Il signor Max | |
---|---|
Ohjaaja | Mario Camerini |
Käsikirjoittaja |
|
Tuottaja | C. O. Barbieri |
Säveltäjä | Renzo Rosselini |
Kuvaaja | Anchise Brizzi |
Leikkaaja | Mario Camerini |
Tuotantosuunnittelija | Gastone Medin |
Pukusuunnittelija | Gino Carlo Sensani |
Lavastaja | Gastone Medin |
Pääosat | |
Valmistustiedot | |
Valmistusmaa | Italia |
Tuotantoyhtiö | Astra Film |
Levittäjä | Ente Nazionale Industrie Cinematografiche |
Ensi-ilta | Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 1937 |
Kesto | 84 min. |
Alkuperäiskieli | italia |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
AllMovie | |
Il signor Max (”Herra Max”) on vuonna 1937 valmistunut italialainen elokuva. Se on yksi ohjaaja Mario Camerinin viidestä pikkuporvaristoa kuvaavasta romanttisesta komediasta. Elokuvan pääosissa ovat Vittorio De Sica ja Assia Noris. Il signor Max oli aikanaan valtava yleisömenestys ja sai ilmestymisvuonnaan Italian kulttuuriministeriön palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Aikalaiskritiikissä ja myöhemmissä arvioissa elokuvaa on kiitetty sen kepeydestä, sujuvasta rytmityksestä ja erinomaisista näyttelijäsuorituksista.
Isältään rahaa perinyt lehtikioskin pitäjä Gianni tutustuu lomamatkallaan aristokraattiseen Paolaan ja ryhtyy tavoittelemaan tätä kreivi Max Varaldoksi tekeytyen. Pian hän tapaa myös Paolan palvelijattaren Laurettan, joka oppii tuntemaan hänet lehdenmyyjä Giannina. Lopulta mies kyllästyy kaksoiselämäänsä, tekee valinnan kahden elämäntavan välillä ja löytää aidon rakkauden.[1][2]
Vittorio De Sica | … | lehdenmyyjä Gianni / Max Varaldo |
Assia Noris | … | Lauretta |
Rubi Dalma | … | donna Paola |
Umberto Melnati | … | Riccardo |
Lilia Dale | … | Pucci |
Virgilio Riento | … | Peppe, Giannin ystävä |
Mario Casaleggio | … | Pietro-setä |
Caterina Collo | … | Lucia-täti |
Ernesto Chigi | … | Pierino |
Romolo Costa | … | kapteeni Baldi |
Lilia Silvi | … | orkideanmyyjä |
Giuseppe Pierozzi | … | taksinkuljettaja |
Albino Principe | … | Bubi Bonci |
Clara Padoa | … | Jeanne, bridgenpelaaja junassa |
Luciano Dorcoratto | … | Guido |
Desiderio Nobile | … | majuri |
Armando Petroni | … | ensiapulääkäri |
Edda Soligo | … | tyttö laivan tanssiaisissa |
Walter Grant | … | vanha mies juhlissa |
Gianfranco Zanchi | … | oikea Max Varaldo |
Vivi Gioi | … | Dolly |
Michele Contessa | … | |
Otello Polini | … | [1][2] |
Mustavalkoinen[3] Il signor Max on kuvattu Cinecittàn studiolla Roomassa[1]. Se on yksi ohjaaja Mario Camerinin viidestä pikkuporvaristoa kuvaavasta romanttisesta komediasta. Neljä muuta ovat Kyllä miehet ovat roistoja (Gli uomini, che mascalzoni..., 1932), Darò un milione (1935), Ma non è una cosa seria! (1936) ja I grandi magazzini (1939).[4] Käsikirjoittajana ja Camerinin apulaisohjaajana toimi kirjailijana ja myöhemmin myös elokuvaohjaajana tunnettu Mario Soldati[1][5]. Kuvaaja Anchise Brizzin merkkiteoksiin kuuluvat Alessandro Blasettin historiallinen elokuva 1860 (1933) ja De Sican neorealistinen klassikko Sciuscià – viattomat (1946)[6]. Elokuvan musiikki on yksi Renzo Rosselinin ensimmäisistä elokuvasävellyksistä[7]. Pääosia esittävät Vittorio De Sica ja Assia Noris olivat 1930-luvun italialaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä[4].
Yläluokkaiseen ympäristöön sijoittuva Il signor Max on yhdistetty 1930- ja 1940-lukujen vaihteen telefoni bianchi -lajityyppiin[3][8]. Kevyt ja harmiton elokuva toisaalta myös arvostelee toimettoman yläluokan ulkomaita matkivaa elämäntapaa. Sen vastineeksi asetetaan perinteiset perhearvot, lehdenmyyjien välinen solidaarisuus sekä Italian fasistien Opera Nazionale Dopolavoro -järjestö, joka tarjoaa työläisille tervehenkistä viihdettä. Lopussa ristiriita laukeaa Hollywood-tyyliseen onnelliseen loppuun, jossa voidaan nähdä fasistien konsensuspolitiikan heijastuma.[9]
Il signor Max oli aikanaan valtava yleisömenestys[10]. Se sai ilmestymisvuonnaan Italian kulttuuriministeriön palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Aikalaiskritiikissä ja myöhemmissä arvioissa elokuvaa on kiitetty sen kepeydestä, sujuvasta rytmityksestä ja erinomaisista näyttelijäsuorituksista.[1][3]
Camerinin komedioiden menestys innosti Vittorio De Sicaa kokeilemaan siipiään ohjaajana teemoiltaan samankaltaisissa elokuvissa Rose scarlatte (1940), Maddalena... zero in condotta (1940) ja Teresa Venerdì (1941)[11]. Samoja juoniaineksia on havaittavissa myös De Sican ja käsikirjoittaja Cesare Zavattinin myöhemmissä neorealistisissa elokuvissa kuten Sciuscià ja Polkupyörävaras (1948)[12]. Il signor Maxista on sittemmin tehty kaksi uusintaversiota, Giorgio Bianchin Il conte Max vuonna 1957 ja Vittorio De Sican pojan Christian De Sican samanniminen elokuva vuonna 1991[3].