Candian piiritys | |||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Osa Candian sotaa 1645–1669 | |||||||||||
Osmanit hyökkäävät saarilinnoitusta vastaan. Jan Peeters I:n maalaus vuodelta 1667.
| |||||||||||
| |||||||||||
Osapuolet | |||||||||||
Komentajat | |||||||||||
Köprülü Fazıl Ahmet pašša (1666-1669) |
Candian piiritys (joskus myös Iraklionin piiritys) oli Osmanien valtakunnan ja Venetsian tasavallan välinen taistelu Kreetalla sijaitsevan Candian kaupungin (nyk. Iraklion) omistuksesta. Piiritys alkoi 1. toukokuuta 1648 ja päättyi osmanien voittoon 27. syyskuuta 1669. Se kesti 21 vuotta ja on yksi historian pisimmistä piirityksistä.
Edellinen Venetsian–Turkin sota oli päätynyt osmanien voittoon ja Kyproksen siirtymiseen turkkilaishallinnon alle, vaikka katolisten muodostama pyhä liiga oli onnistunut päihittämään osmanilaivaston Lepannon meritaistelussa. Rauhansopimusta seurasi pitkä rauhan aika, jota tosin rikottiin Maltaa ja Kreetaa tukikohtanaan käyttäneiden johanniittojen ritarikunnan toimesta. Johanniitat harjoittivat vuosien ajan merirosvoutta ja kaapparitoimintaa Aigeianmerellä liikkuvaa osmanien kauppalaivastoa kohtaan.[1] Sulttaanin suhtautuminen ryöstelyyn oli maltillista, kunnes vuonna 1644 malja kuitenkin ylittyi. Tuolloin johanniitat kaappasivat saattueen, joka oli viemässä Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia takaisin. He myivät ryöstösaaliinsa Candiassa. Saaliiseen kuului myös osa sulttaani Ibrahim I:n haaremista. Sulttaani otti teon henkilökohtaisena loukkauksena ja vannoi kostavansa teon johanniitoille ja myös heitä suojeleville Kreetan venetsialaisille.[2]
Sulttaani ja suurvisiiri Kemankeş Kara Mustafa pašša julistivat uuden sodan, mutta he eivät kohdistaneet sotatoimiaan ensisijaisesti Maltan ritareita vastaan, vaan ritareiden liittolaista Venetsiaa vastaan. Osmanit valitsivat tavoitteekseen Kreetan valtaamisen, sillä saaren omistaminen tarjosi heille keinon turvata kaupankäynti ja meriliikenne Egeanmerellä sekä itäisemmissä Välimeren osissa, joihin johanniittojen merirosvous ulottui. Kreetalaiset suhtautuivat osmanien hankkeeseen myötämielisesti, sillä Venetsian signorian valta oli koettu saarella vastenmielisenä.[1]
Venetsialaisten vastarinta oli kuitenkin odotettua voimakkaampi. Taitavina merenkulkijoina he onnistuivat alkuun ajamaan osmanilaivaston ahtaalle, vaikka heidän laivastonsa olivat kooltaan pienempiä. Candian sotaa käytiin kiivaasti merellä ja se alkoi käydä molemmille osapuolille raskaaksi.[1]
Kreetan valtaamisoperaatiota käynnistäessään osmanit käyttivät harhautuksena neuvokasta salajuonta. He varustivat sotaretkikunnan ja suuren saattueen, jonka päämääräksi nimettiin hyvissä ajoin Malta. Johanniitat uskoivat hyökkäyksen tulevan saarelleen ja kiihdyttivät sen varustamista. Kun saattue läheni Kreetaa se kääntyi kuitenkin kohti salaista kohdettaan.[2] Sotaretkikunta nousi maihin Kreetan länsiosassa lähellä Chaniáa kesäkuussa 1645. He valtasivat kaupungin 54 päivää kestäneen piirityksen jälkeen, Kíssamoksen maaliskuussa 1646, Mylopótamosin syyskuussa ja Réthymnon marraskuussa. He ottivat lopulta koko Kreetan hallintaansa, lukuun ottamatta saaren keskellä pohjoisrannikolla sijaitsevaa pääkaupunkia Candiaa, joka pysyi venetsialaisten käsissä.[3][1]
