Apassisodat

Apassi-sodat
Osa Intiaanisotia
Geronimo sotureineen maaliskuussa 1886
Päivämäärä: 1849–1886 Paikka: New Mexico, Arizona Lopputulos: Apassit antautuivat
Osapuolet
Yhdysvallat  Etelävaltiot	Apassit
Komentajat
James Carleton Kit Carson George Crook Nelson A. Miles	Mangas Coloradas Cochise Victorio Nana Naiche Geronimo

Apassisodat olivat sarja aseellisia yhteenottoja Yhdysvaltain armeijan ja apassien eri leirikuntien välillä vuosien 1849 ja 1886 välisenä ajanjaksona. Yhdysvaltain armeijan ensikosketus apassien kanssa tapahtui Meksikon–Yhdysvaltain sodan (1845–1848) aikana, jolloin amerikkalaiset joukot marssivat apassien maiden läpi.^[1]

Ensimmäinen vakava yhteenotto käytiin syksyllä 1849, jolloin apassien leirikuntiin kuuluvat jicarillat surmasivat joukon uudisasukkaita New Mexicossa. Seuraavien vuosikymmenien aikana erimielisyydet kärjistyivät lukuisiksi yhteenotoiksi. Jicarillat kärsivät tappion Yhdysvaltain armeijalle vuonna 1856, mutta samalla vuosikymmenellä chiricahuat ja mescalerot nousivat Yhdysvaltoja vastaan.^[2]

Vaikka Mangas Coloradas ja Cochise olivat näkyvimmät apassien johtajat, niin myös monet muut päälliköt ryhmineen tekivät tuhoisia iskuja amerikkalaisten linnoituksiin ja asutuksille. Hallituksen tarjoamat reservaatit eivät pidätelleet apasseja, vaan ryöstöretket jatkuivat 1870- ja 1880-luvuilla, kunnes tunnetuin apassijohtaja Geronimo antautui vuoden 1886 aikana.^[3]

Varhainen sotahistoria

Apassien eri leirikunnat asuttivat 1500–1700-lukujen aikana New Mexicon, Arizonan ja osan Texasia. Heidän siirtymisensä Kanadasta läpi tasankojen tapahtui useassa eri ryhmässä. Apassit solmivat useita lyhytikäisiä sotilasliittoja, jotka alun perin oli tarkoitettu muiden kansojen karkottamiseen. 1600-luvun lopulla suuri määrä suuressa pueblokapinassa irralleen päässeitä hevosia kulkeutui apassien haltuun. Ratsastuskulttuurin myötä monista heidän samoilevista ryhmistään tuli nopeasti liikkuvia rosvoja, jotka ryöstivät elintarvikkeita, lampaita ja nautakarjaa.^[4]

Vuoteen 1700 mennessä suuri osa lounaisalueesta oli täyttynyt samoilevien apassien aseistetuista leireistä, joiden taloudellisiin tekijöihin perustuvat liitot vaihtelivat. Jicarillat liittoutuivat espanjalaisten ja pawneiden kanssa näiden sotiessa ranskalaisia vastaan. Läntisimmät apassit ahdistelivat New Mexicon maanviljelijäheimoja, itäisimpien mescalerojen sotiessa keskisillä tasangoilla comancheja vastaan.^[5] Näissä 1700-luvun sodankäynneissä monet apassien ryhmät tuhoutuivat kokonaan. Keskinäisten heimosotien ohella apassit pyrkivät estämään espanjalaisten siirtokuntien leviämisen.^[6]

Kun Meksiko itsenäistyi vuonna 1820, apassit hyökkäsivät toistuvasti sikäläisiin kyliin ja varuskuntiin. Meksikon armeija puolestaan jahtasi apasseja kuin riistaa ja myi heitä orjiksi maansa suurtiloille ja Karibialle.^[7]

Yhdysvaltain ja apassien suhteet

Amerikkalaisten siirtolaisten saapuminen

Guadalupe Hidalgon sopimuksessa vuonna 1848 Meksiko luovutti lounaisalueen Yhdysvalloille. Apassien irralliset ryhmät jatkoivat edelleen sotaretkiä Meksikoon Yhdysvaltain pystymättä estämään niitä. Vuotta myöhemmin apassit kohdistivat huomionsa Texasin rannikolta saapuvien siirtolaisten loputtomiin vankkurikaravaaneihin, jotka matkasivat El Pasoon. Jicarillat ja eteläiset mescalerot tekivät hyökkäyksiä karavaanien kimppuun erityisesti Rio Granden länsipuolella, ja koillisessa New Mexicossa. Hyökkääjät eivät tyytyneet yksinomaan ryöstösaaliiseen, vaan silminnäkijät kertoivat monista surmatuista siirtolaisista.^{[8] [9]} Sonoran maakunnassa Meksikossa apassien päänahoista alettiin maksaa rahaa.^[10] Vuosien 1854–1855 aikana amerikkalaiset kävivät suoranaista sotaa jicarilloja vastaan.^[4]

