Christiaan de Wet

Christiaan de Wet
Oranjen vapaavaltion vt. valtiollinen presidentti
30. toukokuuta 1902 – 31. toukokuuta 1902
Edeltäjä Marthinus Theunis Steyn
Seuraaja Virka lakkautettu
Kansanedustaja
1889–1898
Henkilötiedot
Syntynyt7. lokakuuta 1854
Smithfield, Oranjen vapaavaltio
Kuollut3. helmikuuta 1922 (67 vuotta)
Dewetsdorp, Etelä-Afrikka
Tiedot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo kenraali
Taistelut ja sodat Ensimmäinen buurisota 1880–1881
Toinen buurisota 1899–1902

Christiaan Rudolf de Wet (7. lokakuuta 1854 Leeuwkop, Smithfieldin alue, Oranjen vapaavaltio – 3. helmikuuta 1922 Dewetsdorpin alue, Etelä-Afrikan unioni)[1] oli buurikenraali ja poliitikko Oranjen vapaavaltiossa. Hän oli Oranjen vapaavaltion joukkojen ylipäällikkö toisessa buurisodassa (1899–1902) ja yksi vuoden 1914 buurikapinan johtajista. De Wet saavutti buurien keskuudessa kansallissankarin maineen taitavalla ja peräänantamattomalla sissisodankäynnillään.[2]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljellijäperheeseen syntynyt de Wet ei juuri käynyt kouluja. Hän osallistui 1860-luvulla sothoja vastaan käytyihin sotaretkiin.[1][2] Hän muutti vuonna 1880 Transvaaliin, jossa puhkesi samana vuonna ensimmäiseen buurisotaan johtanut kapina brittejä vastaan. De Wet osallistui sodassa Laingsnekin, Ingogon ja Majubavuoren taisteluihin. Hänet valittiin vuonna 1885 Transvaalin parlamenttiin eli volksraadiin, mutta hän erosi siitä pian palatakseen viljelemään sukutilaansa Oranjen vapaavaltiossa. Vuosina 1889–1898 hän oli edustajana Oranjen parlamentissa.[1][3]

Toinen buurisota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
De Wet sotilaspuvussa.

Toisen buurisodan puhjetessa syksyllä 1899 de Wet liittyi Lucas Steenkampin johtamiin Heilbronin joukkoihin.[3][1] Ladysmithin taistelun yhteydessä 30. lokakuuta de Wet vangitsi eversti Carletonin brittijoukot Nicholson’s Nekissä.[4] Steenkampin sairastuttua de Wet valittiin hänen tilalleen.[3] Joulukuussa 1899 de Wet nimitettiin kenraaliksi ja Oranjen länsirajan joukkojen komentajaksi. Helmikuussa 1900 hänestä tuli kenraali Ferreiran kovaajana vapaavaltion joukkojen vt. ylipäällikkö.[4][3]

Transvaalin pääarmeijan antauduttua Paardebergin taistelussa de Wet ei voinut estää brittejä miehittämästä Oranjen pääkaupunkia Bloemfonteinia, mutta maalis–huhtikuussa 1900 Oranjen armeija teki hänen johdollaan sarjan sissi-iskuina toteutettuja menestyksekkäitä vastahyökkäyksiä. Hän saavutti voiton Sanna’s Postin taistelussa 31. maaliskuuta ja pakotti Reddersburgin brittivaruskunnan antautumaan 5. huhtikuuta. Hän piiritti tuloksetta myös Wepeneriä. Kesäkuussa 1900 hänet nimitettiin vakinaiseksi ylipäälliköksi.[4]

