Erik Julius Christian Scavenius | |
---|---|
Tanskan 27. pääministeri | |
Edeltäjä | Vilhelm Buhl |
Seuraaja | Tanskan miehitys |
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 13. kesäkuuta 1877 Klintholm, Møn |
Kuollut | 29. marraskuuta 1962 (85 vuotta) Gentoften kunta |
Tiedot | |
Puolue | Radikaali Venstre |
Erik Scavenius (13. kesäkuuta 1877 – 29. marraskuuta 1962)[1] oli tanskalainen diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Tanskan ulkoministerinä vuosina 1909–1910, 1913–1920 ja 1940–1943 sekä pääministerinä 1942–1943 maan ollessa Saksan miehittämä. Häntä on kritisoitu saksalaismielisyydestään.
Erik Scaveniuksen isä oli kamariherra Carl Scavenius.[2] Scavenius valmistui 1901 valtiotieteen kandidaatiksi ja aloitti uransa Tanskan ulkoministeriössä. Hän oli 1906–1908 edustustosihteeri Berliinissä ja vuodesta 1909 ulkoministeriön osastopäällikkö. Scavenius toimi ulkoministerinä Radikaalia Venstreä edustaneen Carl Theodor Zahlen hallituksissa 1909–1910 ja 1913–1920.[3][1] Ensimmäisen maailmansodan aikana Scavenius pyrki säilyttämään Tanskan puolueettomuuden tasapainoilemalla suurvaltojen välissä, mutta kallistui enemmän Saksan suuntaan, mistä häntä kritisoitiin sodan jälkeen.[1] Sodan jälkeen hän johti Tanskan hallituksen politiikkaa Slesvigin asemaa koskeneissa neuvotteluissa 1918–1920 ja kannatti Tanskan etelärajaksi maltillista ratkaisua eli niin sanottua Clausenin linjaa, joka myös toteutui.[2] Ulkoministerikautensa jälkeen Scavenius oli kansankäräjien edustajana 1918–1920 ja 1925–1927, Radikaalin Venstren puheenjohtajana 1922–1924 ja Tanskan lähettiläänä Tukholmassa 1924–1932. Vuosina 1932–1940 hän oli Politiken-lehden johtokunnan puheenjohtaja ja hoiti erilaisia tehtäviä ulkoministeriössä.[1]
Scavenius tuli uudelleen Tanskan ulkoministeriksi saksalaismiehityksen aikana heinäkuussa 1940 ja hän sai näin johtaa Tanskan hallituksen yhteistyöpolitiikkaa. Vilhelm Buhlin erottua niin sanotun sähkekriisin vuoksi Scaveniuksesta tuli myös pääministeri 9. marraskuuta 1942. Scavenius pyrki suhtautumaan hyvin joustavasti saksalaisten toiveisiin säilyttääkseen mahdollisimman paljon valtaa Tanskan hallituksen käsissä. Hänen mielestään Tanskan heikko asema teki Saksan tahtoon taipumisen välttämättömäksi, ja sitä paitsi hän oletti Saksan todennäköisesti voittavan toisen maailmansodan. Saksan luottamus antoi hänelle vahvan aseman Tanskan johdossa, mutta herätti paljon vastustusta kansan keskuudessa. Levottomuuksien puhjettua Tanskassa saksalaiset panivat Scaveniuksen viralta 29. elokuuta 1943, minkä jälkeen Tanskalla ei ollut lainkaan omaa hallitusta. Tanskalaisen katsannon mukaan hän oli laillinen pääministeri aina toukokuussa 1945 tapahtuneeseen Tanskan vapautumiseen saakka. Sodan jälkeen Scaveniusta arvosteltiin voimakkaasti Tanskassa yhteistyöstään miehittäjän kanssa, mutta hän puolusti sinnikkäästi itseään parlamentaarisen tutkintakomitea edessä 1945 sekä julkaisemissaan muistelmakirjoissa Forhandlingspolitikken under Besættelsen (1948) ja Dansk Udenrigspolitik under den første Verdenskrig (1959). Häntä pidetään edelleen Tanskan historiassa hyvin ristiriitaisena hahmona.[1]
Erik Scavenius oli Tanskan ulkoministerinä toimineen Harald Scaveniuksen serkku.[3]