1850-luvulla chiricahua-apassit siirsivät espanjalaisiin kohdistuneen vihansa amerikkalaisiin. He olivat aikoinaan toivottaneet amerikkalaiset tervetulleiksi maahansa, mutta huomanneet nopeasti näiden tavoittelevan heidän maa-alueitaan. Vaikutusvaltaiset päälliköt Mangas Coloradas ja Cochise saivat kumpikin maksaa ystävällisyydestään kalliin hinnan. Amerikkalaiset kaivosmiehet ruoskivat Coloradasin tämän suojellessa mimbreno-apassien mailta löydettyjä kultaesiintymiä. Cochise puolestaan pidätettiin coyotero-apassien tekemistä ryöstöretkistä. Jälkeenpäin kumpikin päälliköistä vannoi kostoa amerikkalaisille. Cochise, joka nautti suurta arvostusta monissa apassien leirikunnissa, sai nämä lähtemään mukaan Yhdysvaltoja vastaan tehtyihin iskuihin.^[11] Vaikka apassien eri leirikunnat taistelivat yleisesti omina ryhminään, niin he liittoutuvat lyhyeksi ajaksi Coloradasin ja Cochisen joukkoihin.

Cochisen ja Mangas Coloradasin sota

Vuonna 1861 apassit hyökkäsivät amerikkalaisten kuormastojen kimppuun, pysäyttivät vaunulinjojen ja postin kulun ja ajoivat satoja kullankaivajia pois Chiricahuovuorilta. Myös luoteisalueiden kaikki Yhdysvaltain linnakkeet ja postiasemat joutuivat apassiryhmien toistuvien hyökkäysten kohteeksi. Samanaikaisesti mescalerot tekivät omia iskujaan lähellä El Pasoa, ja hallitsivat alueita Pecosjoen ja Rio Granden välillä.^[2]

Sisällissodan alkaessa Yhdysvaltain 13 000 miehen vakinainen armeija oli hajallaan pitkin rajaseutua, josta se kutsuttiin idän sotanäyttämöille. Tämä tehosti apassien hyökkäyksiä ja lopulta Arizonan kaupungeista oli jäljellä enää Tucson. Etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden joukot miehittivät joitakin New Mexicon linnakkeita, mutta kummatkin sisällissodan armeijat olivat apassien vihollisia.^[12]

Vuonna 1862 Kalifornian kuvernööri John G. Downey lähetti kenraali James Carletonin ja hänen vapaaehtoisen kolonnansa apassien maahan rauhoittamaan tilanteen. Cochise ja Coloradas järjestivät väijytyksen Carletonin joukoille. Kun 300 miestä käsittävä vapaaehtoisten etujoukko saapui Apache Passin solaan, niin kiväärein ja nuolin aseistautuneet apassit saartoivat heidät. Seuranneessa taistelussa Coloradas haavoittui rintaan, ja hänen soturinsa lopettivat taistelemisen. Myöhemmin Cochise kuljetti Coloradasin erääseen Meksikon rajalla olevaan kylään, jossa ampumahaava hoidettiin kuntoon.^[13]

Sota apasseja vastaan sai uuden käänteen, kun kenraali Carleton antoi määräyksen miespuolisten apassien surmaamisesta. Rauhanneuvottelujen järjestäminen ei kuulunut Carletonin suunnitelmiin. Intiaaniasiamies Kit Carson sai tehtäväkseen apassien tuhoamisen, joskin hän oli haluton osallistumaan operaatioon. Armeijan sotakampanja oli niin raju, että New Mexicon intiaaniasioiden yli-intendentti vaati hallitusta lopettamaan apassien teurastuksen.^[14] Suurin osa mescaleroista kuljetettiin Bosque Redondon (pyöreä metsä) reservaattiin, josta tuli pahamaineisin paikka New Mexicossa.^[15]

