Jean Marie Guyau [gijo’]. (1854–1888), oli ranskalainen filosofi ja runoilija, dynaamisen naturalismin edustaja.[1][2]
Guyau oli lyhyen elämänsä aikana harvinaisen tuottelias. Hänen teoksissaan ilmenee käsitys, että elämä on koneellisten, sokeiden voimien tuote, piittaamaton hyvästä ja pahasta sekä ihmisten onnesta ja onnettomuudesta. Hän etsii vastausta kysymykseen, onko elämässä silloin enää mitään arvokasta. Hän julkaisi aluksi tutkimuksia filosofisen etiikan historiasta, La morale d’Épicure (1878) ja La morale anglaise contemporaine (1879). Teoksissaan Les problèmes de l’esthétique contemporaine (1884), Esquisse d’une morale sans obligation ni sanction (1885) ja L’irréligion de l’avenir (1887) hän pitää maailmankatsomuksensa perustuksena luontaista "laajentumisen", ekspansion, periaatetta. Hän esittää, että ihmishenkeen syntyy kehityksen varrella luontainen pyrkimys elää voimakkaasti ja laajasti, "intensiivisesti" ja "ekstensiivisesti". Se on henkisen elämän korkein kohottava voima. Taiteen oikeutus ja periaate on siinä, että se edistää elämän laajentumista. Sama periaate on asetettava etiikan perustukseksi, hylkäämällä käsitys ankarasta "velvoituksesta". Luontainen laajentuminen vapauttaa ihmisen itsekkyydestä ja saa hänet toimimaan vapaasta halustaan eettisesti.[2]
Uskontoon nähden Guyau esittää, että sellainen uskonto, joka selittää maailman synnyn ja tietyt historialliset tapahtumat myyttisesti, esittämällä tiettyjä opinkappaleita, on väistymässä ja häviämässä. Sen korvaa maailmankatsomus, joka tunnustaa, että maailma on lakkaamaton kehityskulku mutta että emme voi maailman synnystä emmekä tuonpuoleisesta muodostaa kuin aivan epävarmoja arvailuja, metafyysisiä unelmia, sekä opettaa, että meidän tulee antautua suureen kehityskulkuun rakkaudella kaikkea elävää ja olevaista kohtaan. Guyaun maailmankatsomus ilmenee myös hänen runoelmissaan (Vers d’un philosophe, 1881). Guyaun kuoleman jälkeen ilmestyivät vielä L’art au point de vue sociologique ja Éducation et hérédité.[2]