Elizabeth David
Elizabeth David (26. joulukuuta 1913 – 22. toukokuuta 1992) oli englantilainen ruokatietokirjailija, joka 1900-luvun puolivälissä vaikutti englantilaisten ruoanlaittoon kirjoittamillaan kirjoilla ja lehtiartikkeleilla, jotka esittelivät ja tekivät tutuiksi eurooppalaisia ruokakulttuureja sekä perinteisiä brittiläisiä ruokia.
Elizabeth David syntyi yläluokkaiseen perheeseen ja kapinoi aikakautensa sosiaalisia normeja vastaan. Hän opiskeli taidetta Pariisissa, ryhtyi näyttelijäksi ja lähti matkoihin erään naimisissa olleen miehen kanssa. He purjehtivat yhdessä Italiaan, jossa heidän veneensä takavarikoitiin. Saksa miehitti Kreikkaa vuonna 1940, ja he miltei jäivät loukkuun alueelle mutta pakenivat Egyptiin, jossa he erosivat. Elizabeth David ryhtyi sen jälkeen palvelemaan Ison-Britannian hallitusta johtaen Kairossa sijaitsevaa kirjastoa. Siellä ollessaan hän meni naimisiin, mutta avioliitosta ei tullut pitkäikäistä.
Sodan jälkeen David palasi Englantiin, ja tympääntyneenä yleiseen synkkyyteen ja kehnoon ruokaan hän kirjoitti Välimeren ruoasta useita lehtiartikkeleita, jotka herättivät yleisön mielenkiinnon. Vuonna 1950 hän kirjoitti kirjan A Book of Mediterranean Food. Hän vaati ruoka-aineita, kuten munakoisoja, basilikaa, viikunoita, valkosipulia, oliiviöljyä ja sahramia, joita oli melko vaikeaa saada käsiinsä niihin aikoihin jopa Lontoossakin. Silti muutamassa vuodessa paellasta, musakasta, ratatouillesta, hummuksesta ja gazpachosta tuli tavallisia ruokalajeja koko maassa niin ravintoloissa kuin kodeissakin.[1]
Häneltä seurasi sittemmin kirjoja ranskalaisesta ja italialaisesta keittiöstä, ja kymmenessä vuodessa David oli iso vaikuttaja brittiläisessä ruokakulttuurissa. Hän vihasi syvästi huonoa kakkosluokan ruoanlaittoa ja klassisten ruokalajien ja ainesosien epäaitoja korvikkeita.
David avasi 1960-luvulla keittiötarvikkeita myyvän kaupan. Se jatkoi toimintaansa hänen nimellään huolimatta hänen lähdöstään yrityksestä 1973. David tunnetaan silti parhaiten julkaisemistaan artikkeleista ja kirjoista, joita painetaan yhä. Elizabeth Davidille myönnettiin myös kunniatohtorin arvo Essexin ja Bristolin yliopistosta sekä Chevalier de l’Ordre du Merite Agricole -palkinto.
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_1923.jpg)
David, alun perin Elizabeth Gwynne, syntyi nelilapsisen perheen toiseksi lapseksi. Neljän tyttären perheen isä oli konservatiivipoliitikko Rupert Sackville Gwynne ja äiti Stella Ridley. Kummankin vanhemman suvulla oli huomattavaa omaisuutta, Gwynnet olivat rikastuneet koneteollisuudella ja maakeinottelulla, Ridleyt kivihiilellä. Hänen isänsä, jolla oli heikko sydän, halusi siitä huolimatta tavoitella vaativaa poliittista uraa, ja hänet valittiin kansanedustajaksi Eastbournen vaalipiiristä, ja hänestä tuli myös ministerin apulainen Andrew Bonar Law’n hallitukseen. Liika työskentely yhdessä uuvuttavien vapaa-ajan harrastusten parissa, pääasiassa autoilun, ratsastuksen ja aviorikosten, koitui hänen kohtalokseen vuonna 1924, 51-vuotiaana. Elizabeth ja hänen sisarensa Priscilla, Diana ja Felicite, jotka saivat vain vähän kiintymystä leskeksi jääneeltä äidiltään, vietiin sisäoppilaitokseen.
