Jääkäriliike

Jääkäriliike oli Suomen miesylioppilaiden piireissä vuoden 1914 loppupuolella käynnistynyt ja Jääkäripataljoona 27:n muodostumiseen johtanut aktivistien aloite sotilaskoulutuksen hankkimiseksi Suomen Venäjästä irrottautumista varten. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 oltiin Suomessa aluksi ensimmäisen sortokauden aikaisen vastarintaryhmittymän kagaalin ja vanhojen aktivistien piireissä varovaisia asennoitumisessa muuttuvaan tilanteeseen.^[1] Miesten ylioppilaspiireissä taas syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen aseellisen irrottamisen Venäjästä. Vuosina 1915–1918 jääkärikoulutuksen aloitti kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista. Heistä 1 261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan. Osallistuneista kaatui taisteluissa 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %).

Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa sotatehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä armeijan siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) ja haavoittui 19 (2 %). Mannerheim-risti myönnettiin 20 entiselle jääkärille. Kenraalikuntaan ylennettiin 49 jääkäriä. Jääkäriliikkeen laajennettua sen sosiaalinen pohja leveni kattamaan kaikki kansankerrokset. Suhteessa väkilukuun eniten jääkäreitä värväytyi Kortesjärveltä, joka nykyään on osa Kauhavan kaupunkia. Sillä perusteella Kortesjärvi ilmoitti olevansa niin sanottu jääkäripitäjä.^lähde?

Jääkäriliikkeen ja ylioppilasaktivistien mielestä vain riittävä ulkonainen voima saattoi taata Suomen itsenäisyyden ja mahdollisuuden kehittyä kulttuurikansaksi. Aktivistit omaksuivat puolustuksellisista, heimokansallisista ja varsinkin nuoremmat monarkkisista syistä johdonmukaisen vaatimuksen liittää Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa Suomeen.^[2]

Jääkäriliikkeen vaiheet

Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulutusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Osittain salateitse lähes kaksi sataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille (kyse oli partioliikkeeseen viittaavasta peitenimestä).^[3]

Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa.^lähde? Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.^[4] Lähtijöitä oli 1 254. Myöhemmin Suomesta tuli lisää miehiä niin että kun palataljoona palasi 1917 Libauhun, vahvuus oli 1 342 miestä vaikka riveistä oli eri syistä poistunut 224 miestä.^[5]

Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, muun muassa Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Aarne Sihvo ja Kyösti Wilkuna. Niin sanotut kalterijääkärit vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.

Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Liepājan kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 tilanne oli merkittävästi muuttunut. Venäläisjoukkojen lisäksi vastapuolella oli Punakaartiksi järjestäytynyttä oman maan työläisväestöä. Tästä syystä joitakin jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. 950 miehen suuruinen pääjoukko kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. He katsoivat, että kyseessä on nimenomaan Suomen vapaussota, jossa tosiasiallisesti ratkaistaisiin se, vapautuisiko maa Venäjän vallasta. Aluksi osalla jääkäreistä oli epäselvyyttä siitä, kuinka suhtautua ylimpään sotilashallintoon. (C. G. Mannerheim oli venäläinen kenraali palveltuaan aikaisemmin Venäjän armeijassa.) Pian jääkärien Suomeen paluun jälkeen jääkärikonfliktiin liittyvistä syistä joukko jääkäreitä teki epäonnistuneen pommiattentaatin kenraali Mannerheimin esikuntajunaan.

Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työläisiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita. Viidesosa oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle, muun muassa Leo Mäkelin^[6]. Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.

Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli vuonna 1995.

Jääkäriliikettä tutkineen filosofian tohtori Matti Lackmanin mukaan jääkärit syyllistyivät maanpetokseen Venäjällä tuolloin voimassa olleen lain perusteella.^{[7]lähde tarkemmin?}

Jääkäriliikkeen synnyn syitä

1900-luvun alun aktivismi, jonka aatteellinen perillinen jääkäriliike on, syntyi vastauksena venäläistämistoimenpiteiden ja eräiden suomalaisten myöntyväisyyden yhdessä luomaan tilanteeseen, jossa Suomen itsehallinnollinen asema oli uhattuna ja lait tuntuivat menettäneen merkityksensä. Oman suomalaisen sotaväen lakkauttaminen ja suomalaisille syntynyt uhka joutua palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa Venäjän maaperällä vaikutti voimakkaasti mielialoihin.^[8]

Aktivistien mielestä vallitseva laiton tilanne oikeutti ja velvoitti tarvittaessa vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Aktivismin ohjelma esitettiin vuonna 1903, ja aktiivinen vastustuspuolue perustettiin seuraavana vuonna. Näiden varhaisten aktivistien toiminnassa tulevia jääkärien ja aktivistien toimintamuotoja ennakoivat muun muassa asetoimitukset, kuten SS John Graftonin matka, suojeluskuntien synty suurlakon aikana sekä puolisotilaallisen Voimaliiton perustaminen vuonna 1906. Vallankumoukselliset rauhattomuudet Venäjällä tukahduttivat nämä toimintamuodot vielä vuoden 1906 kuluessa.^[9]

Toinen sortokausi alkoi kehkeytyä vuoden 1908 lopulla ja sai taakseen Venäjän lain voiman kesäkuussa 1910 kestääkseen Venäjän keisarikunnan loppuun vuoden 1917 maaliskuuhun. Suomen itsenäisyysajatusta pidettiin vireillä aktivistien puoluetoiminnassa muun muassa Framtid–Vastaisuus-lehdessä, kunnes sen lakkauttaminen 1910 päätti vanhan aktivismin kauden.^[10]

Yliopiston osakunnissa itsenäistymisajatusta vaalittiin eri muodoin. Toukokuussa 1914 pidetyn promootiojuhlan puheissa itsenäistymisajatus tuotiin julki laajasti, vaikka varovaisesti muotoillen. Promootiotoimikunnassa esiintyy monia tulevia jääkäriliikkeelle merkittäviä miehiä: Kai Donner, Väinö Kokko, Pehr Norrmén ja Yrjö Ruuth (myöh. Ruutu).^[11]

Perustaminen

Jääkäriliikkeen värväyskeskus Tegnérgatanilla 48 Tukholmassa.

Suomi asetettiin sotatilaan 30. heinäkuuta 1914^[12]: Venäjän sotilasjohto pelkäsi Saksan nousevan maihin ja hyökkäävän Suomen kautta. Kriittisiä kohteita eri puolilla Suomea alettiin linnoittaa niin sanottuihin vallitöihin palkattujen suomalaisten voimin mutta venäläisessä johdossa. Nämä työt aiheuttivat työvoimapulaa esimerkiksi maataloudessa. 17. marraskuuta julkaistiin suuri venäläistyttämisohjelma, joka lopullisesti käynnisti jääkäriliikkeeseen johtaneen toiminnan.^[13]

Venäläistyttämisohjelman julkaiseminen mursi padot. Jo samana päivänä pidettiin useita toisistaan riippumattomia kokouksia, joissa hahmoteltiin vastarinnan muotoja ja toteuttamista. Kerrotaan esimerkiksi, että kun Väinö Kokko, Yrjö Ruuth ja Väinö Tiiri pitivät neuvoa Gardinin ravintolassa, oli samassa paikassa koolla opiskelijoita, joiden joukosta tultiin tunnetun kolmikon luo vaatimaan toimenpiteitä.^[14] Samoihin aikoihin eräät yksittäiset ylioppilaat liittyivät vapaaehtoisina Venäjän armeijaan saadakseen sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta. Myöhemmin muutama tällainen niin sanotusti etuajassa ollut henkilö jopa karkasi Venäjän armeijasta ja siirtyi jääkäriksi. Jääkäriliikkeen alettua vastaavaa ei enää esiintynyt.^lähde?