Osmanit eivät kiiruhtaneet Candian valtaamista, vaan he käyttivät keväästä 1648 kolme kuukautta valmisteluihin, aloittaen varsinaisen piirityksen 1. toukokuuta. Osmanien laivasto siirtyi Candian edustalle muodostamaan merisaarron ja pioneerit kaivoivat kaupungin ympärille rinnakkaisen juoksuhautaverkoston piirittäjien suojaksi. Myös kaupungin vedensaanti pyrittiin katkaisemaan. Tykistö pommitti kaupunkia ajoittain, mutta Candiaa suojasi vahva kaupunginmuuri. Siellä olleilla venetsialaisilla ei ollut aiettakaan antautua nopeasti, vaan he puolustivat sitä sinnikkäästi.[1] Osmanijoukot saivat vahvistuksia eri puolilta valtakuntaa ja aloittivat piirityksen uudestaan useita kertoja vuosien varrella, mutta venetsialaiset pitivät pintansa.[3]
Seuranneen yli kahdenkymmenen vuoden aikana Venetsia etsi liittolaisia, jotka voisivat auttaa piirityksen murtamisessa ja Candian vapauttamisessa. Avunpyyntöjä lähetettiin paaville ja monille eurooppalaisille valloille, mutta turhaan. Ajan henki oli Venetsiaa vastaan, sillä Candian piirittämisen alkamisvuonna 1648 päättyneestä Kolmikymmenvuotisesta sodasta toipuva Eurooppa oli toistaiseksi innoton aloittamaan uusia sotia.
Sodassa seurasi hiljainen vaihe 1661-1665,[1] mutta vuonna 1666 suurvisiiri Köprülü Fazıl Ahmet pašša käynnisti uuden hankkeen Candian lopulliseksi valtaamiseksi. Osmanit toivat saarella olevalle armeijalle vahvistuksia. Piirittäminen muuttui asemasodasta aggressiiviseksi. Candiaa pommitettiin raskaammin ja seuranneina vuosina sitä vastaan tehtiin lukuisia hyökkäyksiä.
Vuonna 1668 osmanit tarjosivat rauhaa Venetsialle. Heidän ehdotuksensa olisi jättänyt venetsialaisille puolet Kreetasta, mutta he kieltäytyivät, sillä Venetsia toivoi voittavansa koko sodan uusien liittolaisten avulla.
Viimeisinä kuukausina käydyt taistelut olivat kiivaita, raskaita ja kuluttavia. Kesäkuussa 1669 kaupunki sai viimein vahvistuksia liittolaisilta, sillä Ranskan Louis XIV:n lähettämä 31 aluksen ja 6000 miehen vahvuinen sotaretkikunta saapui Candian edustalle. Lisäksi heitä tuki 2000 miehen vahvuinen johanniitoista sekä paavin lähettämistä sotilaista muodostunut joukko. Tässä vaiheessa osmanit olivat jo vallanneet osia muureista ja kaupungista, jota ranskalaiset kuvailivat pahoin raunioituneeksi. He yrittivät murtaa piirityksen ja pärjäsivätkin alkuun hyvin, mutta heidän joukkonsa ajautui sekaannukseen tavoittaessaan osmaneiden monimutkaisen juoksuhautaverkoston. Osmanit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja käynnistivät onnistuneet vastahyökkäyksen. Ranskalaisia johtanut Beaufortin herttua Philippe de Montaut-Bénac sai surmansa osmaneiden yöllä tekemän iskun aikana. Ranskalaisilla näyttää olleen muutenkin epäonnea: osa heidän laivastonsa maavoimien tueksi tarkoittamasta tykkitulesta osui omiin. Tulituksen kerrotaan aiheuttaneen yhtä paljon tuhoa ranskalaisten riveissä kuin turkkilaistenkin. Lisäksi yksi aluksista, Therese räjähti jonkin onnettomuuden seurauksena. Räjähdys oli niin voimakas, että se vaurioitti viereisiä aluksia ja Vivonnen kreivi Louis Victor de Rochechouartin lippulaivan Theresen kerrotaan paiskautuneen paineaallon vuoksi kyljelleen niin, että sen köli kävi pinnalla.[4]
