaatioista ja kaksoisagenteista. Golitsyn sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden vuonna 1984, ja hänet palkittiin Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsenyydellä. Hän julkaisi 1980- ja 1990-luvuilla Neuvostoliiton ja KGB:n pitkäaikaista huiputusstrategiaa käsitteleviä teoksia.

Ura Neuvostoliitossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Golitsyn opiskeli syyskuusta 1945 alkaen Neuvostoliiton sotilasvakoiluorganisaation SMERŠin akatemiassa ja sai lokakuussa 1946 työpaikan KGB:n ulkomaanosastolta.[3] Hän oli lupaavassa uraputkessa diktaattori Josif Stalinin viimeisinä elinvuosina ja pääsi jopa kerran, lokakuussa 1952, Kremliin tapaamaan Stalinia. Golitsyn kuitenkin menetti päällikkövirkansa Stalinin kuoltua vuonna 1953.[4] Golitsyn toimi muun muassa Itävallan Wienissä, jossa hän oli mukana venäläisten valkoisten emigranttien järjestön NTS:n soluttamisessa ja vuonna 1954 sen paikallisen johtajan Valeri Tremmelin sieppauksessa.[3] Golitsyn yleni majuriksi asti ennen loikkaustaan. Oltuaan kuusi vuotta asiakirjojen tarkastajana Moskovassa hänet määrättiin vuonna 1961 varakonsuliksi ja attaseaksi Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöön.[1] Virallisesti hän hoiti lähetystössä viisumiasioita, mutta oli todellisuudessa Nato-maiden vastavakoilun asiantuntija[5]. Golitsyn palveli Suomessa salanimellä ”Anatoli Klimov”, sillä hänen oikea nimensä oli paljastunut lännen tiedustelulle vuonna 1954 Wienissä.[4]

Golitsyn kertoi myöhemmin harkinneensa loikkausta vuodesta 1955 alkaen.[4] Hän sanoi menettäneensä uskonsa neuvostojärjestelmään Nikita Hruštšovin vuonna 1956 tekemien paljastusten ja Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen.[6] Loikan todelliseksi syyksi on kuitenkin arveltu Golitsynin turhautumista huonoon urakehitykseensä ja huonoja välejä viimeiseen esimieheensä, KGB:n Helsingin-päällikköön Vladimir Ženihoviin.[4] Suorittaessaan jatko-opintoja 1950-luvun lopulla Golitsyn teki kirjallisen opinnäytetyön loikkausten ennaltaehkäisystä, koska saattoi siten perehtyä tyypillisiin loikkausten epäonnistumisen syihin. Hän myös pyrki keräämään ja painamaan mieleensä kaiken mahdollisen informaation, joka tekisi hänestä loikan jälkeen Yhdysvalloille arvokkaamman.[7]

Loikkaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Golitsyn ilmaantui yllättäen perheineen perjantai-iltana 15. joulukuuta 1961 klo 18 Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystön 1. lähetystösihteerin ja CIA:n Suomen-päällikön Frank Fribergin kotiovelle Espoon Westendissä ja ilmoitti hakevansa turvapaikkaa Yhdysvalloista. Friberg järjesti vajaassa kahdessa tunnissa Golitsynin perheelle lennon Malmin lentokentältä Tukholmaan. Golitsynit saivat Tukholmassa uudet passit ja viisumit amerikkalaisnimillä. Heidät sekä saattaja Friberg siirrettiin Yhdysvaltain ilma-attasean koneella Länsi-Saksan Wiesbadenin sotilastukikohtaan. Yritettyään ensin jatkaa matkaa Yhdysvaltain ilmavoimien C-54-sotilaskoneella he lensivät lopulta Frankfurtista vuorolennolla Bermudan kautta New Yorkiin.[4][7] Sieltä he matkustivat junalla Washingtoniin, jossa Golitsynin kuulustelut aloitettiin turvatalossa. Golitsynin omasta vaatimuksesta häntä kuulusteli Yhdysvaltojen vastavakoilun päällikkö James Jesus Angleton. Lisäksi Golitsyn pääsi keskustelemaan oikeusministeri Robert Kennedyn ja CIA:n varajohtajan Richard Helmsin kanssa.[1][4]