Ostrobotnian kokous

Jääkäriliikkeen syntymäpaikka (v. 1914) Ostrobotnian talossa Helsingissä.

Itsenäistymisliikkeen järjestäytymisen katsotaan alkaneen 20. marraskuuta 1914 Pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnialla pidetystä kokouksesta, joskin päivämäärä ei ole yksiselitteinen, sillä pöytäkirjaa ei salaamissyistä pidetty. Kokouksessa oli noin 20 osanottajaa eri osakunnista sekä vanhasuomalaisesta ylioppilasjärjestö Suomalaisesta Nuijasta. Suoranaisen alun sijasta tämä kokous pikemminkin merkitsi useiden pienempien ryhmien kokoontumista yhteen, eräänlaista kriittisen massan muodostumista.

Kokous totesi muun muassa Pehr Norrménin sanoin, että passiivinen vastarinta on menettänyt merkityksensä ja on lähdettävä valtiopetoksen tielle, koska venäläinen vastapuolikin oli hylännyt lain. Suomi oli irrotettava Venäjän yhteydestä. Kun keskusteltiin ulkomaisesta avusta, Väinö Kokko – Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kuraattori – piti Saksan apua tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena. Kokouksen jäsenet julistautuivat aktivistisen liikkeen väliaikaiseksi keskuskomiteaksi. Yhteyttä oli otettava sekä mahdollisiin koulutuksen järjestäjiin että vanhempiin poliitikkoihin ja aktivisteihin ynnä sosialistien edustajiin.^[15]

Avun tunnustelua ja toimintamuotojen hahmottelua

Odengatan 19, Tukholma. Tässä asunnossa Herman Gummerus, Bertel Paulig ja Walter Horn saivat "suurenmoisen ideansa" lähettää pyyntö Saksaan sotilaskoulutuksesta. Hugo Backmansson on 1930-luvulla maalannut hetkestä taulun.

Marraskuun lopulla 1914 vahvistui ajatus lähettää Tukholmaan neuvottelija tunnustelemaan sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia Saksan entisen Helsingin-konsulin Albert Goldbeck-Löwen kautta. Walter Horn ja Bertel Paulig nimettiin neuvottelijoiksi, koska he tunsivat yhteyshenkilön ennestään ja heidän saksan kielen taitonsa oli erinomainen. Matka naamioitiin urheiluyhteyksien ylläpidoksi ruotsalaisiin järjestöihin, ja Suomen puolelta peitteenä oli Suomen Palloliitto.^[16]

Saksa ei ollut ainoa vaihtoehto tukijaksi ja koulutuksen järjestäjäksi tässä vaiheessa. Ruotsin ilmapiiriä tiedustelemaan matkusti vuodenvaihteessa 1914–1915 useita pieniä ryhmiä eri osakunnista. Vierailujen kohteina olivat lukuisat julkisuuden henkilöt niin kirkon, tiedeyhteisön kuin lehdistönkin osalta. Ruotsalaiset isännät osoittivat kiinnostusta Suomen tilanteeseen ja vakuuttuivat siitä, että Suomessa hanke edusti myös suomenkielisiä piirejä, mutta varsinaiseen kysymykseen vastaus oli ilmeinen: mitään aktiivista tukea Suomen itsenäistymiselle ei olisi luvassa.

Samalla kun sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia tunnusteltiin ulkomailta, järjestettiin myös kotimaassa omatekoista koulutusta: luettiin kirjallisuutta ja kohennettiin kuntoa muun muassa hiihtoharjoituksin. Ampumaharjoituksiakin pitivät ne, joilla aseita ja patruunoita oli käytössä. Sabotaasitoimintaan valmistauduttiin pioneerialan opiskelulla tekniikan opiskelijoiden johdolla. Myös vakoilutoimintaa saksalaisten hyväksi koetettiin organisoida.^[17]

Koulutusta aseelliseen kapinaan Saksasta

Herman Gummerus, Walter Horn ja Bertel Paulig olivat lähettäneet 8. joulukuuta 1914 Saksan sotaministeriölle raportin, jossa kuvailtiin mielialoja Suomessa sekä toivottiin aseapua ja 150 vapaaehtoisen koulutusta Saksalta. Koulutettujen tehtävänä olisi tukea saksalaisten joukkojen maihinnousua Suomeen samalla kun maassa puhkeaisi kansannousu Venäjää vastaan.

Omalla tahollaan maaperää Saksassa muokkasi Saksaan muuttanut suomalaissyntyinen varatuomari Fritz Wetterhoff. Jo syyskuussa Wetterhoff oli esittänyt Suomeen tehtävästä maihinnoususta suunnitelman, joka oli varsin samankaltainen kuin aktivistien Gummeruksen johdolla tekemä suunnitelma. Olennaista olisi vastarinnan kunnollinen valmistelu ja saksalaisten joukkojen tuki.

Suomalaisten vapaaehtoisten koulutusasia eteni päätökseen Saksan sotaministeriön tiloissa 26. tammikuuta 1915 järjestetyssä kokouksessa, jossa oli mukana edustus sotaministeriön lisäksi ulkoministeriöstä ja kahdesta eri esikunnasta.

Päätöksen pääkohtia olivat:

• Koulutus annettaisiin 200:lle suomalaiselle saksankielentaitoiselle ylioppilaalle, jotka olivat "sivistyneitä, luotettavia ja hyvistä perheistä".
• Koulutuksen kesto olisi aluksi neljä viikkoa, mutta aikaa voitaisiin jatkaa.
• Sisällössä painotettaisiin muun muassa sotilashenkeä, ampumataitoa, pienten yksiköiden johtamista sekä tuhoamis- ja sissitoimintaa.
• Aloitusajankohdaksi päätettiin helmikuun 1915 puoliväli ja koulutuspaikaksi Lockstedter Lagerin leirialue.

Pfadfinderit – vapaaehtoiset partiojohtajien peiteroolissa

Kehotus alkaa lähettää vapaaehtoisia saavutti Wetterhoffin välittämänä Herman Gummeruksen Tukholmassa 1. helmikuuta 1915. Suomeen tieto välitettiin salasähkeenä, joka näennäisesti käsitteli Harald Öhquistin Saksassa oleskelevan isän vointia: "Lääkäri toivoo täydellistä toipumista kahden viikon kuluessa."