David piti teini-ikäisenä maalaamisesta, ja hänen äitinsä piti hänen lahjakkuuttaan kehittämisen arvoisena. David vietiin vuonna 1930 Pariisiin ja hän sai osallistua Pariisin yliopiston ranskalaisen sivistyksen opintokurssille, johon kuului historiaa, kirjallisuutta ja arkkitehtuuria. Hän majoittui erään ranskalaisen perheen luo, jonka suunnatonta omistautumista pöydän antimille hän kuvasi koomisesti kirjassaan French Provincial cooking. Siitä huolimatta jälkikäteen hän myönsi, että kyseinen kokemus oli ollut arvokkain osa hänen Pariisissa viettämästään ajasta. Stella Gwynnea ei innostanut tyttärensä aikainen paluu Englantiin tämän saatua tutkintotodistuksen Pariisin yliopistosta, ja lähetti hänet Pariisista Müncheniin vuonna 1931 opiskelemaan saksaa.
Englantiin palattuaan David suoritti haluttomasti yläluokkaisille nuorille naisille suunnatut sosiaaliset rituaalit debytanttina esittäytymisestä Englannin kuninkaallisen hovin luona tähän liittyvine tansseineen. Hänen jälkimmäisissä tapaamansa nuoret, kunnioitettavat englantilaismiehet eivät vetäneet puoleensa. David tuli siihen tulokseen, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä taidemaalariksi, ja äitinsä harmiksi hän päätti sen sijaan ryhtyä näyttelijäksi. Hän liittyi Oxford Repertory Companyyn vuonna 1933 ja siirtyi sitä seuraavana vuonna Regent’s Parkissa sijaitsevaan Open Air Theatreen.
Matkat Ranskaan, Kreikkaan, Egyptiin ja Intiaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huomattuaan ettei menestyisi näyttämöllä David työskenteli jonkin aikaa apulaisena House of Worthissa, mutta koki muiden palvelemisen myyntityössä ärsyttävänä. Hän jätti paikan alkuvuonna 1938, ja miesystävänsä Gibson-Cowanin kanssa he ostivat juuri riittävänkokoisen veneen, jolla heidän oli tarkoitus purjehtia Kreikkaan. He ylittivät Englannin kanaalin heinäkuussa 1939 ja purjehtivat veneellä Ranskan kanavien läpi. He pysähtyivät Marseillessa ja viipyivät sen jälkeen yli puoli vuotta Antibesissa, jossa David tapasi kirjailija Norman Douglasin, josta hän myöhemmin kirjoitti laajalti. David ja Gibson-Cowan lähtivät lopulta Antibesista toukokuussa 1940 ja purjehtivat Korsikaan ja sen jälkeen Sisiliaan, jossa heitä epäiltiin vakoilusta ja heidät pidätettiin. Oltuaan 19 päivää pidätettyinä eri puolilla Italiaa heidän annettiin mennä rajan yli Jugoslaviaan. He olivat menettäneet melkein kaiken omaisuutensa – veneen, rahat, käsikirjoitukset, muistivihot ja Davidin tärkeänä pitämän reseptikokoelman. Zagrebissa Britannian konsulin avustuksella he pääsivät Ateenaan heinäkuussa 1940. David ei enää rakastanut kumppaniaan, mutta pysyi hänen kanssaan välttämättömyyden pakosta. Gibson-Cowan sai työtä englannin opettajana Sýroksen saarella, jossa David oppi valmistamaan ruokaa tuoreista, paikallisista aineksista. Kun saksalaiset tunkeutuivat huhtikuussa 1941 Kreikkaan, pari onnistui pakenemaan siviilisaattueessa Egyptiin.