Tammikuussa 1863 Mangas Coloradas osallistui rauhanneuvotteluihin kansansa vastalauseista huolimatta. Sotilaat surmasivat hänet neuvotteluiden aikana. Cochise ja hänen 300 soturiaan halusivat jatkaa vastarintaa ja etsivät liittolaisia Arizonasta ja New Mexicosta. Chiricahua-johtaja Victorio kokosi taakseen Bosque Redondon reservaatista paenneita mescaleroja, ja liittyi tukemaan Cochisen leirikunnan tehostettuja iskuja.^[16]

Kahden vuoden ajan Cochisen ja Victorion ryhmät pitivät Yhdysvaltain lounaisalueita sekasorron vallassa kunnes Victorio suostui tapaaman Yhdysvaltain asiamiehen huhtikuussa 1865. Lyhyen neuvottelun aikana Vicrtorio kertoi väsyneensä sotaan. Kuullessaan, että rauhanehdot edellyttivät mescaleroja palaamaan Bosque Redondon reservaattiin, Victorio lupasi kerätä kansansa kokoon ja palata suojelualueelle kahden päivän sisällä. Mescalerot eivät kuitenkaan ilmestyneet reservaattiin, vaan valitsivat mieluummin elämän Meksikon vuoristoissa.^[17]

Camp Grantin verilöyly

Eskiminzin, aravaipojen johtaja.

George Crook.

1870-luvun alkuun mennessä monet apassi-ryhmät antautuivat ja asettuivat heille määrätyille alueille. Eräs antautuneista oli aravaipa-apassien johtaja Eskiminzin, joka toi 150 soturiaan Grant Campin sotilastukikohtaan Arizonassa. Linnakkeen komentaja sääli nälkiintyneitä apasseja, ja järjesti heille työtä maatyöläisinä. Lyhyen ajan sisällä linnakkeen läheisyyteen asettuneiden apassien määrä kasvoi moninkertaiseksi.^[14]

Kaikki eivät katsoneet apassien oleskelua Grant Campin ympäristössä suopein silmin. Läheisen Tucsonin kaupungin itälaidalla tehty kolmeen amerikkalaiseen kohdistunut verityö vieritettiin aravaipojen syyksi. Tucsonin oma turvallisuuskomitea organisoi amerikkalaisista, meksikolaisista ja papago-intiaaneista kootun 140 palkkasoturin ryhmän, joka lähetettiin antamaan aravaipoille opetus. Huhtikuun lopulla 1871 palkkasoturit yllättivät nukkuvien aravaipojen leirin ja surmasivat yli 140 intiaania, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.^[18]

Sota Läntisiä apasseja vastaan

Rauhanpolitiikkaa ajanut presidentti Ulysses Grant tuomitsi verilöylyn ja vaati lehdistön myötävaikutuksella tekijöitä oikeuden tuomittavaksi. Oikeudenkäynti pidettiin Tucsonissa, mutta sen lopputuloksena kaikki syytetyt vapautettiin. Syvästi amerikkalaisiin pettynyt Eskiminzin johdatti loput kansastaan takaisin vuoristoon, mutta armeija vangitsi heidät myöhemmin ja Eskiminzin tuomittiin pakkotyöhön amerikkalaisen metsästäjän taposta.^[19]

Tapauksen jälkeen "intiaanitaistelujen veteraani" kenraali George Crook otti komentoonsa koko Arizonan sotilasalueen, ja neuvotteli erikseen kaikkien merkittävien apassi-ryhmien päämiesten kanssa.^[20] Cochise oli valmis rauhaan, mutta kun hänen ehtoihinsa ei suostuttu, apassien tauonnut sissisota alkoi uudelleen. Vuonna 1872 apassit tuhosivat suuria karjatiloja ja surmasivat kymmeniä siirtolaisia. Crookin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli läntisten apassien (tontot ja coyoterot) saaminen kuriin. Crook värväsi armeijaansa navajoja ja amerikkalaisille myötämielisiä apassi-oppaita, jotka tunsivat maaston. Talven 1872–1873 kestäneissä taisteluissa kuoli kaikkiaan noin 200 tonto-apassia.^[21]

