John French

Tämä artikkeli kertoo sotilaasta. Muita samannimisiä on lueteltu sivulla John French (täsmennyssivu).
Sir John French

John Denton Pinkstone French, Ypresin 1. jaarli, Frenchin varakreivi (28. syyskuuta 1852 Ripple, Kent – 22. toukokuuta 1925 Deal, Kent)[1][2] oli brittiläinen sotamarsalkka, joka toimi Britannian siirtoarmeijan komentajana länsirintamalla ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa vuosina 1914–1915. Hänen alaisuudessaan brittijoukot kärsivät sodan ensimmäiset massiiviset miestappionsa ilman merkittävää etenemistä. French toimi myös ratsuväenkomentajana vuosina 1899–1902 käydyssä buurisodassa, Britannian pääesikunnan päällikkönä vuosina 1912–1914, kotijoukkojen komentajana vuosina 1915–1918 ja Irlannin lordiluutnanttina maan itsenäisyyssodan aikana vuosina 1918–1921.

Perhetausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frenchin suku oli angloirlantilaisia Irlannin Roscommonista mutta siirtynyt jo 1700-luvulla Englantiin. Frenchin isä oli merivoimissa palvellut komentaja John French. French menetti lapsena molemmat vanhempansa, sillä hänen isänsä kuoli vuonna 1854 ja mielisairas äiti vuonna 1867. Hänen siskonsa oli tunnettu suffragetti ja sosialisti Charlotte Despard. French oli naimisissa kahdesti.[2][3]

Ura ennen ensimmäistä maailmansotaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

French kävi Eastmanin laivastoakatemian Portsmouthissa ja palveli vuosina 1866–1870 kuninkaallisessa laivastossa. Hän siirtyi tykistön vapaaehtoisreserviin (militia) vuonna 1870 ja liittyi luutnanttina ratsuväen 19. husaarirykmenttiin vuonna 1874. Hän osallistui vuosien 1884–1885 Sudanin-sotaretkeen ja sen aikana Abu Klean ja Metemmahin taisteluihin. French toimi 19. husaarirykmentin komentajana vuosina 1888–1893 (vuodesta 1889 alkaen Intiassa) ja sotaministeriön kenraaliadjutanttina vuosina 1893–1897.[2][4] Sen jälkeen hän oli 2. ratsuväkiprikaatin komentajana vuosina 1897–1899 ja 1. ratsuväkiprikaatin vuodesta 1899. Hän yleni kapteeniksi 1880, majuriksi 1883, everstiluutnantiksi 1885 ja everstiksi 1889.[2]

French ajautui tuhlailevan elämäntapansa seurauksena vuonna 1899 rahapulaan, jolloin hänen nuorempi upseeritoverinsa ja vapaamuurariveljensä Douglas Haig pelasti hänet lainaamalla hänelle rahaa. Tämä johti myöhemmin epäilyihin, että French olisi edistänyt Haigin uraa kiitollisuudenvelan vuoksi. Haig palveli Frenchin alaisena sekä buurisodassa että ensimmäisessä maailmansodassa.[3]

Buurisodan puhjettua French sai tilapäisen kenraalimajurin arvon ja palveli aluksi George Whiten alaisuudessa. Hän saavutti voiton Elandslaagten taistelussa 21. lokakuuta 1899, pakeni Ladysmithin linnoituksesta juuri ennen sen jäämistä piiritykseen ja komensi sen jälkeen ratsuväkidivisioonaa, joka suojeli Kapmaata Colesbergin seudulla.[2][4] Hän kunnostautui siellä useissa taisteluissa marraskuun 1899 ja tammikuun 1900 välisenä aikana[4] ja pidätteli viivytystaktiikalla buurien hyökkäystä Kapmaahan, kunnes britit saivat lisäjoukkoja.[3] Frederick Robertsin tultua uudeksi ylipäälliköksi French vapautti Kimberleyn piirityksestä 15. helmikuuta ja katkaisi kaksi päivää myöhemmin Piet Cronjén buuriarmeijan paon Paardebergissa, minkä jälkeen hän osallistui muihin Robertsin johtamiin operaatioihin.[4][2] French ei onnistunut katkaisemaan buurien pakoa Poplar Groven taistelussa 7. maaliskuuta, mutta hänen operaationsa johtivat Middelburgin valtaukseen heinäkuussa, ja hän valtasi itse Barbertonin syyskuussa.[2] French nimitettiin marraskuussa 1900 Itä-Transvaalin brittijoukkojen ylipäälliköksi.[3][4] Kesäkuusta 1901 alkaen hän oli komentajana Kapmaassa. Hän sai pysyvän kenraalimajurin arvon vuonna 1900 ja kenraaliluutnantin vuonna 1902, minkä jälkeen hän palasi Englantiin.[2]

