H-mollimessu

H-mollimessun credo-jakson käsikirjoituksen ensimmäinen sivu.

H-mollimessu (BWV 232) on Johann Sebastian Bachin uran loppupuolen suurteos. Hyvin monet messun osat ovat parodioita Bachin aikaisemmista teoksista, uudelleen sovitettuna ja yhdistettynä. H-mollimessu sisältää Bachin säveltämää musiikkia lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta ja siinä on valtava tyylien kirjo. Teoksessa yhdistyy jo lähes galantti kepeys raskaan hartaaseen renessanssikuoromusiikkiin sekä fuugaan ja italialaiseen konserttotyyliin.[1] Kaikista Bachin teoksista h-mollimessu jakaa ehkä voimakkaimmin mielipiteitä. Jotkut musiikkitieteilijät ja säveltäjät, esimerkiksi Carl Friedrich Zelter katsovat sen olevan ”luultavasti suurin musiikkitaideteos, minkä maailma on milloinkaan nähnyt”[2], kun taas toiset, jotka arvostavat tyylin yhtenäisyyttä, katsovat sen häviävän vertailussa esimerkiksi Bachin Matteus-passiolle.[1]

Teoksen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksin vaaliruhtinas Fredrik August II (1696–1763)

Bach oli aikaisemmin, vuosien 1735 ja 1740 välisenä aikana, säveltänyt neljä huomattavasti lyhyempää messua (BWV 233–236), joista suurin osa oli ilmeisesti sävelletty Dresdenin hovia ja sen hallitsijaa vaaliruhtinas Fredrik August II:ta varten osoitukseksi hovisäveltäjän ahkeruudesta. Tätä näkemystä tukee se, että Dresdenin kirjoissa Bach oli merkitty nimenomaan kirkkomusiikin säveltäjäksi. Toisin kuin edeltäviä messuja, h-mollimessua ei ollut tarkoitettu jumalanpalveluksissa esitettäväksi. Teoksen säveltäminen ei perustunut mihinkään tilaukseen, ja on hankala kuvitella sille mitään sopivaa käyttötarkoitusta aikansa virallisissa kirkonmenoissa.[3]

Monien muiden teostensa tavoin Bach ei säveltänyt h-mollimessua yhdellä kertaa, vaan hän sävelsi ensimmäiset jaksot, Glorian ja Kyrien, jo vuonna 1733.[4] Ne muodostavat itsenäisen teoksen BWV , jonka Bach lähetti Dresdenin hoviin hakiessaan sieltä hovisäveltäjän arvonimeä vuonna 1733.[3] Kyrie- ja Gloria-osat esitettiin ensimmäisen kerran Fredrik August II:n Puolan kuninkaaksi kruunaamisen yhteydessä vuonna 1733.[5]

Johan Sebastian Bach (1685–1750) Kuva säveltäjän kuolinvuodelta.

Messun muiden osien valmistumisajat eivät ole tarkkaan tiedossa. Joidenkin tutkijoiden mukaan messun credo, jonka Bach nimesi Symbolum Nicenumiksi eli Nikean uskontunnustukseksi, sävellettiin vuosien 1742−1745 välisenä aikana, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että se on sävelletty jo vuonna 1732. Messun muut osat on sävelletty todennäköisesti 1740-luvun loppupuolella.[5] Bach viimeisteli messun viimeisenä elinvuotenaan, vuonna 1749. Tuolloin sävelletyt osat on kirjoitettu alkuperäiseen käsikirjoitukseen epävakaalla kädellä, mikä johtunee säveltäjän sairauksista.[6]

Johann Sebastian Bachin kuoltua teoksen käsikirjoitus jäi hänen pojalleen Carl Philipp Emanuelille, joka tiettävästi esitteli sitä lukuisille oppineille ja keräilijöille. Hän myös esitti siitä osia: ainakin Symbolum Nicenumin hyväntekeväisyyskonsertissa Hampurissa vuonna 1786. 1800-luvun alussa ainakin Johann Nikolaus Forkel ja Joseph Haydn omistivat sen käsikirjoitukset ja myös Ludwig van Beethovenin tiedetään kahdesti pyrkineen hankkimaan siitä kopion.[7] Teoksen julkaisi ensimmäistä kertaa Simrock-kustantamo Bonnissa vuonna 1845.[8] Bach-Gesellschaft julkaisi teoksen vuonna 1856 ja korjatun edition vuotta myöhemmin, kun yhdistys oli saanut käsiinsä teoksen alkuperäisen käsikirjoituksen.[7]