Victorion sota

Victorio

Yhdysvaltain hallituksen tavoite 1870-luvun puolivälissä oli saattaa kaikki apassit yhteen suureen reservaattiin. Kenraali Crook piti ajatusta huonona ja uskoi samaan reservaattiin pakotettujen eri apassi-ryhmien ajautuvan keskinäisiin kiistoihin. Myös osa chiricuoista vastusti ajatusta, ja pysytteli vuorten suojassa Victorion ja Geronimon hohtamina. Vuonna 1877 molemmat vangittiin heidän saapuessaan neuvotteluihin. Geronimo vietiin White Mountainin reservaattiin, Victorion apassit puolestaan sijoitettiin San Carlosin intiaaniaseman läheisyyteen.^[22]

Syyskuussa 1877 Victorio ja hänen 300 kannattajaansa pakenivat San Carlosin reservaatista. Victorion vaatimus oli, että hallitus antaisi hänen kansansa elää synnyinseudullaan Ojo Calienten lämpimillä lähteillä, mutta tähän ei suostuttu. Victorio ja noin sata hänen soturiaan asettuivat vuoristoon, josta he jatkoivat sissisotaansa rajan molemmin puolin. Syksyllä 1879 Victorio perusti turvapaikan Meksikon puolelle ja värväsi uusia sotureita "ikuiseen sissisotaan Yhdysvaltoja vastaan".^[23]

Victorion päästä luvattiin 3 000 dollarin palkkio. Yhdysvaltain ja Meksikon armeija tekivät yhteistyötä saadakseen hänet kiinni. Lopulta 14. päivänä lokakuuta 1880 meksikolaiset sotilaat piirittivät Victorion leirikunnan Tres Castillossa Chihuahuan ja El Pason välillä. He surmasivat ja skalpeerasivat 78 apassia, joista 68 oli sotureita. Yli 60 naista ja lasta vangittiin ja heidät myytiin myöhemmin orjiksi. Vain 17 apassia onnistui pakenemaan.^[24]

Eräs pakoon päässeistä oli 70-vuotias Nana. Hän oli taistellut koko ikänsä apassimaiden puolesta ja oli valmis jatkamaan Victorion paikalla. Nana värväsi apassien suojelualueilta joukon nuoria sotureita ja kävi heidän kanssaan useita taisteluita meksikolaisia ja amerikkalaisia joukkoja vastaan. Geronimo ja muut apassien johtajat tukivat Nanaa ja herättivät ryöstöretkillään kauhua Meksikon Yhdysvaltain raja-alueilla. Piilopaikkanaan apassien ryhmät pitivät Sierra Madren vuoristoa.^[3]

Apassien terrori sai Yhdysvaltain armeijan turvautumaan uudelleen kenraali Crookiin. Tutkiessaan syitä apassien käytökseen hän sai selville, että reservaatien siviilivirkamiehet huijasivat intiaaneilta näiden muona-annoksia ja tavaroita, joita hallitus oli hankkinut heidän ylläpitoonsa. Hän löysi todisteita myös siitä miten asiamiehet lietsoivat apasseja väkivaltaan. Crookin ansiosta epäluotettavat virkamiehet joutuivat jättämään reservaatit ja apasseille palautettiin heiltä vietyä omaisuutta.^[25]

Viimeiset sodat

Geronimo.

Naiche.

Geronimon ja Nanan kapinallisjoukkojen löytämiseksi kenraali Crook tunkeutui lähes kahdensadan apassioppaan ja noin viidenkymmenen sotilaan kanssa syvälle Sierra Madren vuoristoon. Yhdysvaltain ja Meksikon välinen sopimus salli armeijoiden ylittää maiden välinen raja apasseja takaa-ajaessaan. Toukokuussa 1883 Crookin intiaanioppaat löysivät vuoristosta Geronimon leirin. Lyhyen taistelun aikana yhdeksän kapinallista apassia ammuttiin, eloonjääneiden paetessa syvemmälle vuoristoon. Kun ryöstöretkillä ollut Geronimo palasi, hän löysi kenraali Crookin leiristään. Pitkään jatkuneissa neuvotteluissa Crook suostutteli apasseja palaamaan reservaattiin. Nana ja kaksi nuorempaa päällikköä suostuivat johtamaan apassinsa San Carlosiin, mutta Geronimo ja Chato jäivät kokoamaan omia sotureitaan vuorilta ja lupasivat palata myöhemmin.^[26]

