Ian Hunter

Ian Hunter
Ian Hunter
Ian Hunter
Henkilötiedot
Koko nimi Ian Hunter Patterson
Syntynyt3. kesäkuuta 1939 (ikä 85)
Oswestry, Britannia
Ammatti muusikko, laulaja, kitaristi, säveltäjä, sanoittaja, tuottaja
Muusikko
Taiteilijanimi Ian Hunter
Laulukielet englanti
Tyylilajit rockView and modify data on Wikidata
Soittimet kitara, piano
Yhtyeet Mott the Hoople, Silence
Levy-yhtiöt Yep Roc Records ja Columbia RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
www.ianhunter.com

Ian Hunter Patterson (s. 3. kesäkuuta 1939 Oswestry) on englantilainen muusikko, joka toimi vuosina 1969−1974 Mott the Hooplen laulusolistina. Hän on sen jälkeen ollut soolouralla. Hunter on toiminut myös tuottajana ja lauluntekijänä monille artisteille. Hän on kirjoittanut sanoituksia muun muassa suomalaiselle Hanoi Rocks -yhtyeelle.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset Vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ian Hunter syntyi Oswestryssä Shropshiressa mutta kasvoi eri kaupungeissa ympäri Englantia, koska hänen isänsä työskenteli Britannian tiedustelupalvelussa MI5:ssä ja joutui muuttamaan usein. Lopulta perhe asettui takaisin Shrewsburyyn, missä teini-ikäinen Hunter liittyi Silence-nimiseen yhtyeeseen 1960-luvun alussa. Silence julkaisi albumin, mutta se jäi vaille huomiota ja möi huonosti.[1]

Seuraavina vuosina Hunter soitti useissa paikallisissa bändeissä ja työskenteli erilaisissa töissä. Hänen varhaisia yhtyeitään oli esimerkiksi northamptonilainen Hurricane Henry and the Shriekers, jota hän oli perustamassa vuonna 1963. Vuonna 1968 Hunter alkoi soittaa bassoa yhdessä Freddie ”Fingers” Leen kanssa, ja kaksikko esiintyi ympäri Saksaa. Pian tämän jälkeen hänestä tuli Mott the Hooplen laulaja.[1]

Mott The Hoople

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ian Hunter vuonna 1973.

Seuraavien kuuden vuoden aikana hän lauloi ja soitti pianoa sekä kitaraa Mott The Hoople -yhtyeessä ja nousi muutaman albumin jälkeen sen pääasialliseksi lauluntekijäksi. Vaikka yhtyeen levyt eivät aina myyneet hyvin, Mott the Hoople oli yksi suosituimmista bändeistä Englannissa. Vuonna 1972 David Bowie tuotti sen läpimurtoalbumin All the Young Dudes, joka nosti yhtyeen Britannian Top 10 -listalle ja Yhdysvaltain Top 40 -listalle. Seuraavien kahden vuoden aikana bändi jatkoi tasaista menestystä sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa.[1]

Vuoden 1973 loppupuolella yhtye alkoi hajota, kun perustajajäsen ja johtava kitaristi Mick Ralphs lähti. Hunter jatkoi vielä yhden albumin ajan, mutta hän jätti yhtyeen loppuvuodesta 1974 vieden mukanaan Bowien entisen kitaristin Mick Ronsonin, joka oli juuri liittynyt Mottiin. [1]

Kesäkuussa 1974 Hunter julkaisi Diary of a Rock Star -kirjan, jossa hän kertoi vuosistaan Mott the Hooplen keulahahmona. Kirja on ensimmäisiä julkaistuja rocktähtiomaelämäkertoja.[1][2]

Sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hunter muutti New Yorkiin, missä hän ja Mick Ronson alkoivat työstää hänen soolodebyyttiään. Vuonna 1975 julkaistu Ian Hunter -albumi sisälsi kappaleen ”Once Bitten, Twice Shy”, josta tuli Top 20 -hitti Isossa-Britanniassa.[1] Albumilla on useita klassikkokappaleita, kuten ”The Truth, The Whole Truth, Nuthin’ But The Truth” ja ”It Ain’t Easy When You Fall”. Yksi arvostelija kuvaili albumin kolmea ensimmäistä kappaletta ”rock’n’rollin mestariteoksiksi”.[2]