Neue Bach-Ausgabe julkaisi teoksesta uuden edition vuonna 1954 Friedrich Smendin toimittamana. Smend kiinnitti huomiota erityisesti teoksen rakenteeseen neljänä erillisenä yhteennidottuna käsikirjoituksena ja toi esiin paljon uutta tietoa Bachin sävellysprosessista sekä sovitus- ja parodiointimenetelmistä. Editiota arvosteltiin kuitenkin laajasti käsikirjoitusvalinnoista, joista osa ajoittui Bachin kuoleman jälkeen. Christoph Wolffin tekemä uudempi editio on korjannut monia puutteita.[7] Teoksen alkuperäiskappaletta säilytetään Berliinin valtionkirjastossa.[9]

Esityshistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On epäilty, ettei koko teosta ole alun perin tarkoitettukaan esitettäväksi yhtenä kokonaisuutena.[6] Teorian tukena on ainakin kolme seikkaa: ensinnäkään Bach ei antanut teokselleen nimeä vaan nimesi ainoastaan teoksen eri osat ja kansilehdet alkuperäiskäsikirjoituksessa; toiseksi: teoksen eri osat ovat sovituksiltaan ja esittäjiltään varsin erilaiset; ja kolmanneksi: teos on kirkollisia tarkoituksia varten liian pitkä, se kestää noin kaksi tuntia.[3]

1810-luvulla Berlin Singakademie harjoitutti koko teoksen, ja sen osia esitettiin useasti seuraavien vuosikymmenien aikana. Ensimmäinen varma kokonaisesitys tapahtui kuitenkin vasta Riedel-Vereinin toimesta Leipzigissa vuonna 1859. Ensiesityksen jälkeen teosta ryhdyttiin esittämään useammin ja se nousi musiikkitieteilijöiden analyysin kohteeksi. Philipp Spitta ja Albert Schweitzer ovat löytäneet teoksesta luterilaisuutta ja katolisuutta yhdistäviä piirteitä.[7]

Suomessa h-mollimessu on kuulunut Cantores Minores -poikakuoron ohjelmistoon muiden Bachin suurteosten, Matteus-passion, Johannes-passion ja Jouluoratorion ohella sen perustamisvuodesta (1952) lähtien.[10]

Teoksen rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bachin tuotannossa sävellaji h-molli liittyy usein passiiviseen kärsimykseen. Messun lisäksi Bach käytti tätä sävellajia passioissaan. H-mollimessun useimmat kohdat perustuvat Bachin aikaisemmista teoksista, lähinnä juuri kantaateista otettuihin teemoihin, jotka on sovitettu ja sanoitettu uudelleen messua varten. On myös arveltu, että keräämällä parhaina pitämiään osia eri kirkkovuoden sunnuntaita varten sävelletyistä kantaateista, Bach olisi pyrkinyt ”säilyttämään” kappaleet osana katolista messua, jota hän olisi ehkä pitänyt pysyvämpänä sävellysmuotona. Myös monien sellaisten messun osien, joiden alkuperää ei tunneta, on arveltu olevan lainauksia hävinneistä uskonnollisista ja maallisista kantaateista.[7]

Bach jakoi messun tekstin hyvin pieniin osiin, mikä helpotti aikaisemmin sävelletyn musiikin sovittamista uuteen ympäristöön ja sanoihin. Lainattavan teoksen ja messun kohdan tekstit muistuttavat joissakin messun kohdissa toisiaan, esimerkiksi glorian osaa Gratias agimus tibi (Kiitämme sinua) varten lainattiin kantaatin nro 29 kohtaa, jossa kuoro laulaa Wir danken dir, Gott (Kiitämme sinua, Herra).[3]

Teoksen keskeinen syklinen rakenne on gloria-jakson Gratias agimus tibin teeman toistuminen teoksen viimeisessä Dona nobis pacem -osassa. Lisäksi sekä h-molli- että D-duurisävellajit toimivat teoksen läpi eräänlaisina kiintopisteinä ja sävellajien vaihtuminen teoksessa on huolellisesti harkittua.[7]

H-mollimessussa Bachin onnistui sommittelemaan monimuotoisen musiikillisen materiaalin jäsennellyksi kokonaisuudeksi. Alkuperäiskäsikirjoituksesta voidaan nähdä, että Bach jakoi messun neljään pääjaksoon katolisen missa ordinariumin mukaisesti. Näistä ensimmäinen sisältää kyrie- ja gloria-osat, toinen uskontunnustuksen eli credon ja kolmas sanctuksen. Viimeisen nimenä on Osanna, Benedictus, Agnus Dei et Dona nobis pacem.[5]