Erinomaista ranskaa ja hyvää saksaa puhuvana hän sai varmistettua itselleen työpaikan laivaston salakirjoitustoimistosta Aleksandriasta. Hän pääsi pian pois väliaikaisesta pakolaisten majapaikasta tavattuaan erään vanhan ystävän Englannista, jolla oli "järjettömän mahtipontinen" asunto kaupungissa ja joka kutsui Davidia toimimaan taloudenhoitajana asunnossaan. David pestasi töihin kreikkalaisen pakolaisen ja kokin, Kyriacoun, jonka erikoiset tavat eivät estäneet häntä valmistamasta herkullista ruokaa. Vuonna 1942 David sai infektion jalkateriinsä. Hän joutui viettämään joitakin viikkoja sairaalassa ja tunsi, että hänen oli jätettävä työpaikkansa salakirjoitustoimistossa. David muutti sitten Kairoon, jonne häntä pyydettiin perustamaan Britannian Informaatioministeriön käsikirjasto ja pitämään sitä yllä. Kirjasto oli kaikille avoin ja sai paljon kysyntää lehtimiehiltä ja muilta kirjoittajilta. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat tänä aikana muun muassa Alan Moorehead, Freya Stark, Olivia Manning ja Lawrence Durrell.
Kairossa vietettyjen vuosien aikana Davidilla oli useita suhteita. Hän nautti niistä sellaisina kuin ne olivat, mutta erästä poikkeusta lukuun ottamatta hän ei rakastunut. Useat hänen nuorista miehistään kuitenkin rakastuivat häneen; eräs heistä oli everstiluutnantti Tony David. Nyt jo kolmikymppiseksi ehtineenä hän punnitsi sen hyötyjä ja haittoja, että pysyisi naimattomana kunnes jonain päivänä ihannemies ilmaantuisi hänen kohdalleen, ja lopulta hän suostui empien Tony Davidin kosintaan.
Elizabeth Gwynne meni naimisiin Tony Davidin kanssa Kairossa 30. elokuuta 1944. Vuoden sisällä hänen aviomiehensä siirrettiin palvelemaan Intiaan. David tuli hänen perässään tammikuussa 1946, mutta hänestä elämä Brittiläisen Intian upseerin vaimona oli pitkästyttävää, seuraelämä tylsää ja ruoka yleisesti ottaen ”turhauttavaa”. Kesäkuussa 1946 hän sai vakavan sivuontelotulehduksen, ja lääkärit kertoivat hänelle, että vaiva pysyisi jos hän jäisi kesän kuumuuteen Delhiin. Sen sijaan häntä neuvottiin palaamaan Englantiin, ja niin hän tekikin.
Sodanjälkeinen Englanti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Palatessaan Välimeren lämmössä vietettyjen vuosien ja tuoreiden ruoka-aineksien yltäkylläisyyden jälkeen takaisin, hän koki sodanjälkeisen synnyinmaansa harmaaksi ja lannistavaksi. Hän kohtasi hirveää ruokaa: "Oli vehnä-vesikeittoa pelkällä pippurilla maustettuna; leipä- ja rustopyöryköitä; kuivattuja sipuleita ja porkkanoita... - Ei minun tarvitse jatkaa". Hän tapasi erään vanhan rakastettunsa, ja heidän suhteensa syttyi uudelleen, mutta eversti Davidin palatessa Intiasta vuonna 1947 Elizabeth David välittömästi jatkoi vaimon roolissaan. He hankkivat kotinsa Lontoon kaupunginosasta Chelseasta, josta tuli hänen kotinsa hänen loppuelämäkseen. Tony David ei siviilielämässään onnistunut löytämään itselleen sopivaa työtä, ja hänelle kertyi velkoja toisensa perään.
