Duster Bennett

Anthony "Duster" Bennett (23. syyskuuta 1946 – 26. maaliskuuta 1976) oli brittiläinen blues-laulaja ja muusikko. Hänen soittimensa olivat huuliharppu ja kitara.

Vuonna 1967 hän sai ensimmäisten joukossa kiinnityksen Blue Horizon -levymerkille, jonka Mike Vernon perusti brittiläisen blues-aallon myötä.

Bennett vaikutti Lontoossa ja sen ympäristössä, ja vuonna 1968 hyvän vastaanoton saaneella esikoisalbumillaan Smiling Like I'm Happy hän esiintyi lähinnä yhden miehen orkesterina soittaen bassorumpua, huuliharppua ja vuosimallia 1952 olevaa Gibson Les Paul Gold Top -kitaraa, jonka hän oli saanut Peter Greeniltä. Albumilla oli kuitenkin mukana myös Bennettin tyttöystävä Stella Sutton ja alkuperäinen Fleetwood Mac kolmella raidalla. Bennett oli suosittu paikallisissa blues-klubeissa aina vuonna 1976 tapahtuneeseen tapaturmaiseen kuolemaansa saakka. Hänen soitto- ja levytyskumppaneitaan olivat muun muassa Top Topham, John McVie, Mick Fleetwood, Jeremy Spencer, Alexis Korner, Pete Wingfield, Peter Frampton, Nicky Hopkins, John Mayall, Chicken Shack, Champion Jack Dupree, B.B. King, The Yardbirds ja Memphis Slim.[1]

Ura ja musiikkityyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bennett syntyi Keski-Walesin Powysin Welshpoolissa. 1960-luvun lopulla hän vaikutti Kingston-upon-Thamesin ja Guildfordin taidekoulujen musiikkipiireissä. Hänen ohjelmistoonsa kuului sekä omia sävellyksiä että Jimmy Reedin tyylisiä blues-standardeja. Muiden brittiläisten blues-muusikoiden tapaan hän sai vaikutteita yhdysvaltalaisilta bluesin pioneereilta, kuten Blind Willie Johnson, Sonny Boy Williamson, Sonny Terry, Blind Boy Fuller, Slim Harpo, Juke Boy Bonner ja Magic Sam.[1]

Soittokumppaneina olivat usein Peter Green ja Top Topham. 1960-luvun alkupuolella hän toimi sessiomuusikkona soittaen huuliharppua. Vuosien 1968 ja 1970 välillä hän oli soittolistalla John Peelin radio-ohjelmassa Top Gear, teki kiertueita ja lopulta liittyi John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeeseen sekä sen jäsenenä että sooloesiintyjänä, kun Mayall oli kiertueella Yhdysvalloissa vuonna 1970. 1970-luvulla Bennett siirtyi lähemmäs suuren yleisön musiikkimakua.

Hän pääsi parempiin tuotanto-olosuhteisiin Mickie Mostin RAK-levymerkille. Vuonna 1974 julkaistu single Comin' Home / "Pretty Little Thing" (RAK 177) oli erään arvion mukaan jopa vuoden parhaita singlejä.[2] Bennett oli kehittynyt laulajana Rod Stewartin suuntaan ja tämän Bennettin itsensä tekemän hitaan blues-balladin sovitus on huippuluokkaa.kenen mukaan? Sovittaja on Pip Williams ja tuottaja Phil Wainman, joka oli tunnettu Sweetin yhteydestä.

Bennettin musiikki oli country bluesia ja satunnaisesti gospelia, mutta hänen viimeinen albuminsa Fingertips (1975) poikkeaa aikaisemmista levyistä ja siinä on vaikutteita soulista ja funkista. Bennett levytti kolme albumia ja joukon singlejä Blue Horizon -levymerkille. Bright Lights levytettiin konsertissa Gin Mill Clubilla. Bennettin kappaleesta "Jumping at Shadows" tekivät myöhemmin cover-versiot Fleetwood Mac ja vuonna 1992 Gary Moore albumillaan After Hours. Yritykset saada laajempi yleisö Mickie Mostin avustuksella eivät onnistuneet. Vuosiin hänestä ei levyillä kuultu juuri muuta kuin live- ja kotiäänityksiä Indigo-levymerkillä. Viimein vuonna 2005 julkaistiin Complete Blue Horizon Sessions.

