Domenico Dall’Oglio

Domenico Dall’Oglio (noin 1700 Padova, Italia – 1764 Narva, Viro) oli italialainen viulisti ja säveltäjä. Hän oli lähes 30 vuotta Venäjällä keisarinna Anna Ivanovnan aikana.[1]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dall’Oglio oli luultavasti Giuseppe Tartinin oppilas, joko vuoden 1721 jälkeen, jolloin Tartini nimitettiin Maestro di Cappellaksi Padovan Basilica di Sant’Antonioon tai ehkä vuoden 1726 jälkeen, jolloin Tartini perusti viulukoulun.[a]

Dall’Oglio nimitettiin 1732 viulistiksi Basilica di Sant’Antonioon, mutta 1735 hän lähti Padovasta Venäjälle veljensä sellisti Giuseppe Dall’Oglion kanssa. Veljekset asuivat Pietarissa ja olivat keisarillisen hovin palveluksessa lähes 29 vuotta. Dall’Oglion kollegana Pietarissa oli Luigi Madonis[1].

Hovin arkistoissa on useita mainintoja Dall’Oglion toiminnasta viuluvirtuoosina ja säveltäjänä ja myös hänen osallisuudestaan hovin vehkeilyihin.[1] Hän rakenteli mielellään soittimia, viuluja ja luuttuja. Hän kuoli Narvassa Virossa paluumatkalla Italiaan.

Dall’Oglion kuolema tapahtui hämärissä olosuhteissa, ja on epäilty että hän olisi vakoillut Venäjällä Italian hyväksi.[1]

Musiikin tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dall’Oglion teoksista useimmat ovat soitinsävellyksiä, mutta Pietarin hovissa maestro di cappella Francesco Arajan ollessa poissa Dall’Oglio kutsuttiin useita kertoja säveltämään teatterimusiikkia. Hän oli 1700-luvun italialaisen virtuoosityylin mestari, ja hän käytti usein kaksoisotetta ja juoksutuksia yläasemissa. Rakenteellisesti hänen viulusonaattinsa noudattavat muotoa allegro-adagio-allegro, tavanomaisen rakenteen allegro-grave/largo-allegro sijasta. Merkillepantavaa on että ne ovat hänen sävellystensä hitaita osuuksia, joissa on Tartinin koulukunnalle tyypillisiä taidokkaita liioitteluja.

Dall’Oglio hyödynsi venäläisestä kansanmusiikista ja soittimista saamiaan vaikutteita.[2]

Dall’Oglion musiikkia tunnetaan hyvin vähän. Ensimmäisen levytyksen hänen viidestä viulusonaatistaan teki Maria Krestinskaja vuonna 2017. Krestinskaja esitti sonaatteja vuoden 2018 BRQ Vantaa -festivaalilla.[1]

Sävellykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 12 sonaattia viululle ja sellolle tai cembalolle (1738 Amsterdam)
  • 6 sinfoniaa kahdelle viululle, alttoviululle ja kontrabassolle, Op.1 (1753, Pariisi)
  • 2 sonaattia huilulle ja kontrabassolle
  • 12 sonaattia viululle ja basso continuolle
  • 4 sonaattia kahdelle viululle, alttoviululle ja kontrabassolle
  • Sinfonia Russa neljälle viululle (kadonnut)
  • sinfonioita venäläiseen tyyliin (kadonnut)
  • Sinfonia kahdelle klarinetille, kahdelle viululle, patarummuille ja kontrabassolle (kadonnut)
  • kappaleita violetalle ja kontrabassolle
  • 17 viulukonserttoa (kahdelle viululle, alttoviululle ja sellolle obligatot)
  • 10 sonaattia viululle ja kontrakontrabassolleolle
  • La Russia afflitta (Murheellinen Russia), alkusoitto ja kappaleita Johann Adolf Hassen Tito Vespasianoon (La clemenza di Tito) (kadonnut)
  • E soffrirò che si – Combattuto da più venti, resitatiivi ja aaria for sopraanolle ja jousille, Francesco Zoppisn Didone abbandonata
  • baletteja ja teatterimusiikkia

Huomautukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Mooser kirjoittaa, että Domenico dall'Oglio on voinut opiskella Antonio Vivaldin oppilaana. Ajatus on peräisin virheellisestä oletuksesta, että Domenicon isä oli eräs tietty Pietro Dall’Oglio, joka oli maestro di choro 1713–1718 Ospedale della Pietàssa Venetsiassa, missä Vivaldi toimi muutamia kymmeniä vuosia viulunsoitonopettajana. Tutkimuksissa on kuitenkin selvinnyt, että "Pietro Dall’Oglio" oli Pietro Scarparin pseudonyymi. Scarpari oli siihen aikaan merkittävä hahmo Ospedalessa. Toinen syy Mooserin virheeseen voi olla se, että Vivaldin sävellystyyli vaikutti hyvin voimakkaasti Domenico Dall’Oglioon.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • R.-A. Mooser, Violinistes-compositeurs italiens en Russie au XVIIIe siècle, Italian Music Magazine, vol. XLVIII, s. 219–229 (1946)
  • V. Duckles and M. Elmer, Thematic Catalog of a Manuscript Collection of Eighteenth-Century Italian Instrumental Music in the University of California, s. 163–178 (Berkeley, 1963)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Samuli Tiikkaja: Viluvirtuoosi ja hovijuonittelija. Helsingin Sanomat 7.8.2018 s. B4 (Verkossa)
  2. ↑ BRQ Vantaa Festival: Domenico Dall’Oglio – Italialais-venäläiset viulusonaatit. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 7.8.2018