25. helmikuuta^[12] saapui Lockstedtiin ensimmäiset 55 koulutettavaa partiolaiskursseille (Pfadfinderkursus). Heidän matkansa oli johtanut ensin Tukholmaan ilmoittautumaan Herman Gummerukselle. Matkat selitettiin esimerkiksi opintoihin liittyviksi. Tukholmassa vaihtuivat monien nimet, karsittiin tarpeettomat varusteet ja saatiin saksalaiset passit sekä matkarahat loppumatkaan. Ruotsissa edettiin Malmön kautta Trelleborgiin, josta lauttayhteys vei Saksaan Sassnitziin. Junamatkan päässä Berliinissä oli vastassa Wetterhoff apulaisineen. Matkan viimeinen osuus vei ensin Hampuriin ja edelleen Lockstedter Lageriin eli nykyiseen Hohenlockstedtiin.

Perillä kurssi jaettiin kahdeksi komppaniaksi ja osallistujille annettiin peiteroolin mukaiset partiolaisasut sekä saksalaiseen partionjohtajaan viittaava nimitys Feldmeister. Vaikutelmaa täydensi se, että kurssin johtaja majuri Maximilian Bayer oli myös Saksan partiopoikaliikkeen eli Jugendwehrin johtaja.

Pfadfinderien koulutus

Sopimuksessa pfadfinderiten koulutuksesta korostettiin muun muassa Saksan kulttuuriin ja ”sotilaalliseen henkeen” tutustumista. Vaikka kurssiaika oli vain muutamia viikkoja, siihen oli näin ollen kaavailtu muun muassa opintomatkoja.

Aikalaismuistelmissa korostetaan, että suomalaiset kaipasivat aitoa tuntumaa saksalaiseen koulutukseen, mutta ”he saivat pian huomata, ettei heidän opetuksessaankaan noudatettu saksalaisen sotilaskasvatuksen, vaan pikemmin partiopoikakasvatuksen metodeja”. Peiterooli tuntui siis ulottuvan ulkoisten puitteiden ohella myös koulutuksen sisältöihin.

Aluksi isäntien otteet vaikuttivat koulutettavista jopa liian herrasmiesmäisiltä, kun kurssin johtajan ja varsinaisten kouluttajien näkemykset koulutuksesta vielä etsivät muotojaan: ”Suomalaisia kohdeltiin varovaisesti ja hellin käsin. Vasten tahtoa elettiin ’herroiksi’.” Taustalla oli majuri Bayerin näkemys, että neuvokkaita vapaajoukkojen johtajia suomalaisista saataisiin pikemminkin partiolais- kuin sotilasopein. Bayerin arvoihin liittyi myös, että aluksi oli oluenkin nauttiminen suomalaisilta kiellettyä. Pian saatiin kuitenkin huomata, että majuri Bayer jäi painotuksineen vähemmistöön varsinaisiin kouluttajaupseereihin, kapteeneihin Bade, Heldt, Just ja Knaths, nähden.

Kurssilaisten määräkin kasvoi vähitellen, saavuttaen kolmessa viikossa noin 180:n vahvuuden. Osa kurssilaisista alkoi kuitenkin olla poissa vahvuudesta erilaisilla komennuksilla.^[18]

Venäläisiä Mosin-Nagant-jalkaväenkivääreitä (kaliiperi 7,62 mm eli 3 linjaa, mistä nimitys kolmen linjan kivääri).

Partiopojan asusta huolimatta oli suomalaisilla vapaaehtoisilla 28. helmikuuta lähtien hallussaan tärkein sotilaan tunnusmerkki – ase: venäläinen kolmen linjan kivääri M/91, joita saksalaiset olivat saaneet runsaasti sotasaaliiksi. Valintaa oli helppo perustella silläkin, että suomalaiset tulisivat joka tapauksessa mahdollisessa itsenäisyystaistelussaan turvautumaan venäläisiltä vallattuihin aseisiin.

Pistoolit ja käsikranaatit kuuluivat varustukseen. Ensimmäisiä raskaampia aseita – kahta Maxim-konekivääriä – kurssi sai sen sijaan odotella huhtikuun puoleenväliin saakka.^[19]

Ensimmäisten päivien hapuilun jälkeen koulutus hakeutui asenteiltaan preussilaisen sotilaskoulutuksen uomiin, vaikka sisältö olikin poikkeavaa, koulutettiinhan sivistyneitä, vapaaehtoisia ”sivilistejä”.

Lauerman luonnehdinnan mukaan pfadfinderit saivat ”jokseenkin samanaikaisesti alokkaalle, kadetille, sotakorkeakoulun oppilasupseerille ja hiukkasen partiolaisjohtajallekin kuuluvaa opetusta”. Koulutettaville pyrittiin luomaan valmiuksia johtaa niin ryhmää, joukkuetta kuin ”välttävästi komppaniaakin”. Teoriaopetuksessa sivuttiin aiheita aina rykmenttitasolle asti.^[20]

Koulutuksen sisältö ja laajuus muuttuivat sitä mukaa kuin kurssin pituutta vähin erin kasvatettiin. Alkuperäisessä suunnitelmassa syrjään jätetty sulkeisjärjestys samoin kuin tupapalveluskin tulivat kuulumaan ohjelmaan.

Maaliskuussa oli saatu ensimmäiset ylennykset zug- ja gruppenführerien eli joukkueen- ja ryhmänjohtajien arvoihin, mikä ennakoi mahdollisuutta, että kurssia laajennettaisiin.^[21]

Huhtikuussa 1915 annettiin kaiken kaikkiaan neljä eri lupausta kurssien pidentämisestä; esimerkiksi 2. päivänä kerrottiin, että kurssi kestäisi 16. huhtikuuta saakka ja 14. huhtikuuta ilmoitettiin jatkosta toukokuulle. Epävarmuus raastoi mieliä: ei tiedetty, mikä olisi itse kunkin tulevaisuus kurssin jälkeen. Alun perin neliviikkoinen poissaolo kotimaasta oli venynyt jo kuukausiin.

Heinäkuussa saatiin riekaleiksi kuluneiden ja vastenmielisiksi käyneiden partiolaispukujen tilalle oikeat sotilaspuvut: Saksan jalkaväen kenttäharmaat. Pfadfinder-aika oli päättynyt, ja kurssilaiset olivat nyt musketöörejä.

Itsenäisyysliike astui seuraavaan vaiheeseen. Ostrobotnian kokouksen alkumuodosta oli myös liikkeen organisaatio laajentunut ja monipuolistunut.

Suomen itsenäistymisen ja jääkäriliikkeen taustavoimia

Kilpi Helsingin Liisankatu 17:llä: "Tässä talossa toimi vuonna 1915 salainen jääkärivärväystoimisto ”Helsingin metsätoimisto”."

Liikkeen esikuntana voidaan pitää A.K:ta (”Aktionskommittén”, ”Toimintakomitea” tai ”Aktiivinen komitea”). Siinä olivat edustettuina eri puolueet, vanha ja nuori aktivismi sekä vanhan väen upseerit, jotka myöhemmin järjestäytyivät M.K:si (”Militärkommittén”, ”Sotilaskomitea”). Ahti (1999) on luonnehtinut MK:ta "entisten Haminan kadettien toveripiiriksi".^[22]

Aktiivista komiteaa tuki C.K. (”Centralkommittén”, ”Keskuskomitea”), joka oli vanhemman polven poliitikkojen muodostama ryhmä. Siihen kuului muun muassa valtioneuvoksia (Edvard Hjelt, Alexis Gripenberg), senaattoreita (Hugo Rautapää) ja professoreita (Rafael Erich, Edvard Westermarck). Ruotsalaisen kieliryhmän edustus oli vallitseva. Se, että myös vanhasuomalaisia (Rautapää ja Samuli Sario) liittyi mukaan, osoitti heidän asenteensa muuttumista.