Osittain ansaitakseen vähän rahaa ja osittain ”tuskaisen palavasta halustaan aurinkoon”, David alkoi kirjoittaa artikkeleita Välimeren ruoanlaitosta. Hänen ensimmäiset aikaansaannoksensa julkaistiin brittiläisessä Harper’s Bazaar -aikakauslehdessä vuonna 1949. Alusta lähtien David kieltäytyi myymästä artikkeliensa tekijänoikeuksia, ja niinpä hän pystyi keräämään ja muokkaamaan niitä julkaistavaksi kirjaksi. Ennen kuin kaikkia artikkeleita oli edes julkaistu, hän oli koonnut niistä käsikirjoituksen nimeltä A Book of Mediterranean Food ja lähettänyt sen useille kustantajille, joista kaikki torjuivat sen. Yksi kustantajista selitti, että kokoelma toisistaan irrallaan olevia reseptejä tarvitsee yhdistävää tekstiä. David kuunteli neuvoa, mutta tietoisena kokemattomuudestaan kirjoittajana hän piti oman kirjoittelunsa lyhyenä ja siteerasi laajasti arvovaltaisia kirjailijoita, joiden näkemyksillä Välimeren asioista saattaisi olla enemmän painoarvoa. Julkaistussa kirjassa kappaleita yhdistävät toisiinsa merkittävät lainaukset teoksista, joiden tekijöihin kuuluivat muun muassa Norman Douglas ja Lawrence Durrell. Hän lähetti tarkistetun käsikirjoituksen kustantaja John Lehmannille, joka keskittyi enemmän runouteen kuin keittokirjoihin, mutta tämä hyväksyi sen suostuen 100 punnan ennakkomaksuun. A Book of Mediterranean Food julkaistiin vuonna 1950.
David laittoi paljon painoarvoa kirjojen kuvitukselle, ja kirjoittajat mukaan lukien Cyril Ray ja John Arlott sanoivat John Miltonin piirrosten olevan eduksi kirjasta löytyville houkutuksille. David itse oli vähemmän vakuuttunut Mintonin mustavalkoisista kuvituksista mutta kuvaili hänen takkinsa mallia "järisyttäväksi". David oli erityisen vaikuttunut "hänen välimerellisestä lahdestaan ja valkoisilla liinoilla ja kirkkailla hedelmillä katetuista pöydistään" ja kuinka "kannut ja viinipullot oli nähtävissä kaukana kadulla". Huomatessaan kirjan myyvän nopeasti Lehmann antoi Davidille tehtäväksi kirjoittaa ja Mintonille kuvittaa jatko-osan. Tämän nimeksi tuli French Country Cooking. David antoi yksityiskohtaisia ohjeita Mintonille joistakin hänen piirroksistaan ja oli tyytyväisempi niihin tässä kirjassa. David omisti kirjan äidilleen huolimatta heidän vaikeasta suhteestaan.
Italialaiset, ranskalaiset ja muut keittiöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sen jälkeen kun David oli viettänyt Italiassa lyhyen ja epämiellyttävän ajan Charles Gibson-Cowanin kanssa 1940, David oli ollut siellä vain kerran, vieraillakseen Norman Douglasin luona Caprissa 1951. Hän palasi Italiaan maaliskuussa 1952 ja vietti miltei vuoden matkustellen ympäri maata keräten materiaalia. Kun David oli saanut kirjansa valmiiksi, emoyhtiö oli sulkenut Lehmannin kustantamoyrityksen ja David sai huomata, että hänellä oli sopimus kustantamo Macdonaldin kanssa. Hän ei pitänyt yrityksestä tippaakaan ja kirjoitti erittäin epäimartelevan kuvauksen siitä erääseen vuoden 1985 artikkeliin.
Kirja Italian Food, jonka kuvitti Renato Guttuso, julkaistiin 1954. Siihen aikaan monet kirjan resepteissä käytetyistä aineksista eivät käytännössä olleet saatavilla Britanniassa. Muistellen vuotta 1963 David kirjoitti: ”Sohossa, muttei melkein missään muualla, oli saatava sellaisia kuin italialaista pastaa ja parmesanjuustoa, oliiviöljyä, salamia ja joskus parmankinkkua".