Kyrie

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksen avaa monumentaalinen ja fuugamainen Kyrie eleison (h-molli) adagiossa, joka on sävelletty kahdelle huilulle, kahdelle oboe d’amorelle, jousille, basso continuolle ja viisiääniselle kuorolle.[5]

Sitä seuraa kahden sopraanon duetoksi sävelletty Christe eleison (D-duuri), jossa laulajia säestävät vain jousisoittimien ritornello ja basso continuo.[5] Missan ensimmäisen osan päättää toinen Kyrie eleison-fuuga (fis-molli), jossa kromaattisen teeman aloittaa bassot, joiden jälkeen tenorit, altot ja sopraanot seuraavat järjestyksessä.lähde?

Gloria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyrien hartaan ja murheellisen tunnelman jälkeen Gloria (D-duuri) on riemukasta musiikkia. Viisiäänistä kuoroa säestää kolme trumpettia ja patarummut. Et in terra pax on rauhallisempi ja alkaa attacca Glorian perään. Laudamus ten (A-duuri) esittävät soolosopraano ja -viulu jousien ja continuon säestäessä. Gratias agimus tibi (D-duuri) pohjautuu Bachin 29. kantaattiin, joka sävellettiin Leipzigin kaupunginvaltuuston virkaanastujaisiin 27. elokuuta 1731. Se on neliääninen fuuga, jossa kuoron äänet aloittavat yksi kerrallaan jälleen nousevassa järjestyksessä koko orkesterin säestäessä. Sopraanon ja tenorin duettona esittämästä Domine Deus -osasta (G-duuri) siirrytään ilman taukoa Qui tollis peccata mundi -osaan (h-molli),lähde? joka on peräisin vuonna 1723 sävelletystä 46. kantaatista Schauet doch und sehet[5]. Oboe d’amore ja alttosolistin aaria Qui sedes ad dextram Patrista seuraa bassoaaria Quoniam tu solus sanctus (D-duuri) kahden fagotin sekä continuon kanssa korkean käyrätorvisoolon säestämänä. Glorian päättää iloinen ja ylistävä, osittain fuugamainen, viisiääninen (SSATB) Cum Sancto Spiritu.lähde?

Symbolum Nicenum

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitieteilijä Malcolm Boyd kuvailee Symbolum Nicenum -osaa holvikaarimaiseksi rakennelmaksi, jonka reunoilla on kaksi suurta kuoro-osuutta: Credo ja Confiteor / Et expecto, holveina kaksi soolo-osuutta Et in unum Dominum ja Et in Spiritum Sanctum ja keskipilarina kolme koraalijaksoa.[11]

  • Credo (stile antico, cantus firmus) A-miksolyydinen
  • Patrem (konserttofuuga) D-duuri
  • Et in unum Dominum (soolo) G-duuri
  • Et incarnatus (koraali) h-molli
  • Crucifixus (koraali, passacaglia) e-molli
  • Et resurrexit (koraalifuuga) D-duuri
  • Et in Spiritum Sanctum (soolo) A-duuri
  • Confiteor (stile antico, cantus firmus) fis-molli
  • Et expecto (konserttofuuga) D-duuri

Credon aloittavat ja lopettavat stile antico -tyyliin eli renessanssityyliin sävelletyt kuoro-osuudet, jotka on hyvin todennäköisesti sävelletty nimenomaan h-mollimessua varten.[7] Ne ovat merkittäviä Bachin myöhemmän luomiskauden kontrapunktisia teoksia. Molempiin on lainattu osia gregoriaanisesta sävelmästä, josta Bach sommittelee Credo-jakson aloittavassa osassa Credo in unum Deum viisiäänisen fuugan. Fuugasta tulee myöhemmin seitsenääninen ensimmäisen ja toisen viulun tullessa mukaan. Sama teema toistuu Credo-jakson viimeisessä osassa Confiteor unum baptisma.lähde?

Credon toinen osa on enimmäkseen homofoninen. Patrem omnipotentem pohjautuu vuonna 1729 kirjoitettuun kantaattiin 171 Gott, wie dein Name, so ist auch dein Ruhm. Et in unum Dominum Jesum Christum on sopraanon ja alton duetto, jota säestää kaksi oboe d’amorea, jouset ja continuo, ja sitä seuraavaa viisiäänistä kuoroa Et incarnatus estiä säestävät viulut ja continuo. Crucifixus etiam pro nobis on muodoltaan passacaglia ja sisältää toistuvan, kromaattisesti laskevan bassokuvion, joka on lainattu kantaatista 12 Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen. Bach sävelsi kantaatin jo vuonna 1714 Weimarissa ja on koko messun varhaisin sävelletty osa.[7] Ylösnousemuksen riemua kuvaavassa viisiäänisessä kuoro-osassa Et resurrexit tertia die soittaa täysi orkesteri, jota lisäksi säestävät vielä trumpetit ja patarummut. Osan oletetaan olevan lainaus kadonneesta konsertosta.lähde?