Aktiivisen komitean keskeinen käytännön toimija oli kesäkuusta 1917 lähtien työjaosto. Sen toiminta puolestaan naamioitiin metsäalan yritykseksi. Yritys, nimeltään Uusi Metsätoimisto, sijaitsi Helsingissä osoitteessa Yrjönkatu 25. Näennäisesti ”toimisto” osti ja myi puutavaraa ja muita metsän antimia sekä välitti työntekijöitä metsätyömaille. Tällä voitiin verhota todelliset tehtävät, joista merkittävin oli suojeluskuntatoiminnan käynnistäminen eri puolilla maata. Uuden metsätoimiston keskeisin hahmo oli maisteri Elmo E. Kaila.

Uuden metsätoimiston sisäänkäynti Yrjönkatu 25:ssä kesän 2006 asussa (ks. Matti Lauerma 1984: Jääkärien tie s. 44–45).

Tukholmassa toimi vuodesta 1916 alkaen vaikutusvaltainen Suomen itsenäisyysliikkeen Ulkomaanvaltuuskunta. Sen kautta olivat olemassa yhteydet Ruotsiin ja Saksaan. Seuraavan vuoden syksyllä valtuuskunta alistettiin A.K.:lle, joka sai siitä yhteyselimen saksalaisiin päin.

Saksassa liikkeen asioita oli hoitanut Fritz Wetterhoffin johtama Büro Wetterhoff. Wetterhoffin jouduttua saksalaisten epäsuosioon perustettiin marraskuussa 1916 uusi, riippumattomampi yhdyselin Das Finnländische Büro, jota johti Samuli Sario. Hänen mukaansa ja edeltäjän nimimallilla toimistoa kutsuttiin myös Büro Sarioksi. Riippumattomuuden hinta oli vaatimattomuus: Wetterhoffin toimiston arkisto ja kontaktit eivät olleet käytettävissä ja rahaakin puuttui.

Sosialistien edustus puuttui näistä elimistä. Vaikka yhteistyöstä porvarien kanssa kieltäydyttiin, oli itsenäistymisajatus kannatettava. Muun muassa K. H. Wiik, Oskari Tokoi ja Yrjö Mäkelin tukivat jääkäriliikettä. Viimeksi mainitun poika Leo Mäkelin liittyi jääkärien riveihin 14. helmikuuta 1916.

Suomen ”vapautusliikkeen” monitahoisen organisaation tiivistää Ahti (1999) seuraavasti: ”Suomessa toimi AK, Uusi metsätoimisto ja MK. Tukholmassa oli Ulkomaanvaltuuskunta ja Nikolai Mexmontanin Sotilaskomitean alainen esikunta, Berliinissä Samuli Sarion toimisto ja viimein Liepājassa Jääkäripataljoona ja sen edustajat.”^[23]

Suomen itsenäistymisen kannalta oli Venäjän vallankumous onnekas tapahtuma, mutta niin oli myös Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa. Professori Matti Lackmanin mukaan Saksa ei välittänyt Suomen vapaudesta, vaan tuki jääkäreitä samasta syystä kuin bolševikkejakin: päämääränä oli heikentää Saksan vihollista Venäjää. Saksa ei myöskään päästänyt jääkäreitä Suomeen, ennen kuin katsoi sen tarpeelliseksi. Jääkäreillä ei ollut paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa tähän asiaan. Lisäksi Saksa suunnitteli tekevänsä Suomesta oman vasallivaltionsa.^[24]

Suuri värväys – partiolaiskurssista Lockstedtin harjoitusjoukoksi

Kun pfadfinder-joukon laajentaminen pataljoonaksi hyväksyttiin keisari Vilhelm II:n 28. elokuuta 1915 allekirjoittamalla käskyllä, lisättiin rekrytointia alkuperäiseen joukkoon nähden moninkertaiseksi. ”Suuri värväys” tuli kestämään syyskuusta 1915 toukokuuhun 1916.

Pataljoonan vahvuus – neljä kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja pioneerikomppania – edellytti normivahvuuksien mukaan 1 439:ää miestä. Pois lukien tästä pfadfinderit sekä saksalainen päällystö ja alipäällystö, nettotarve oli noin 1 200 miestä. Pataljoonan – tässä vaiheessa Ausbildungstruppe Lockstedtin – komentaja majuri Bayer esitti tarpeeksi kuitenkin jopa 2 000 miestä mahdollisesti ajatellen, ettei suomalaisia käännytettäisi takaisin, vaan yksikköä laajennettaisiin tai uusia perustettaisiin tilanteen mukaan.

Värväystoiminnan organisoinnissa keskeistä oli ylioppilaiden osakuntatoiminta ja pienemmässä määrin myös muut miesopiskelijoiden yhteisöt. Aktiivisen komitean ja ylioppilaskunnan välisenä yhteytenä toimi maisteri Kai Donner. Ylioppilasaktiivit värväsivät opiskelutovereitaan ja tekivät matkoja maakuntiin hankkiakseen rekryyttejä sekä tukeakseen ja käynnistääkseen paikallisvärväystä.

Jotta jääkäriliike saisi laajan ja monipuolisen osallistuja- ja kannattajajoukon, pyrittiin värvääjiä hankkimaan eri yhteiskuntaryhmistä. Lauerman sanoin: "Värvärien joukossa oli työläisiä, työnjohtajia ja käsityöläisiä, maanviljelijöitä, opettajia, pappeja ja lukkareita, jopa joku poliisiviranomainenkin."^[25]

Paikallisvärväreitä oli helpoin löytää Pohjanmaalla ja Karjalassa. Muualle oli lähetettävä ylioppilasvärväreitä Helsingistä ja kutsuttava jääkäreitä Saksasta. Tunnettuja värvääjäjääkäreitä ovat muun muassa Aarne Sihvo, Sulo-Weikko Pekkola ja Antti Isotalo.

Eräs värväysesimerkki

Iivari Kauranen on kertonut omasta värväyksestään seuraavasti:

» Uudenvuoden aattopäivänä vuonna 1915 tuli kotiini Joutsassa yllättäen värväri. Tuttu mies, naapuritalon poikia. Hän oli muutamia vuosia aikaisemmin muuttanut Etelä-Pohjanmaalle. Hän toimi siellä meijeriliiton konsulenttina ja asui Seinäjoella. Värväri kertoi, että nyt tarvittaisiin nuoria reippaita, rohkeita miehiä, sillä isänmaa oli vaarassa. Hän kertoi jääkäriliikkeestä kaiken minkä tiesi ja paljon tiesikin siitä.^[26]»

Kuvauksessa esiintyy useita kuvaavia elementtejä:

• värväys on päässyt alkuun muutama kuukausi aikaisemmin ja laajennut akateemisten piirien ulkopuolelle
• värvääjä ja värvätty tuntevat jollakin tavalla toisensa, joten luottamus voidaan arvioida
• värvääjä on liikkuvassa ammatissa, johon liittyy paljon sosiaalista kanssakäymistä
• yrityksen motiivit ja rekryyteille asetettavat vaatimukset tuodaan esille

Sitä, että värväri tunsi jääkäriliikkeen hyvin, voidaan ehkä pitää poikkeuksellisena; taustatiedot saattoivat usein olla heikkojakin ja kuvaukset matkan tarkoituksesta epämääräisiä. Kertomuksessa esiintyvä avomielisyys taas kertoo siitä, että ollaan ehkä varomattomia, läsnä olevat tunnetaan ja myöhemmin ollaan jääkäriliikkeen tukialueella, Etelä-Pohjanmaalla. Täällä saatettiin jopa järjestää avoimesti ”värväysiltamat” tai ”lähtötanssit”.