Golitsynin loikan jälkeisinä kuukausina useita Helsinkiin sijoitettuja KGB-upseereita kutsuttiin takaisin kotimaahan, joukossa Ženihov, jonka ura tärveltyi tapauksen seurauksena. Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotilaskollegio tuomitsi heinäkuussa 1962 Golitsynin ja hänen vaimonsa poissaolevina kuolemaan. KGB:llä oli suunnitelma salamurhata Golitsyn vuonna 1967 Kanadassa Montrealin maailmannäyttelyssä. Oletetaan, että vastuu operaatiosta kuului Viktor Vladimiroville, joka operoi tuolloin KGB:n osasto 13:n eli sabotaasi- ja salamurhaosaston päällikkönä. Yritys kuitenkin epäonnistui, koska Golitsyn ei mennyt koko näyttelyyn.[4]

Paljastukset ja väitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Golitsyn oli syksyyn 1962 saakka Yhdysvalloissa CIA:n kuulusteltavana, vuosina 1962–1963 Britanniassa MI5:n ja MI6:n käytössä ja sen jälkeen taas CIA:n luona. Hän kertoi vuolaasti KGB:n toiminnasta, ja kokonaiset agenttiverkostot paljastuivat hänen antamiensa tietojen avulla. Golitsyn pystyi antamaan lähinnä irrallisia tiedonmurusia, mutta alkuvaiheessa nekin osoittautuivat usein hyödyllisiksi ja paikkansapitäviksi. MI5:n kuulustelussa Golitsyn paljasti muun muassa aiemmin vakoojiksi paljastuneiden brittiläisten diplomaattien Donald Macleanin ja Guy Burgessin kuuluneen viiden henkilön vakoojarenkaaseen, jonka kolmannen jäsenen pääteltiin olevan MI6:n oma agentti Kim Philby (kahdeksi muuksi vakoojaksi osoittautuivat myöhemmin virkamiehet Anthony Blunt ja John Cairncross). Golitsynin antamat tiedot vahvistivat myös brittien epäilyt John Vassallin syyllisyydestä vakoiluun.[8][1] Golitsyn kertoi CIA:lle myös paljon yleistä asiaa KGB:n senhetkisestä organisaatiosta, toimintatavoista ja suhteesta Neuvostoliiton puoluejohtoon sekä eri KGB-johtajien asemasta.[4]

Kun Golitsynin alkuperäiset tiedot ehtyivät parissa vuodessa, MI6 ja CIA antoivat hänen selailtavakseen raporttejaan ja henkilömappejaan, jotta hän voisi muistaa tai päätellä lisää asioita. Golitsyn alkoi nyt esittää uusia, entistä hurjempia väitteitä, joita monet CIA:ssa ja MI6:ssakin alkoivat pitää kuvitelmina.[9] Hän esimerkiksi väitti brittien agenttina teloitetun neuvostoliittolaisen everstin Oleg Penkovskin olleen koko ajan neuvostotiedustelun ohjauksessa ja KGB:n myrkyttäneen vuonna 1963 äkisti kuolleen Britannian Työväenpuolueen puheenjohtajan Hugh Gaitskellin saadakseen tämän tilalle Harold Wilsonin, joka olisi ollut KGB:n agentti.[4][9] Angleton uskoi tähän tarinaan, mutta useimmat CIA:n johtajat eivät, sillä Gaitskellin kuolema tapahtui kaksi vuotta Golitsynin loikkauksen jälkeen. Angleton uskoi myös Golitsynin väitteen, että sodan aikana Yhdysvaltain suurlähettiläänä Moskovassa toiminut demokraattipoliitikko W. Averell Harriman olisi vakoillut Neuvostoliiton hyväksi.[1] Golitsyn väitti muun muassa myös, että YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin kuolema lento-onnettomuudessa Pohjois-Rhodesiassa vuonna 1961 saattoi olla KGB:n osasto 13:n järjestämä.[4]

Golitsynin mukaan hänen antamansa tiedot olivat niin kallisarvoisia, että KGB tulisi lähettämään hänen jälkeensä valeloikkareita, jotka antaisivat niiden kanssa ristiriidassa olevaa tietoa.[1] Niinpä CIA uskoikin virheellisesti, että Golitsynin jälkeen vuonna 1964 länteen loikannut ja hänen tiedoistaan poikenneita tietoja antanut KGB-upseeri Juri Nosenko olisi ollut KGB:n lähettämä kaksoisagentti, minkä seurauksena Nosenkoa pidettiin Yhdysvalloissa kolme ja puoli vuotta epäinhimillisissä kuulusteluissa.[10] Muun muassa Länsi-Saksan ja Ranskan tiedustelupalvelut epäilivät Golitsyniä itseään KGB:n lähettämäksi harhauttajaksi, koska useat hänen väitteistään olivat niin selvästi virheellisiä.[4] Myös Richard Helms ja FBI:n johtaja J. Edgar Hoover arvelivat Golitsynin loikkauksen olleen KGB:n juoni mutta Nosenkon olevan aito loikkari.[1]