Oranjen jouduttua kokonaan vihollisen miehittämäksi de Wet johti kahden vuoden ajan vastarintaa sissisotana ja saavutti suuren maineen paettuaan kerran toisensa jälkeen brittien ulottuvilta.[2] Hän vangitsi marraskuussa 1900 brittivaruskunnan Dewetsdorpissa ja teki helmikuussa 1901 kolmeviikkoisen sissiretken Oranjejoen yli brittiläisen Kapmaan puolelle.[4] Britit järjestivät kaksi sotilasoperaatiota, joita kutsuttuun ”de Wetin metsästyksiksi”. Ensimmäiseen osallistui 50 000 sotilasta, mutta he eivät saaneet de Wetiä kiinni. Toiseen ajojahtiin osallistui 14 000 brittisotilasta, ja rankkojen sateiden takia de Wet joutui siirtymään puolustuskannalle.[3] Viimeisen voittonsa hän saavutti Tweefonteinissa joulupäivänä 1901.[4] Toukokuussa 1902 brittien poltetun maan taktiikka ja naisten ja lasten viruminen keskitysleireillä olivat vaatineet veronsa, ja buurit antautuivat. De Wet osallistui Vereenigingin rauhanneuvotteluihin. Hän oli itse valmis jatkamaan taistelua, mutta allekirjoitti lopulta rauhansopimuksen 31. toukokuuta Oranjen vt. presidentiksi nimettynä, koska presidentti Martinus Steyn oli jo liian sairas.[3][2][1]

Myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Wet julkaisi vuonna 1902 usealle kielelle käännetyn muistelmakirjan buurisodasta. Hän palasi viljelemään maatilaansa, mutta säilytti aseman Oranjen buurien kunnioittamana johtajana.[1][4] Kun britti-imperiumiin liitetylle Oranjejoen siirtokunnalle vuonna 1907 annettiin itsehallinto, hän palasi parlamentin jäseneksi ja toimi 1907–1910 maatalousministerinä Abraham Fischerin hallituksessa. Hän osallistui myös vuosien 1908–1909 kansalliskonventtiin, joka laati Etelä-Afrikan unionin perustuslain, mutta liittovaltion perustamisen jälkeen vuonna 1910 hän väistyi politiikasta. De Wet kääntyi pian pääministeri Louis Bothaa vastaan ja osallistui vuonna 1914 J. B. M. Hertzogin kanssa afrikaanerinationalistisen kansallispuolueen perustamiseen.[1][2]

Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi 1914, de Wet vastusti pääministeri Bothan aikeita tukea Britannian sodankäyntiä hyökkäyksellä Saksan Lounais-Afrikkaan. De Wet käynnisti eräiden muiden entisten buurikomentajien kanssa lokakuussa aseellisen kapinan palauttaakseen buurien menetetyn itsenäisyyden. Hän onnistui valtaamaan osia koillisesta Oranjesta, mutta huonosti varustellut kapinalliset kärsivät pian tappion Bothan hallituksen joukoille. De Wet antautui Waterburgissa 1. joulukuuta 1914. Hänet tuomittiin maanpetoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan ja kahdentuhannen punnan sakkoihin, jotka kuitenkin rahoitettiin kansalaiskeräyksellä. Vankilatuomio muutettiin jo vuoden kuluttua kotiarestiksi.[1][5][3][2]

De Wetin ratsastajapatsas Bloemfonteinin raatihuoneen edustalla.

De Wet vietti viimeiset vuodet hiljaiseloa maatilallaan. Hänen viimeinen julkinen esiintymisensä oli entisen presidentti Steynin hautajaisissa marraskuussa 1916. Kuoltuaan vuonna 1922 de Wet sai valtiolliset hautajaiset, ja hänet haudattiin Steynin viereen Bloemfonteinin ”kansallisen naismuistomerkin” (Nasionale Vrouemonument) luo.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Christiaan Rudolf De Wet (englanniksi) South African History Online. Viitattu 8.7.2017.
  2. ↑ a b c d e f Christiaan Rudolf de Wet (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 8.7.2017.
  3. ↑ a b c d e f g General Christiaan Rudolph de Wet Anglo Boer War Museum of the Boer Republics,. Viitattu 4.11.2014.
  4. ↑ a b c d e f Nordisk familjebok (1907), s. 267–269 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 8.7.2017.
  5. ↑ Nordisk familjebok (1923), s. 309–319 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 8.7.2017.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]