Tyypilliset rekryytit eivät tuossa vaiheessa enää olleet kielitaitoisia, kokeneita matkaajia, jotka opiskeluasioissaan pistäytyisivät ulkomailla: Kauranen kertoo lainauksen jälkeisessä osassa, että matka Jyväskylästä Ala-Härmän Volttiin oli hänen ensimmäinen junamatkansa. Kemin etappi on paljastunut (20. tammikuuta 1916) tai juuri paljastumassa ja joudutaan kiertoteihin.

Eri vaiheiden ja odotusten jälkeen rajanylitys tapahtuu Torniosta hiihtäen paikallisoppaan johdolla. Haaparannalta matka jatkuu ”Halkokonttorissa” toimivan jääkärin johdolla eteenpäin. Ruotsin halki matkataan ummikkoina jatkoyhteyden selvittävän paperilapun turvin. Loppuosa reitistä on tavanomainen: Malmö–Trelleborg–Sassnitz. Kauranen ja neljä muuta rekryyttiä ovat perillä Lockstedter Lagerissa 28. tammikuuta 1916 tullakseen osaksi koulutuspaikan mukaan nimettyä Lockstedtin harjoitusjoukkoa.^[27]

Ausbildungstruppe Lockstedt

Pääartikkeli: Lockstedtin harjoitusjoukko

Lockstedtin harjoitusjoukko perustettiin virallisesti 2. syyskuuta 1915. Aluksi käytettävissä olivat vain alkuperäiset pfadfinderit, nyt lukumäärältään 143. Heistä ylennettiin 6 joukkueenjohtajaa (Zugführer), 30 ryhmänjohtajaa (Gruppenführer) ja niin ikään 30 ryhmän varajohtajaa (Hilfsgruppenführer).

Syyskuun puolivälin paikkeilla Ausbildungstruppe Lockstedt sai ensimmäiset uudet alokkaansa, aluksi pääasiassa vankileireille internoitujen suomalaisten joukosta sillä aikaa kun värväys Suomessa vasta käynnistyi.

Miesten tulo joukko-osastoon kiihtyi syksyn ja alkutalven kuluessa niin, että marraskuussa voitiin perustaa kolmas ja joulukuun lopulla neljäs komppania. Vuoden 1916 alussa vahvuus oli 881 miestä ja tuhannes rekryytti astui palvelukseen 13. tammikuuta.^[28]

Etapit

Värväreitä ja etappimiehiä: vasemmalta ylhäältä: jääkärimajuri Wallenius (käytti nimeä Aarne Pursiainen), kapteeni Sihvonen (Oravapoika), majuri Oesch (Johansson), vänrikki Sutinen (Blomberg), kapteeni Viitasalo (Torniaisen Ville), kapteeni Ilmoniemi (Möttönen) ja vänrikki Koivisto (Aho); keskirivissä: kapteeni Jacobson (metsänhoitaja Borg), maisteri H. Stenberg, vänrikki Heikkinen (Hallan Väinö) ja tohtori Sivén; alarivissä: kapteeni Salminen (Virén), vääpeli Savolainen ja vääpeli Vilkman. Kuva: Tukholma tammikuu 1917

Vajaat 200 saksankielentaitoista pfadfinder-tarjokasta ujutettiin Tukholmaan ja eteenpäin esimerkiksi opintomatkojen varjolla. Lockstedtin harjoitusjoukon miehistön värväystä ja kuljetusta varten oli suunniteltava erityyppinen organisaatio. Rajan laillinen ylitys vaikeutui jo syksyn 1915 kuluessa, ja helmikuussa 1916 se sulkeutui täysin jääkäri-ikäisiltä eli 19–35-vuotiailta miehiltä, kun passeja ei enää myönnetty.

Jälkeenpäin laaditussa etappiteiden kartassa on Suomen ja Ruotsin puolella yhteensä 52 etappikohdetta, osan kuvatessa yksittäistä taloa, osan kokonaista paikkakuntaa. Säilyneitten etappitalojen seinissä on tästä kertovia muistolaattoja.

Eräs tunnetuimpia etappitaloja oli Juho Alfred Heikkisen eli Hallan ukon ja hänen vaimonsa Licin asuma Hallan talo Hyrynsalmen Hallavaarassa. Hallan etappia johti Friedel Jacobson.

Haaparannan–Tornion alue muodosti maailmansodan tilanteessa merkittävän kansainvälisen solmukohdan. Jääkärietappi toi oman lisänsä paikkaan, joka oli ennestään tärkeä ”vakoilun, salaisen politiikan, Venäjän vallankumouksellisen toiminnan, pakolaisten, salakuljetuksen [ja] prostituution” harjoittamiselle.^[29] Tässä keitoksessa kiehui yhtenä sattumana ”Halkokonttorin” peitenimellä toimiva jääkärietappi.

Tornion etapin oli perustanut Eero Heickell (Kuussaari) jo vuoden 1915 alussa pfadfinder-kurssilaisten rajanylityksen tukemiseksi.

Haaparannan etappikeskus puolestaan syntyi pfadfindereiden Heikki Kekonin ja W. E. Tuompon sinne suuntaaman tiedotus- ja tiedustelumatkan jatkokomennuksena, kun Lockstedtin harjoitusjoukon perustamisesta oli saatu varmuus ja etapille tulisi näin käyttöä.

Kemin etappi perustettiin 3. syyskuuta 1915, jolloin Heickell neuvotteli asiasta muun muassa Konstu Pietilän ja Arvi Hällforsin kanssa. Kemissä etappi sijaitsi Juho Heiskasen omistamassa matkustajakoti Osulassa. Etappi joutui ilmiannon kohteeksi ja sen toiminta katkaistiin 6. tammikuuta 1916 lähettämällä Helsinkiin sähkösanoma ”Potilas ei saavu”.

Tästä huolimatta Osulan isäntä Juho Heiskanen pidätettiin. Hänestä tuli ensimmäinen špalerniitti eli Pietarin Špalernajan vankilaan teljetty aktivisti. Myöhemmin heitä kutsuttaisiin kalterijääkäreiksi.^[30]

Kaupunkiolosuhteissa etappi saatettiin perustaa sopivan liikeyrityksen yhteyteen. Esimerkiksi Oulussa toimi konttoristi Amatus Johanssonin ylläpitämä toimintapiste Högstenin herrainvaateliikkeessä. Samassa kaupungissa Iikka Castrén huolti ja majoitti jääkäriliikkeen nimissä liikkuvia Valion toimitiloissa.^[31] Paikallisen työväenlehden Kansan Tahdon lehtimiehet Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila kokosivat värvätyt lehden toimitukseen, josta heidät ohjattiin Jaakko Kemppaisen vaatturiliikkeeseen ja sieltä joko jään yli tai Tornion kautta Ruotsiin.