Julkaisun jälkeen Hunter ja Ronson lähtivät kiertueelle, mutta sen päätyttyä heidän tiensä erosivat – tosin he tekisivät yhteistyötä jälleen 1980-luvulla.[1]

Hunterin toinen sooloalbumi, All-American Alien Boy, äänitettiin kolmessa viikossa New Yorkin Electric Lady Studiosilla. Mukana oli myös kuuluisista muusikoista koottu yhtye, johon kuuluivat muun muassa David Sanborn ja basisti Jaco Pastorius sekä Queen-yhtyeen jäseniä. Hunter itse kuvaili levyä kaupalliseksi itsemurhaksi. Lähes konseptialbumiksi luokiteltava teos heijastelee Ianin kriittisiä' ajatuksia Britanniasta, jonka hän oli jättänyt taakseen, sekä kokemuksia elämästä uudessa kotimaassaan Amerikassa.[2] Kesällä 1976 julkaistu albumi epäonnistui kaupallisesti. Sitä seurasi vuonna 1977 Overnight Angels, jolla Hunter siirtyi suoraviivaisempaan rock & rolliin. Hän oli kuitenkin pettynyt lopputulokseen ja päätti jättää albumin julkaisematta Yhdysvalloissa.[1]

Seurattuaan Overnight Angels -albumin valtavirtaisempaa linjaa Hunter liittyi Englannin nousevaan punk rock -liikkeeseen ja tuotti Billy Idolin ja Tony Jamesin johtaman Generation X -yhtyeen toisen albumin, vuoden 1979 Beyond the Valley of the Dolls. Tämän jälkeen Hunter solmi levytyssopimuksen Chrysalis Recordsin kanssa[2] ja seuraavaa sooloalbumiaan varten Hunter yhdisti voimansa jälleen Mick Ronsonin kanssa, joka tuotti ja sovitti vuoden 1979 albumin You’re Never Alone with a Schizophrenic.[1] Ronson löysi albumin nimen töhrittynä New Yorkin julkisen vessan seinälle. Levyllä vieraili Bruce Springsteenin E-Street Bandin jäseniä.[2] Albumista tuli yksi Hunterin parhaista ja albumista tuli menestys, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa se nousi sijalle 35.[1]

Ian Hunter ja Mick Ronson lähtivät jälleen kiertueelle, jonka tuloksena julkaistiin vuonna 1980 tupla-livealbumi Ian Hunter Live/Welcome to the Club. Kaksiosainen live-levy, joka on tallennettu viikon mittaiselta residenssiltä The Roxy -klubilla Los Angelesista. Levy sisältää kappaleen ”Silver Needles”, joka sai innoituksensa Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin kuolemasta.[2] Vuonna 1981 Hunter julkaisi albumin Short Back N’Sides, jonka tuotti The Clashin kitaristi Mick Jones.[1] Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi All of the Good Ones Are Taken. Albumin julkaisun jälkeen Hunter vetäytyi julkisuudesta ja vietti seuraavat kuusi vuotta hiljaisuudessa; hän teki vain satunnaisia kappaleita elokuvien soundtrackeille.[1]

Ian Hunter ja Mick Ronson vuonna 1988

Vuonna 1984 hän kirjoitti laulujen sanoituksia suomalaisen Hanoi Rocks-yhtyeen albumille Two Steps from the Move.[3] Myöhemmin hän soitti pianoa Hanoi Rocksin laulajan Michael Monroen ensimmäisellä sooloalbumilla Nights Are So Long (1987).[4] Vuonna 1989 hän palasi takaisin studioon levyttämään omaa musiikkia ja julkaisi Mick Ronsonin kanssa albumin YUI Orta.[1]

Tämän jälkeen Hunter pysyi hiljaiselossa lähes koko 1990-luvun. Hän palasi julkisuuteen esiintymällä Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992 ja pian Mick Ronsonin kuoleman jälkeen esiintyen Ronsonin postuumisti julkaistulla vuoden 1994 albumilla Heaven and Hull sekä Ronsonin muistoksi järjestetyissä konserteissa vuonna 1994.[1]