Alkuvuodesta 1884 Geronimo ja Chato palasivat ja toivat mukanaan meksikolaisilta ryöstetyn suuren karjalauman. Tämän jälkeen lounaisalueiden rauha jatkui vuoden. Amerikkalaiset moittivat Crookia kuitenkin liian suvaitsevaksi ja vaativat Geronimon hirttämistä. Kesällä 1885 Geronimo, Nana ja nuori apassi-johtaja Naiche, joka oli Cochisen poika, päättivät paeta reservaatista. Heidän mukaansa lähti noin 150 apassia.^[3] Chato riitaantui Geronimon kanssa yrittäessään estää tämän pakenemista. Myöhemmin Chato toimi kenraali Crookin oppaana tämän jahdatessa kapinallisia apasseja.^[26]

Maaliskuun lopulla 1886 kenraali Crook tapasi apassit eräässä kanjonissa lähellä Yhdysvaltain etelärajaa. Geronimo ja hänen kannattajansa suostuivat antautumaan kuultuaan, että heidät teljettäisiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen Floridassa, jonka jälkeen he olisivat vapaita palaamaan omalle suojelualueelleen. Apassit aloittivat marssinsa kohti Fort Bowieta Arizonassa. Vakuuttuneena, että chiricahuat tulisivat Fort Bowieen tiedusteliryhmän mukana Crook riensi sähköttämään sotaministeriölle ehdoista, jotka oli luvannut chiricahua-päälliköille. Ministeriö antoi ankarat nuhteet Crookille vahvistamattomien antautumisohjeiden myöntämisestä. Kaiken lisäksi Crook sai kuulla, että Geronimo ja Naiche olivat karanneet kolonnasta ja vieneet mukanaan 40 kannattajaansa.

Kenraali Crook erosi tehtävästään joitakin päiviä myöhemmin ja hänen tilalleen tuli prikaatinkenraali Nelson A. Miles, joka lähetti 500 sotilasta neljänkymmenen kapinallisen perään. Geronimo ja Naiche antautuivat 4. päivänä syyskuuta 1886 ja heidät kuljetettiin vankeina Floridaan. Kaikkiaan vankeuteen lähetettiin 278 aikuista apassia ja 103 lasta.^[27]

Kun kenraali Crook kysyi Naichelta myöhemmin miksi he surmasivat ihmisiä, tämä vastasi: ”Koska me olimme peloissamme. Se oli sotaa. Kuka tahansa, joka näki meidät, saattoi ampua meidät. Me teimme saman asian nopeammin. Meidän oli pakko, jos halusimme elää!”^[28]

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee. Vintage Books, 1991.. ISBN 9780099526407 (englanniksi)
• Dunlay, Tom: Kit Carson & The Indians. Univ of Nebraska Press, 2000. ISBN 978-0-8032-6642-1 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Debo, Angio: Geronimo: The Man, His Time, His Place. Univ of Oklahoma Press, 1982. ISBN 978-0806118284 (englanniksi)
• Feldman, George Franklin: Cannibalism, Headhunting and Human Sacrifice in North America. Alan C Hood & Co, 2008. ISBN 978-0-911-469-33-2 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• La Vere, David: Texas Indians. Texas Univ Press, 2003. ISBN 978-1585443017 (englanniksi)
• Sonninchsen, C. L.: The Mescalero Apaches. Univ of Oklahoma Press, 1981. ISBN 978-0806116150 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)

Viitteet

1. Andersson & Henriksson 2010. s. 269.
2. Waldman 1985 s. 140.
3. Waldman 1985 s. 143.
4. Virrankoski 1994 s. 243.
5. Sonnichcen 1981 s. 50.
6. La Vere 2003 s. 95–96.
7. Andersson & Henriksson 2010. s. 268.
8. Sonnichcen 1981 s. 65–66.
9. Dunlay 2000. s. 138.
10. Feldman 2009. s. 162.
11. Brown 1991. s. 194.
12. Henriksson 1985 s. 94.
13. Brown 1991. s. 196–197.
14. Andersson & Henriksson 2010. s. 273.
15. Dunlay 2000. s. 246.
16. Brown 1991. s. 199.
17. Brown 1991. s. 200.
18. Waldman 1985 s. 141.
19. Andersson & Henriksson 2010. s. 275.
20. Brown 1991. s. 206.
21. Waldman 1985 s. 142.
22. Andersson & Henriksson 2010. s. 279.
23. Brown 1991. s. 399.
24. Debo 1982 s. 124.
25. Andersson & Henriksson 2010. s. 281.
26. Henriksson 1985 s. 146.
27. Debo 1982 s. 301.
28. Debo 1982 s. 270.