Etappitiet johtivat rajan yli pohjoisesta alkaen Muoniossa, Kangasjärvellä, Pellossa, Tengeliössä, Palovaarassa, Karungissa, Torniossa ja Haaparannalla. Merenkurkun yli kuljettiin Jepualta ja Voltista alkavilla etapeilla, joiden kohtaamispiste oli Holmön saarella. Kulkijoiden määrällä mitattuina tärkeimmät ylityspaikat olivat Kemin-Haaparannan sekä Tornion reitit. Kemin etapin paljastuttua ja Merenkurkun ollessa yhtenäisessä jäässä muodostui Etelä-Pohjanmaalta Uumajaan johtavan reitin merkitys suureksi.^[32]

Etappitoiminta pyrittiin aluksi eristämään värväyksestä, mutta myöhemmin nämä toiminnot väistämättä sekoittuivat, vaikka se kasvattikin turvallisuusriskiä. Lackman mainitsee esimerkkinä, kuinka etappireitin varrella Pohjois-Ruotsin Seittenkarissa vaikuttaneet etappimiehet värväsivät siellä työskennelleistä suomalaisista metsätyömiehistä ainakin 20 miestä Saksaan.^[33]

Jääkäripataljoona 27:nä rintamalle

Pääartikkeli: Jääkäripataljoona 27

Vuoden 1915 loppupuolella majuri Bayer arvioi, että Ausbildungstruppe Lockstedtin miesten koulutus täydentyisi tarkoituksenmukaisesti rintamakokemuksella. Hän otti asian puheeksi liikkeen suomalaisten johtomiesten – Adolf von Bonsdorffin, Rafael Erichin ja Samuli Sarion – kanssa, kun nämä olivat vierailemassa Lockstedter Lagerissa.

Suostumus asiaan saatiin maaliskuussa 1916 ja liikekannallepanokäsky annettiin 3. toukokuuta 1916. Harjoitusjoukon rintamakelpoiseksi arvioitu osa nimitettiin Kuninkaalliseksi jääkäripataljoona 27:ksi (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27).^[12] Koulutukseen vielä jäävä täydennysosa sai harjoitusjoukon vanhan nimen Ausbildungstruppe Lockstedt.

Bahrenfeldin rangaistusosasto

Tyytymättömyyttä ja purnausta ilmeni jääkärien joukossa sekä suoranaisten olosuhteiden että epätietoisuuden vuoksi. Monilla Suomesta ”suuren värväyksen” aikaan saapuneilla ei ollut selkeää käsitystä odotettavissa olevasta tilanteesta (kun sitä ei ollut värväreilläkään). Vaikka jääkäripataljoona toisaalta oli suomalainen yritys ja yhteisö, se oli toisaalta vain yksi saksalaisen sotilaskurin alainen yksikkö. Niinpä kurittomuutta kitkettiin kovin ottein. Ensimmäiset vakavampiin rettelöinteihin syyllistyneet lähetettiin sotaoikeuteen ja sieltä vankileireille.

Erityinen rangaistusosasto perustettiin Zerkstenin kartanoon kymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta vuoden 1916 syksyllä. Osastoa komensi vääpeli Höfelmeyer. Kurinpitokeinoina käytettiin pakkotahtisen harjoittelun ohella ruuatta jättämistä, pimeässä putkassa istuttamista sekä pakkasessa pitämistä. Zerksteniin viedyt ”jermut” eivät kuitenkaan olleet lannistettavissa, eikä osasto saavuttanut tarkoitustaan: rangaistusosastoon komennetut eivät ”palanneet järjestykseen”.^[34]

Pataljoonaa varten perustettiin marraskuussa 1916 erityinen rangaistuskomppania, Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunta, joka toimi tykistövarikossa Hampurin lähellä. Yhteensä tähän osastoon, ”bahrenfelttareihin”, päätyi Lackmanin mukaan 216 miestä (Lauerman 1966 laskelmissa 224 miestä). Palvelus oli raskasta ja sitä vaikeutti suuresti vielä sekin, että rangaistusosastolaisten esimiehet puhuivat pelkästään saksaa. Ravinto puolestaan oli niukkaa ja yksipuolista.

”Bahrenfelttarien” kehnoista olosuhteista kantautui tietoa pataljoonaan, mikä osaltaan lisäsi tyytymättömyyttä pääjoukossa. Rangaistuskomppanian tilannetta ei kuitenkaan korjattu, ennen kuin Špalernajan vankilasta vallankumouksen myötä vapautunut Zugführer Aarne Sihvo, myöhempi Puolustusvoimien komentaja, vieraili Bahrenfeldissa. Sihvo totesi, että rangaistuskomppania tulisi aiheuttamaan särön jääkärien ulkoiseen kuvaan, kun heidän paluunsa Suomeen tulisi ajankohtaiseksi. Omakohtaisiin, tuoreisiin vankilakokemuksiinsa verraten hän saattoi ymmärtää bahrenfelttareiden ahdingon.

Vain viisi bahrenfelttaria palasi rangaistuskomppaniasta pataljoonaan, lopuista työkuntoiset sijoitettiin pääosin siviilitöihin teollisuuslaitoksiin. Bahrenfelttarit saattoivat palata Suomeen vasta vuoden 1918 sodan päätyttyä, pääosa syksyllä 1918. Jälkeen jääneitä eli Saksassa surkeissa oloissa; jotkut olivat lähteneet maasta omin avuin ja kaikkien kohtalo ei koskaan selvinnyt.^[35]

Jääkäriliikkeen paljastuminen viranomaisille

Kun laajamittainen värväys oli aloitettu syyskuussa 1915, jääkäriliikkeen asia ei ollut enää vain pienten piirien tiedossa ja sen paljastuminen jossain muodossa olisi vain ajan kysymys.

28. syyskuuta päivätty raportti kenraalikuvernööri Seynille osoittaa venäläisten jo tuntevan jääkäriliikkeen toiminnan ytimen: Suomessa ”harjoitetaan voimakasta kiihotusta suomalaisen nuorison, eritoten ylioppilaitten, saattamiseksi saksalaisiin upseerikouluihin, joissa heidät valmistettaisiin kapinan johtajiksi Suomeen”.^[36]

Jääkäriliikkeen paljastumisesta ei puutu sen paremmin tragikoomisia kuin syvästi traagisiakaan piirteitä:

Venäjän Haaparannan varakonsuli sai jääkäritarjokkaalta kyselyn matkarahoista Saksaan. Tieto matkarahoista oli oikea, mutta osoite väärä: Haaparannalla oikea paikka olisi konsulintoimiston sijasta kaiketi ollut ”Halkokonttori”.^[36]