Golitsyn väitti myös KGB:llä olevan CIA:ssa ”myyrä” eli kaksoisagentti, koodinimeltään Saša, jonka oikea nimi alkoi K-kirjaimella. Britannian tiedustelussa ja hallinnossa ”myyriä” oli hänen mukaansa useita. Golitsynin väitteet ja Philbyn tapaus johtivat CIA:ssa, MI6:ssa ja MI5:ssä 1970-luvulle saakka jatkuneeseen ”myyräjahtiin” ja vainoharhaiseen ilmapiiriin, mikä lähes romutti organisaatioiden sisäisen ja niiden välisen luottamuksen. Muun muassa MI5:n päällikkö Roger Hollis ja hänen kakkosmiehensä Graham Mitchell olivat vuosia MI6:n salaisessa seurannassa, ja CIA:ssa K-kirjaimella alkavien virkailijoiden uria tuhottiin, koska heitä epäiltiin ”myyriksi”. Väitettyjä pettureita ei löytynyt, mutta erityisesti CIA:n Angleton ja MI6:n Stephen de Mowbray uskoivat loppuun saakka Golitsynin tietoihin. Lisäksi perättömät vakoiluepäilyt pääministeri Harold Wilsonia kohtaan johtivat siihen, että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla eräät korkeat MI5:n ja MI6:n virkamiehet suunnittelivat jopa salaliittoa Wilsonin syrjäyttämiseksi.[11]

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Golitsynin kirja New Lies for Old (1984).

Golitsyn kehitteli vuodesta 1963 alkaen teoriaa, jonka mukaan Neuvostoliitto oli ottanut käyttöön lännen harhaanjohtamiseksi tarkoitetun uuden suurstrategian. Hänen mukaansa Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko sekä Jugoslavian ja Neuvostoliiton välirikko olivat teeskenneltyjä, uudet neuvostoloikkarit olivat tarkoituksella lähetettyjä harhauttajia ja läntiset hallitukset olivat täynnä KGB:n vaikuttaja-agentteja.[9] Golitsyn valmisteli vuodesta 1968 alkaen Neuvostoliittoa käsittelevää kirjaa, joka ilmestyi viimein vuonna 1984 nimellä New Lies for Old: The Communist Strategy of Deception and Disinformation. Siinä hän ennusti, että Neuvostoliitossa tulisi käynnistymään sisäinen liberalisoituminen, joka olisi vain hämäykseksi tarkoitettu savuverho. Yhdysvaltalainen historiantutkija Mark Riebling väitti myöhemmin, että 94 prosenttia Golitsynin tässä teoksessa esittämistä yli sadasta ennustuksesta olisi toteutunut vuosikymmenen kuluessa kirjan ilmestymisestä. Vuonna 1995 Golitsyn julkaisi teokselleen jatko-osan The Perestroika Deception, jossa hän väitti jopa Neuvostoliiton hajoamisen olleen vain hämäystä.[12]

Suomea koskeneet väitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Golitsynin väitteiden mukaan useat merkittävissä asemissa olleet suomalaiset poliitikot, virkamiehet ja sotilaat olisivat olleet KGB:n salaisia yhdysmiehiä. Golitsynin nimeämiä vaikuttaja-agentteja olivat muun muassa presidentti Urho Kekkonen, akateemikko Kustaa Vilkuna (koodinimi Ville), suurlähettiläs Eero A. Wuori (koodinimi Mooses), TPSL:n johtavat poliitikot Emil Skog ja Aarre Simonen (koodinimi Sika), Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo, poliisiylijohtaja Erik Gabrielsson sekä eversti Kalle Lehmus, jonka CIA arveli ”toimivan kaikkiin suuntiin”. Kekkonen oli Golitsynin mukaan juoninut syksyn 1961 noottikriisin yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Nämä väitteet olivat toisen käden tietoa ja kuulopuhetta Helsingin-suurlähetystön muulta henkilökunnalta, sillä Golitsyn ei itse ollut Suomessa KGB:n poliittisella linjalla eikä siten vastannut yhteyksistä suomalaisiin vaikuttajiin. Ainoastaan Vilkunan osalta hän kertoi itse nähneensä tätä koskeneita asiakirjoja.[4]