Credon toinen soolo-osa Et in Spiritum Sanctum on basson laulama aaria, jota säestää kaksi oboe d’amorea. Confiteor on stile anticon tyyliin tehty sävellys, jonka keskellä tenorit laulavat cantus firmusta. Osa alkaa hidastua moderato-temposta, kun lauletaan in remissionem peccatorum (syntien anteeksiantamiseksi) päätyen lopulta surumieliseen adagioon, jonka tekstinä on Et expecto resurrectionem mortuorum (Ja odotan kuolleiden ylösnousemusta). Bach korostaa sanan mortuorum (kuolleet) melankolisuutta, mutta sitten lauseen sanoma ikään kuin selviää: kyse ei olekaan kuolleiden suremisesta vaan ylösnousemuksen riemusta, ja musiikki saa juhlavan riemuitsevan sävyn (edelleen samaan tekstiin). Credo-jakson päättää vuonna 1729 sävelletyn hääkantaatin Jauchzet, ihr erfreuten Stimmen (BWV 120) uudelleensovitus, viisiääninen konserttofuuga, jonka da capo-jakson alkuosasta Bach poisti alku- ja loppuritornellot ja lisäsi siihen toisen sopraano-osan.[7]

Sanctus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanctus (D-duuri), joka ensiesitettiin Leipzigissa joulupäivänä vuonna 1724, koostuu kuusiäänisestä kuoro-osuudesta (SSAATB). Kuoroa säestää kolme trumpettia, patarummut, kolme oboeta, jouset ja basso continuo. Sanctus alkaa rauhallisella adagio-osuudella, mutta siirryttäessä sanoihin Pleni sunt coeli se muuttuu reipastempoisemmaksi fugatoksi 3/8-sävellajissa.lähde?

Osanna ja Benedictus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iloinen ja reipas Osanna (D-duuri) on johdettu kantaatista BWV 215 Preise dein Glücke, gesegnetes Sachsen, joka sävellettiin Fredrik August II:n Puolan kuninkaaksi (August III:ksi) valitsemisen ensimmäisenä vuosipäivänä vuonna 1734. Kahta kuoroa (SATB + SATB) säestää koko orkesteri. Benedictus (h-molli) on kaunis huilun soinnittama tenoriaaria, jonka päätteeksi Osanna kerrataan.lähde?

Agnus Dei

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agnus Dei (g-molli) perustuu kantaattiin Ach bleibe doch, mein liebstes Leben (BWV 11), Taivaaseenastumisen oratorioon, joka sävellettiin vuoden 1738 helatorstaita varten.[12] Se on alttoaaria, jota säestävät viulut ja basso continuo. Teoksen päättää Dona nobis pacem (D-duuri), jossa Gloria-jakson Gratias agimus tibi -osaa on muunneltu uusiin sanoihin sopivaksi. Teos loppuu kuoron ja koko orkesterin majesteettiseen D-duurisointuun.lähde?

Levytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Luettelo h-mollimessun levytyksistä

Ensimmäiset äänitykset messun osista löytyvät 12 tuuman savikiekoista, jotka levy-yhtiö His Master's Voice taltioi Royal Albert Hallin konsertista vuonna 1926. Säilyneissä levyissä The Royal Choral Societyn suuri kuoro esittää Edward Cuthbert Bairstown johdolla koraaliosia innostuneesti ja hämmästyttävän hienovaraisesti.[13]

Messu levytettiin ensimmäistä kertaa kokonaan vuonna 1929 kymmenen viikkoa kestäneen levytysjakson aikana, joka alkoi 18. maaliskuuta ja päättyi 31. toukokuuta. Taidemusiikin tuottaja Teri Noel Towen näkemyksen mukaan Albert Coatesin johtama tulkinta on hyvin epätasainen ja sisältää häikäisevän hienoja soolo-osuuksia (erityisesti Elisabeth Schumannin sopraano- ja Friedrich Schorrin basso-osat), mutta myös outoja balansseja kuoron ja orkesterin välillä, omituisen basso continuo -kokoonpanon (välillä piano ja joskus myös urut) ja hetkittäin suorastaan pahoja epävireisyyksiä. Koko mittavan teoksen äänittäminen oli selvästi haaste sekä esiintyjille että teknikoille, ja levy jäikin ainoaksi melkein kahden vuosikymmenen ajaksi.[13]