Torniossa vangittiin 23. joulukuuta 1915 pfadfinder Edvard Bruhn. Bruhn oli hoitanut yhtä jääkäriliikkeen värväyselimistä, ns. Liisankadun toimistoa Helsingissä. Kiinni jouduttuaan vasta 21-vuotias Bruhn paljasti kuulusteluissa tietonsa. Jo ennen kiinni joutumistaan Bruhn oli herättänyt huomiota ”kevytmielisellä” elämäntyylillään, jonka seurauksena epäiltiin muun muassa värväykseen ja etappeihin liittyviä muistiinpanoja joutuneen vääriin käsiin. Hänet olikin tarkoitus toimittaa turvallisuussyistä pois maasta, mutta matkaseurue joutui varjostuksen kohteeksi ja kohtalokkaaseen tarkastukseen Tornion asemalla. Vapauduttuaan vallankumouksen yhteydessä Bruhn taisteli sekä Suomen että Viron vapaussodissa ja kaatui vuonna 1919 Virossa.^[37]

Vuosina 1916–1917 jääkäri­liikkeeseen kohdistunutta viran­omais­tutkintaa johti venäläinen tutkinta­tuomari Nikolai Maškevitš. Vangittujen jääkäri­värvärien oikeuden­käynnit alkoivat joulukuussa 1916 ja päätodistus­aineistona olivat Maškevitšin keräämät tiedot ja tunnustukset. Prosessi keskeytyi vuoden 1917 helmikuun vallan­kumouksen seurauksena, kun väkijoukko vapautti vangitut ja tuhosi pääosan asiakirjoista.^[38]

Punajääkärit

Lackmanin mukaan Brest-Litovskin rauhan täydennysneuvottelujen aikaan elokuussa 1918 Berliinissä ryhmä sinne jääneitä jääkäreitä toimitti SKP:n perustavalle kokoukselle välitettävän kirjeen, jossa kertoivat olevansa halukkaita yhteistyöhön. Kirje ei kuitenkaan herättänyt kiinnostusta, sillä SKP:ssä jääkäreitä pidettiin lahtareina, vaikka osa heistä oli proletariaattia, kuten työläisiä ja merimiehiä. Ryhmä Berliinin punajääkäreitä kotiutettiin myöhemmin syksyllä, ja heistä osa ryhtyi yhteistyössä järjestämään organisaatiota punaisten kanssa. Hanke hyytyi, kun salainen poliisi eli Yleisesikunnan osasto III pidätti muutamia.^[39]

Usein on esitetty, että Saksaan jätettiin epäluotettavina 451 jääkäriä, muun muassa Espoon kaupunginmuseon 1918-näyttelyn tekstin mukaan se määrä palasi Suomeen sisällissodan jälkeen. Jukka Knuutin mukaan tässä määrässä oli kuitenkin muitakin kuin epäluotettavina pidettyjä. Osa oli sairaita tai vankileirillä, ja osa ei ollut saanut tietoa Suomeen lähdöstä. Knuuti perustaa tiedon Matti Lackmanin kirjaan Suomen vai Saksan puolesta.^[5]

Jääkäriliikkeen historia lyhyesti

Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1968 kolmimerkkisen sarjan. Yhdessä niistä kuvattiin Vaasan jääkäripatsasta.

• 17. marraskuuta 1914 Suomen suurruhtinaskunnan lehdistössä julkaistaan niin sanottu suuri venäläistämisohjelma.
• 20. marraskuuta 1914 Jääkäriliike saa alkunsa, kun joukko ylioppilasaktivisteja kokoontuu Ostrobotnia-taloon Helsinkiin. Venäläistämisohjelmaa pidetään suurena uhkana, jolla käytännöllisesti katsoen lopetettaisiin Suomen suurruhtinaskunnan itsehallinto ja Suomesta olisi tullut vain yksi Venäjän keisarikunnan maakunnista muiden joukossa. Päätetään hankkia ulkomailta sekä aseita että koulutusta jotta Suomi voitaisiin erottaa Venäjästä.
• 25. helmikuuta 1915 Ensimmäinen vapaaehtoisten jääkäreiden ryhmä saapuu Saksaan Lockstedtin leirille koulutettavaksi.
• 26. elokuuta 1915 Suomalaisille jääkäreille perustetaan Saksassa oma joukko-osasto. Alokkaiden määrä kasvaa huomattavasti.
• 9. toukokuuta 1916 Suomalaisen jääkäripataljoonan nimeksi Saksassa tulee Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27.
• 31. toukokuuta 1916 Suomalaiset lähtevät Latviaan itärintamalle.
• maaliskuussa 1917 jääkäripataljoona siirretään reserviksi Libauhun.
• 27. lokakuuta 1917 Ensimmäinen etukomennusjoukko ja aseita lähtee Saksasta Suomeen.
• 17. marraskuuta 1917 Woldemar Hägglundin johtama seitsemän jääkärin komennuskunta saapuu räjähde- ja aselastin kanssa sukellusveneellä Suomeen
• 5. helmikuuta 1918 Tehdään päätös siitä, että jääkärit palaavat Suomeen.
• 13. helmikuuta 1918 Jääkäripataljoona hajotetaan. Sotilasvala- ja lipunvihkiäistilaisuus Libaussa (Liepājassa), Latviassa.
• 25. helmikuuta 1918 Jääkärien pääjoukko saapuu jäänmurtaja Sammon johtamassa saattueessa Vaasaan, Vaskiluodon satamaan.

^[40][41]

Jääkäriliikkeeseen olennaisesti nivoutuvaa maailmanhistoriaa lyhyesti

• 30. heinäkuuta 1914 Venäjä aloittaa liikekannallepanon tukeakseen Serbiaa, jolle Itävalta-Unkari julisti sodan.
• 1. elokuuta 1914 Saksa julistaa sodan Venäjää vastaan. Saksan ja Ranskan välille syttyy myös sota.
• 15. maaliskuuta 1917 Tsaari Nikolai II luopuu vallasta.
• 7. marraskuuta 1917 Lokakuun vallankumous Venäjällä.
• 6. joulukuuta 1917 Suomen eduskunta hyväksyy itsenäisyysjulistuksen. Ensimmäinen itsenäisyyspäivä.
• 15. joulukuuta 1917 Saksa ja uusi valtio Neuvosto-Venäjä sopivat aselevon.
• 24. tammikuuta 1918 Sota-asiainkansankomissaari Podvoyski antaa Suomessa oleville venäläisille joukoille käskyn riisua suojeluskunnat aseista
• 25. tammikuuta Suomen hallitus (senaatti) määrää Suojeluskunnat Suomen Tasavallan joukoiksi.
• 27. tammikuuta Suojeluskunnat aloittavat ylipäällikkö Mannerheimin käskystä maahan jääneiden venäläisjoukkojen riisumisen aseista.
• 27. tammikuuta 1918 Suomi ajautuu sisällissotaan.
• 18. helmikuuta 1918 Saksan ja Neuvosto-Venäjän aselepo rikkoutuu, koska rauhansopimuksesta ei saada sopua.
• 3. maaliskuuta 1918 Neuvosto-Venäjä ja Saksa liittolaisvaltioineen sopivat Brest-Litovskin rauhan. Ensimmäinen maailmansota itärintamalla päättyy.
• 15. toukokuuta 1918 Suomen sisällissota päättyy.