CIA kertoi Golitsynin paljastuksista luottamuksellisesti presidentti Kekkoselle tammikuussa 1962 ja luovutti pian sen jälkeen listan Golitsynin nimeämistä suomalaisista vaikuttaja-agenteista ja muista Suomessa toimivista vakoojista Suojelupoliisin (Supo) ja Suomen puolustusvoimien johdolle sekä myöhemmin vielä yli satasivuisen yhteenvedon muista Golitsynin antamista tiedoista. Supo sai näin muun muassa tietoonsa Helsingissä olevat KGB:n ja GRU:n upseerit, tosin suurin osa Golitsynin ilmiantamista kutsuttiin pian pois Suomesta. Tieto vaikuttaja-agenteista johti siihen, että Supo alkoi järjestelmällisesti pitää kirjaa suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten tapaamisista KGB:hen kuuluvien neuvostodiplomaattien kanssa. Golitsynin ilmiantamista Suomessa toimineista vakoojista yksi oli Suomen ja yksi Britannian kansalainen. Jälkimmäinen sai Suomessa lyhyen vankeustuomion.[4]

Myöhemmin Valittujen Palojen eri kielissä painoksissa julkaistiinmilloin? Golitsynin väitteisiin perustunut kertomus, jonka mukaan Urho Kekkonen olisi vuodesta 1947 lähtien vuorovaikuttanut KGB:n kanssa koodinimellä ”Timo”. Kiistelty historiantutkija Hannu Rautkallio käsittelee asiaa teoksessaan Laboratorio Suomi. Kekkonen ja KGB 1944-1962 (1996) ja esittää siitä oman tulkintansa. Hänen mukaansa Kekkonen pelkäsi Golitsyn paljastavan noottikriisin olleen pelkästään lavastus, jonka tarkoituksena oli turvata Kekkosen uudelleenvalinta, joten Kekkonen ja KGB käynnistivät mittavan peittelyoperaation. Siksi Supoa estettiin tutkimasta asiaa, joka salattiin myös samalla ulkoministeriön virkamiehiltä ja jopa ulkoministeri Ahti Karjalaiselta.[5]tarvitaan parempi lähde

Golitsyn tuli Suomessa laajemmin tunnetuksi vasta vuonna 1984 julkaistessaan teoksensa New Lies for Old.

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • New Lies for Old: The Communist Strategy of Deception and Disinformation (1984) ISBN 978-0945001089
  • The Perestroika Deception (1995)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Gordon Corera: The Art of Betrayal – The Secret History of MI6. Pegasus Books, New York 2012. ISBN 978-1-60598-398-1
  • Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi – Kekkonen ja KGB 1944–1962. ISBN 951-0-21442-6
  • Hannu Rautakallio: Kekkonen ja Moskova. ISBN 951-30-9650-5
  • Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991, s. 10–198 teoksessa Ratakatu 12 – Suojelupoliisi 1949–2009 (toim. Matti Simola). WSOY, Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-35243-4
  • Max Jakobson: Veteen piirretty viiva, ISBN 951-1-06100-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g Anatoli Golitsyn (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 7.8.2016.
  2. ↑ Corera 2012, s. 218.
  3. ↑ a b Corera 2012, s. 41–43.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m Rentola 2009, s. 30–43.
  5. ↑ a b Timo Kervinen: Urho Kekkonen - agentti ja maanpetturi? Verkkouutiset 7.2.1997. Viitattu 7.8.2016.
  6. ↑ Corera 2012, s. 84, 185.
  7. ↑ a b Corera 2012, s. 184–187.
  8. ↑ Corera 2012, s. 187, 189–191, 198.
  9. ↑ a b c Corera 2012, s. 197–198, 208–209.
  10. ↑ Corera 2012, s. 200–203.
  11. ↑ Corera 2012, s. 185, 187, 189, 194–196, 203–213, 215–218.
  12. ↑ Jason McNew: Did Communism Fake Its Own Death in 1991? (englanniksi) American Thinker 16.1.2010. Viitattu 7.8.2016.