1960-luvun lopulta alkaen Bachin musiikin esityksissä on enenevässä määrin pyritty niin sanottuun historialliseen autenttisuuteen muun muassa periodisoittimia käyttämällä. Näitä esityksiä yhdistää yleensä orkesterien ja kuorojen aikaisempaa pienempi koko, nopeammat tempot ja laulajien ”ei-wagneriaaninen” laulutyyli.[14] Ensimmäisen ”autenttisen” levytyksen Bachin ajan soittimilla teki Nikolaus Harnoncourt vuonna 1968. Levytys teki suuren vaikutuksen aikansa musiikkimaailmaan. Esityksen viisi häikäisevää solistia, periodisoittimista koottu orkesteri ja hienosti harjoitettu poika- ja mieskuoro, jonka koko vaihteli 16:sta 42:een, saivat aikaan suoraviivaisen mutta tunteisiin vetoavan esityksen.[15]

Joshua Rifkin väitti, että hänen levytyksensä h-mollimessusta olisi teoksen ensimmäinen todella alkuperäisversiolle uskollinen levytys. Siitä alkoi vuonna 1982 keskustelu barokkimusiikissa käytettyjen kuorojen koosta. Rifkin tarjosi historiallisiin lähteisiin perustuvia argumentteja näkemyksen tueksi, jonka mukaan Bach käytti vain yhtä laulajaa kutakin äänialaa kohden.[16] Väittely aiheesta on jatkunut sen jälkeenkin. Esimerkiksi muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt John Eliot Gardinerin kuuluisa levytys perustuu näkemykseen, jonka mukaan Rifkin on vain osaksi oikeassa: osa perinteisesti kuoron esittämistä kohdista olisi todella tarkoitettu vain yksittäisten laulajien esitettäviksi, mutta useimmissa teoksen kohdissa näin ei ole. Joka tapauksessa h-mollimessun ja muiden barokkiteosten levytyksessä käytettyjen kuorojen koot ovat pienentyneet merkittävästi autenttisuutta tavoittelevien kapellimestareiden vaikutuksesta.[15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Boyd 2002, s. 219.
  2. ↑ Boyd 2002, s. 217.
  3. ↑ a b c d Boyd 2002, s. 216.
  4. ↑ Bach digital - Missa in h (Kyrie/Gloria) BWV 232.2 www.bach-digital.de. Viitattu 21.6.2023. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f Mass in B Minor - Johann Sebastian Bach (1685 - 1750) March 2004. Aylesbury Choral Society. Viitattu 9.4.2008. (englanniksi)
  6. ↑ a b Mass in B Minor - Johann Sebastian Bach (1685–1750) Aylesbury Choral Society. Viitattu 22.2.2007. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i John Butt: Mass in B Minor — Bach’s only complete setting of the latin ordinary of the mass Academy of Ancient Music. Arkistoitu 5.12.2008. (englanniksi)
  8. ↑ Mass in B minor BWV 232 8.9.2007. Bach Cantatas Website. Viitattu 9.4.2008. (englanniksi)
  9. ↑ Bach digital - D-B Mus.ms. Bach P 180 www.bach-digital.de. Viitattu 22.6.2023. (englanniksi)
  10. ↑ Cantores Minores CV urkukesa.org. Arkistoitu 28.9.2007. Viitattu 22.2.2007. (suomeksi, ruotsiksi)
  11. ↑ Mass in B Minor — Bach’s only complete setting of the latin ordinary of the mass Academy of Ancient Music. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 22.2.2007. (englanniksi)
  12. ↑ Bach digital - Lobet Gott in seinen Reichen (Himmelfahrts-Oratorium) BWV 11 www.bach-digital.de. Viitattu 22.6.2023. (englanniksi)
  13. ↑ a b Choral Music On Records: Mass in B Minor, BWV 232, Early recordings Cambridge University Press. Viitattu 22.2.2007. (englanniksi)
  14. ↑ Bernard D. Sherman: Performing Bach's B Minor Mass: Thirty Years of HIP bsherman.org. August 2004. Arkistoitu 9.5.2008. Viitattu 9.4.2008. (englanniksi)
  15. ↑ a b Choral Music On Records: Mass in B Minor, BWV 232, The First Period Instrument Recordings Cambridge University Press. Viitattu 22.2.2007. (englanniksi)
  16. ↑ edellä mainitun levytyksen kansivihko, Elektra/Asylum/Nonesuch records, 1982

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]