1960-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1960 David lakkasi kirjoittamasta The Sunday Timesille tyytymättömänä lehden tekemiin hänen kirjoihinsa kohdistuneisiin muutoksiin ja hän valitsi kumppanikseen viikkojulkaisu The Spectatorin. Elizabeth Davidin elämäkerran tekijä Artemis Cooper kirjoittaa, ”että hänen ammatillinen ura oli huipussaan. Häntä ei ylistetty vain Britannian etulinjan ruoka- ja keittokirjailijana, vaan myös naisena, joka oli muuttanut Englannin keskiluokan ruokailutavat”. Hänen kirjansa saavuttivat nyt laajat yleisöt sen jälkeen, kun Penguin Books painoi niitä pokkareina. Hänen yksityiselämänsä oli vähemmän onnekasta. Häntä ahdisti kovasti suhteen päättyminen Higginsin kanssa, joka rakastui nuorempaan naiseen, ja erään jakson hän joi liikaa brandya ja turvautui liian usein unilääkkeisiin. Todennäköisesti näiden tekijöiden ja ylityön tuloksena David sai 49-vuotiaana vuonna 1963 aivoverenvuodon. Hän toipui siitä, mutta hänen makuaistinsa vahingoittui väliaikaisesti, ja hänen luottamuksensa horjui pahanlaisesti.
Yhdessä neljän yrityskumppanin kanssa David avasi keittiötarvikkeita myyvän kaupan. Heitä kannusti Terence Conranin Habitat -myymälöiden viimeaikainen menestys. Tämä myi paljon muun ohessa maahantuotuja keittiötarvikkeita, joille ilmeisesti oli kysyntää. Elizabeth David Ltd aukeni 46 Bourne Streetillä Lontoon Pimlicossa marraskuussa 1965
David oli taipumaton myytävän kauppatavaran valinnassa; huolimatta laajasta keittiötarvikevalikoimastaan kauppa ei tunnetusti pitänyt hyllyillään valkosipulinpuristimia. David kirjoitti artikkelin "Valkosipulinpuristimet ovat täysin hyödyttömiä", kieltäytyi myymästä niitä ja neuvoi niitä vaativia asiakkaita menemään muualle. Muualla ei ollut päinvastoin saatavilla Davidin tekemiä, erityisesti kauppaa varten painettuja kirjasia. Niistä jotkin sisällytettiin myöhemmin hänen essee- ja artikkelikokoelmiinsa An Omelette and a Glass of Wine ja Is There Nutmeg in the House ?.
David jatkoi artikkelien kirjoittamista lehtiin. Hän laittoi mukaan yhä reseptejä mutta kirjoitti yhä enemmän paikoista – toreista, majataloista, maatiloista – ja ihmisistä laittaen mukaan kuvauksia kuuluisista kokeista ja ruoka-asiantuntijoista kuten Marcel Boulestinista ja Edouard de Pomianesta. Myöhemmissä artikkeleissaan hän ilmaisi vahvoja mielipiteitä laajalti eri aiheista.
Myöhemmät vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pyörittäessään samalla kauppaa David kirjoitti toisen täyspitkän kirjan Spices, Salt, and Aromatics in the English Kitchen (1970). Kauppa ei ollut koskaan kannattava, mutta hän ei tullut laskemaan kriteereitään kaupallisen voiton tavoittelussa. Vähitellen hänen yhteistyökumppaneistaan hänen lähestymistapansa oli kestämätön, ja vuonna 1973 hän lähti pois yrityksestä. Hänen ärsytyksekseen kauppa toimi edelleen hänen nimellään, koska yritys oli lakien mukaisesti oikeutettu tähän.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Koski, John: Elizabeth David: The woman who changed the way we eat Daily Mail. 13.11.2010. Viitattu 7.12.2015. (englanniksi)