Osmanit pitivät hyökkäystä yllä. Ranskalaiset menettivät viimein uskonsa menestymiseen puolustajien rivejä alkoivat harventamaan taistelujen lisäksi myös kulkutaudit. Noin 5200 jäljellä olevasta miehestä vain 3500 oli riittävässä kunnossa aluksille laivattaviksi, ja heistäkin 1500 oli todettu sairaiksi. Ranskalaiset vetäytyivät Kreetalta jättäen venetsialaiset jälleen yksin. Heidän komentajansa Francesco Morosini piti puolustuksen menestyksekästä jatkamista mahdottomana ja päätti antautua.[4]
Yli 70 000 osmanin kerrotaan kuolleen yrittäessään vallata kaupungin muureja. Venetsialaisia puolustajia kuoli 29 000.
Candian piiritys jäi sodan ratkaisutaisteluksi. Menetettyään liittolaisensa ja todelliset mahdollisuudet jatkaa sodankäyntiä venetsialaiset aloittivat rauhanteon. Neuvotteluja käymään lähetettyä diplomaattia ohjeistettiin solmimaan rauhansopimus pikaisesti.[5]
Kreetan siirtymisellä osmaneille oli seurauksia valtakunnassa voimassa olleille valta- ja talousrakenteille. Kreetasta tuli uusi kaupankäynnin keskus ja tukikohta sekä laivastolle että kauppalaivastolle. Aiemmin tässä asemassa vaurastunut Kypros menetti puolestaan merkitystään. Kyprosta oli aiemmin hallittu beylerbeylikkinä, mutta nyt siitä tuli suuramiraalin provinssi, jota virassa olevaa suuramiraalia edustava kenraalikuvernööri johti.[6]
Piiritystaistelulla oli merkityksensä myös sodankäynnin kehittymiseen. Monien tutkijoiden mukaan ranskalainen sotilasarkkitehti Sébastien Le Prestre de Vauban oli kiinnostunut osmanien juoksuhautaverkostosta, josta hän sai tietoa ranskalaisten sotaretkikunnassa mukana olleilta. Vauban inspiroitui rinnakkaisten juoksuhautojen käyttämisestä ja rakensi sellaisia Maastrichtin piirityksen aikana vain muutama vuosi myöhemmin, joskin hänen rakennelmansa olivat lopulta paljon yksinkertaisemmat kuin osmanien.[7]
Sodan aikana osmanit olivat velvoittaneet Välimeren Pohjois-Afrikan rannikon barbareski-kaappareita tukemaan laivasto-operaatioitaan ja lähettämään heille aluksia. Sodan päätyttyä barbareskeille jäi enemmän aluksia ja kokeneita miehistöjä kaapparitoiminnan harjoittamiseen, joita he käyttivät kristittyjen maiden kauppalaivastoja vastaan heikentäen näin myös kilpailevien johanniittojen kaapparitoimintaa. Tähän eurooppalaiset valtiot, jotka olivat vaihteeksi rauhassa keskenään, saattoivat kuitenkin vastata omilla laivastoillaan.[8]
Candian piiritys jäi sotahistoriaan yhtenä pisimmistä piirityksistä. Vastaavantapainen Euroopan alueella käyty vuosikymmeniä kestänyt piiritystaistelu oli Ceutan piiritys Marokon ja Espanjan välillä 1694–1727.