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiinnyttyään Stokessa Memphis Slimin kanssa Bennett oli aamuyöllä 26. maaliskuuta 1976 ajamassa kotiinsa Ford Transit -merkkisellä pakettiautolla Warwickshiressä, kun hän ilmeisesti nukahti rattiin. Tämän seurauksena Transit törmäsi kuorma-autoon ja Bennett sai surmansa. Hän oli kolarin sattuessa vain kahden mailin päässä Tamworthin kodistaan. Hän oli kuollessaan 29-vuotias, ja häneltä jäi vaimo ja kolme lasta.

Duster oli vähän aikaisemmin palannut laajalta kiertuematkalta Australiasta, ja sitä ennen hän oli kiertänyt Yhdysvalloissa Bad Companyn kanssa. Hänen oli tarkoitus mennä Alvin Leen studioon huhtikuussa 1976 viimeistelläkseen uuden albuminsa. Äänityksiä oli jo tehty 18 kuukauden aikana.

Suru-uutisen kuultuaan useat tunnetut artistit olivat lupautuneet hyväntekeväisyyskonserttiin Bennettin perheen hyväksi: Steve Marriott, Jimmy Page, Alvin Lee ja Alexis Korner.

Levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 2005 Complete Blue Horizon Sessions (Columbia, kokoelma kolmesta ensimmäisestä albumista sekä varhaisia singlejä)[3]
  • 2000 Shady Little Baby (Rare & Unreleased Recordings Vol 3) (Indigo Records)
  • 1999 Comin' Home (Rare & Unreleased Recordings Vol 2) (Indigo Records)
  • 1998 I Choose to Sing the Blues (Rare & Unreleased Recordings 1968–71 Vol 1) (Indigo Records)
  • 1975 Fingertips (Toadstool Records)
  • 1970 12dbs (Blue Horizon Records)
  • 1969 Justa Duster (Blue Horizon Records)
  • 1969 Bright Lights (konserttitallenne)
  • 1969 I'm Gonna Wind Up Ending Up Or I'm Gonna End Up Winding Up with You (45rpm single)
  • 1968 Smiling Like I'm Happy (Blue Horizon Records)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • M. Bane (1982), White Boy Singin' the Blues, Lontoo: Penguin, ISBN 0-14-006045-6
  • Bob Brunning (1986, 1995, 2003), Blues: The British Connection, Lontoo: Helter Skelter Publishing, ISBN 1-900924-41-2
  • Bob Brunning (1990, 1998), The Fleetwood Mac Story: Rumours and Lies, Omnibus Press, Lontoo, ISBN 0-7119-6907-8
  • Martin Celmins (1995, 1998, 2003), Peter Green – Founder of Fleetwood Mac, Sanctuary: Lontoo, esipuheen kirjoittanut B.B. King, ISBN 1-89814-113-4, ISBN 1-86074-233-5, ISBN 1-86074-507-5
  • Dick Heckstall-Smith (2004), The Safest Place in the World: A Personal History of British Rhythm and Blues, Clear Books, ISBN 0-7043-2696-5 – 1. painos: Blowing the Blues – Fifty Years Playing the British Blues
  • Christopher Hjort (2007), Strange Brew: Eric Clapton and the British Blues Boom, 1965–1970, esipuheen kirjoittanut John Mayall, Jawbone Press, ISBN 1-906002002
  • Paul Myers (2007), Long John Baldry and the Birth of the British Blues, Vancouver - GreyStone Books
  • Harry Shapiro (1997), Alexis Korner: The Biography, Bloomsbury Publishing PLC: Lontoo, diskografian laatinut Mark Troster
  • Martin Celmins (2007) Duster Bennett – Jumping at Shadows[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Englanninkielinen Wikipedia
  • Derek Johnson: Car smash kills Duster. New Musical Express, 1976, nro April 3, s. 2. Lontoo: Eric Jackson / IPC Magazines Ltd..

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Martin Celmins: Duster Bennat – Jumping at Shadows (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 21.11.2011
  2. ↑ Waldemar Wallenius: Walde & uudet sinkulat. MUSA, 1974, 3. vsk, nro 11–12, s. 15. Pirkkala: Graafinen Kustannus Oy.
  3. ↑ MOJO-lehti Viitattu 21.11.2011
Tämä muusikkoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.