Hunter palasi levyttämään albumilla Artful Dodger, joka julkaistiin Britanniassa ja Euroopassa keväällä 1997.[1]

Vuonna 2000 Columbia/Legacy julkaisi Hunterin soolouran kokoelmalevyn Once Bitten Twice Shy ja seuraavana vuonna hänen uuden albuminsa Rant, joka sai laajaa huomiota yhteiskuntakriittisten sanoitusten vuoksi.[1] Levyllä Ian purkaa raivoaan Englantia kohtaan kappaleissa kuten ”Ripoff”, ”Death Of A Nation” ja ”Morons”. Britannian hallituksen poliitiikka oli vaivannut häntä jo pitkään. Ian: ”En pidä siitä, että sadat vuodet valuvat viemäriin, varsinkaan jonkun Blairin takia, jolla on suunnitelmia tulla Euroopan presidentiksi”. [2]

Vuonna 2002 Hunter esiintyi kahdessa puoliksi akustisessa konsertissa Oslossa Norjassa, jotka tallennettiin CD- ja kotivideojulkaisua varten. Lopputulos Strings Attached albumi sisälsi myös uusia kappaleita, kuten ”Twisted Steel”, joka sai inspiraationsa syyskuun 11. päivän 2001 tapahtumista.[1] Vuonna 2007 Hunter julkaisi Shrunken Heads -albumin, joka sisälsi täysin uutta materiaalia. Se julkaistiin Yep Roc -levymerkillä. Vuonna 2009 New West Records julkaisi Man Overboard -albumin. Samana vuonna Hunter yllätti faninsa ja palasi Mott the Hooplen kanssa esiintymislavalle vuoden lopussa järjestetyissä konserteissa; näitä hyvin vastaanotettuja keikkoja dokumentoitiin live-albumilla Live at HMV Hammersmith Apollo 2009.[1]

Hunter konsertoi Helsingin Kulttuuritalolla 8. toukokuuta 2010.

Ian Hunter lavalla Mott The Hooplen paluukonsertissa.

Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen Ian Hunter palasi syksyllä 2012 When I'm President -albumin myötä, joka sai jälleen kriitikoiden ylistystä. Vuonna 2014 ilmestyi Live in the UK 2010, joka dokumentoi Man Overboard -kiertueen, ja vuonna 2016 Hunter julkaisi uuden studioalbumin Fingers Crossed. Hunter yhdistyi yllättäen kitaristi Ariel Benderin ja kosketinsoittaja Morgan Fisherin kanssa esiintyäkseen useissa Euroopan konserteissa Mott the Hooplen nimellä vuonna 2018. Kiertue sujui niin hyvin, että he suunnittelivat useita keikkoja Yhdysvalloissa vuonna 2019. Viime hetkellä nämä esitykset kuitenkin peruttiin Hunterin terveysongelmien vuoksi.[1]

Ian Hunter palasi soolouralleen vuonna 2023 albumilla Defiance, Part 1, jolla vierailivat muun muassa The Beatles -yhtyeen rumpali Ringo Starr ja näyttelijä-muusikko Johnny Depp. Vuotta myöhemmin hän julkaisi albumin jatko-osan Defiance, Pt. 2: Fiction, jolla esiintyivät Jeff Beck, Benmont Tench ja Foo Fighters -yhtyeen rumpali Taylor Hawkins.[1]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hunter, Ian: Diary of a Rock´n´Roll Star. St. Albans, 1974. 159 sivua.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet:

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Erlewine, Stephen Thomas: Ian Hunter Songs, Albums, Reviews, Bio & More ... AllMusic. AllMusic. Viitattu 3.3.2025. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g Campbell Devinepublished: Buyer's Guide: Ian Hunter & Mott louder. 5.6.2018. Viitattu 3.3.2025. (englanniksi)
  3. ↑ Paul Reespublished: The importance of Hanoi Rocks' Two Step From The Move louder. 7.4.2024. Viitattu 3.3.2025. (englanniksi)
  4. ↑ Michael Monroe - Nights Are So Long Discogs. Viitattu 3.3.2025.