^[40]

Katso myös

• Luettelo jääkäreistä
• Jääkärietappi
• Suomen Jääkärimuseo

Lähteet

• Ahti, Martti: Ryssänvihassa: Elmo Kaila 1888–1935: Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-22043-4
• Enckell, Olof: Jääkärien tarina. ((Jägarnas historia, 1943.) Suomentanut Emerik Olsoni. 1. painos 1956) Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20826-8
• Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16158-X
• Lauerma, Matti (toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka): Jääkärien tie. Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1
• Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: Vaiheet ja vaikutus. Helsinki: WSOY, 1966.
• Olin, K.-G.: Aselaiva John Grafton. Kangasala: Ase-lehti Oy, 1994. ISBN 952-90-5260-X
• Onttonen, Markku (toim.): Jääkärikirja. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2002. ISBN 951-20-6232-1
• Suomalainen, Jaakko – Sundvall, Johannes – Olsoni, Emerik – Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: Toiminta sanoin ja kuvin I–II. (2. painos) Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.
• Wegelius, K. A.: Routaa ja rautaa I: Tornion etappi. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Viitteet

1. Suomen historia 6, s. 258
2. Kiiski, Venla: Tekla Hultin, poliitikko, s. 245. Jyväskylän yliopisto, 1978.
3. Nuppola, Mikko & Viitala, Janne: 1917–1918: Jääkäriliike Suomi 80. Viitattu 2.7.2011.
4. nimen muodosta ks. Lauerma 1966, 334: "Lähtiessään se kantoi uutta nimeä, 'Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27' ('Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr 27'). Tieto nimenmuutoksesta ilmoitettiin virallisesti 9.5.[1916]", vrt. Lauerma 1984, 66
5. Jukka Knuuti, Kuinka monta miestä jäi Saksaan? Kanava 5/2018, s. 51–52
6. Mäkelin, Yrjö Itsenäisyys100, viitattu 17.8.2024 (viite koskee Leo Mäkeliniä)
7. Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia. Otava, 2000. ISBN 951-1-16158-X
8. Lauerma (1984), s. 10–19
9. Ensimmäisestä sortokaudesta: Lauerma 1984, s. 18–19; John Graftonista: K. G. Olin 1994
10. Lauerma (1984), s. 20–21
11. Lauerma (1984), s. 21
12. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Otava, 1950.
13. Lauerma (1984), s. 26–27 ja Lauerma (1966), s. 53–60
14. Reaktiot marraskuun 17. päivän ohjelmaan: Lauerma 1984, 27; Neuvottelusta ravintola Gardinissa: Lauerma (1966), 55
15. Lauerma (1984), 27
16. Lauerma (1966), 59
17. Lauerma (1966), 84
18. Pfadfinder-koulutuksen menettelytavoista: Suomen jääkärit: elämä ja toiminta sanoin ja kuvin I osa 1933, s. 158–159, 160; Lauerma (1966), s. 133
19. Lauerma (1966), 131–132
20. Lauerma (1966), 135
21. Lackman (2000), 266
22. Ahti (1999), 40
23. Ahti (1999), 64
24. Helsingin Sanomat 20.11.2014 sivu A 12 "Sisällissodan ratkaisijoita ja Saksan pelimerkkejä - Suomalaisen jääkäriliikkeen synnystä on tänään torstaina 100 vuotta. Gustav Hägglund arvioi liikkeen roolin valkoisten tukena keskeiseksi."
25. Lauerma (1966), 196
26. Onttonen (2002), 28
27. Lauerma (1984), 47 ja Lauerma (1966), 104
28. Lauerma (1984), s. 55–63 ja Lauerma (1966), s. 274–327
29. Lackman (2000), s. 155–156
30. Lauerma (1984), 47
31. Wegelius (1926), 128–130
32. Kartta etappipaikoista ja -reiteistä: Lauerma 1984, 46
33. Lackman (2000), 154
34. Lackman (2000), s. 417–418
35. Lauerma (1966), s. 683–691
36. Lauerma (1966), 243
37. Lauerma (1966), 244–245 ja Wegelius 1926, 202–208; vrt. Enckell 1980, 127.
38. Lackman, Matti: Nikolai A. Maškevitš – kiistanalainen tutkintatuomari. Sotahistoriallinen aikakauskirja, 2012, nro 32, s. 93–99, 109–110. Suomen sotahistoriallinen seura, Sotamuseo.
39. Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva, s. 95, 98. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7
40. Helsingin Sanomat 20.11.2014 s.A12
41. Salainen sukellusveneoperaatio Suomen rannikolla muuttui piinaksi - paluumatkalla UC-57 katosi jäljettömiin is.fi.

Kirjallisuutta

• Into Auer: Kalterijääkärit III, WSOY 1935.
• Erik Heinrichs: Itämeren ääriltä: Kuvia ja huomioita jääkärien retkiltä, (suom. Krohn, Helmi) Otava 1918.
• Jarkko Kemppi: Isänmaan puolesta: Jääkäriliikkeen ja jääkärien historia. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-524-2
• Jukka Knuuti, Jääkäriliike 100 vuotta Vantaan rotaryklubi 2018
• Sulo-Weikko Pekkola: Herrana ja heittiönä Gummerus 1927
• Sulo-Veikko Pekkola: Ihmisten kiusana, WSOY 1928.
• Sulo-Weikko Pekkola: Kalterijääkärit I–II, WSOY 1931.
• Sulo-Weikko Pekkola: Petsamoa perimässä, WSOY 1930.
• Aarne Sihvo: Muistelmani I–II, Otava 1954, 1956.
• A. Aijal Uppala: K. A. Wegelius: Henkilökuva – elämäntyö 1964–1939, Otava 1968.
• Anni Wallenius: Auringossa syntynyt: Nuoruuden muistelmat, WSOY 1978.
• Pentti Airio: Walter Horn – Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan Pohjola-aktivisti. Docendo, 2013. ISBN 978-952-5912-98-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkäriliike Wikimedia Commonsissa

• Tauno Kuusimäen 1960-1970-luvulla tekemiä jääkärien haastatteluja, Yle Elävä arkisto.
• Suomen Jääkärimuseo
• Tampereen yliopiston historiatieteen laitos: Itsenäistymisen vuodet. Jääkäriliike
• Veteraanien perintö (Arkistoitu – Internet Archive)
• Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.
• Santarmikenraali Jeremin ja jääkärit. Venäläinen tunsi jääkäriemme hommat kuin viisi sormeaan, Hakkapeliitta, 20.06.1933, nro 25-26, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Kassahuoneen kokous jossa Suomen historiaan alettiin kirjoittaa uutta lehteä. 20-vuotismuisto, Hakkapeliitta, 23.10.1934, nro 43, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Jääkäriliikkeen miehet kertovat Hels. Sanomain lukijoille kahden vuosikymmenen takaisista, itsenäisyyspyrkimyksillemme ratkaisevista tapahtumista. Huomenna tulee kuluneeksi 20 vuotta Ostrobotnian "kassahuonekokouksesta", Helsingin Sanomat, 26.10.1934, nro 289, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• P. Immell: Jääkärit ja aktivistit Merenkurkun kylmässä syleilyssä v. 1916, Hakkapeliitta, 27.11.1934, nro 48, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Järviseudun Sanomien artikkeleita lähinnä Kortesjärveltä lähtöisin olevista jääkäreistä.