French oli vuosina 1902–1907 Aldershotin varuskunnan ja sinne sijoitetun I armeijakunnan komentajana. Vuonna 1907 hänet ylennettiin kenraaliksi ja nimitettiin Britannian armeijan ylitarkastajaksi.[2][3][4] Hän oli samalla kuningas Yrjö V:n adjutanttina vuosina 1911–1913. French nimitettiin pääesikunnan päälliköksi maaliskuussa 1912 ja ylennettiin sotamarsalkaksi kesäkuussa 1913. Hänen kautensa esikuntapäällikkönä päättyi niin sanottuun Curragh’n välikohtaukseen maaliskuussa 1914. Irlannissa sijainneen Curragh’n varuskunnan komentaja, prikaatikenraali Hubert Gough ja joukko tämän alaisia upseereita uhkasivat erota, jos heidät määrättäisiin toimimaan Pohjois-Irlannissa home rule -lakia vastustaneita militantteja unionisteja vastaan. French varmensi sotaministeri J. E. B. Seelyn allekirjoittaman vakuutuksen, että armeijaa ei käytettäisi unionisteja vastaan, mutta muun hallituksen tuomittua Seelyn omavaltaisen ratkaisun myös French joutui eroamaan 30. maaliskuuta.[2]

Ensimmäisen maailmansodan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

French nimitettiin uudelleen armeijan ylitarkastajaksi 26. heinäkuuta 1914. Maailmansodan ollessa puhkeamaisillaan hänet määrättiin 30. heinäkuuta mantereelle lähetettävän brittiläisen siirtoarmeijan komentajaksi.[5][2] Hän saapui esikuntineen Ranskaan 14. elokuuta.[2] Brittijoukkojen ensimmäisessä merkittävässä taistelussa Belgian Monsissa 23. elokuuta hän joutui perääntymään ylivoiman edessä, mutta onnistui tavoitteensa mukaisesti viivyttämään saksalaisia ja siten suojaamaan Ranskan 5. armeijan perääntymistä. Taistelun aikana Frenchin kaksi armeijakuntaa ajautuivat erilleen eikä hän saanut pidettyä kunnolla yhteyttä niiden komentajiin.[1][2] Elokuun 26. päivänä käydyssä tappiollisessa Le Cateaun taistelussa II armeijakunnan komentaja Horace Smith-Dorrien kävi vastoin Frenchin määräystä vastarintaan suojatakseen muun armeijan perääntymistä. Vaikka Smith-Dorrienin toiminta osoittautui viisaaksi ja French joutui hyväksymään sen, alkoi French suhtautua tähän penseästi. Miesten välit olivat olleet huonot jo ennen sotaa ja pahenivat sodan edetessä.[2][5]

French elokuussa 1915.

Le Cateaun tappion jälkeen French menetti tilapäisesti uskonsa menestymisen mahdollisuuksiin, ja pelastaakseen joukkonsa hän suunnitteli perääntymistä Seinen eteläpuolelle, Saint-Nazairen rannikolle, tai jopa vetäytymistä kokonaan pois Ranskasta. Syyskuun 1914 alussa sotaministeri Herbert Kitchener kävi valamassa häneen lisää taistelutahtoa ja määräsi hänet tiivistämään yhteistyötä Ranskan ja Belgian armeijoiden kanssa.[1][2] Ohjetta noudattaen French osallistui Ranskan ylipäällikön Joseph Joffren määräämään vastahyökkäykseen Marnella. Niin sanotun kilpajuoksun Atlantille yhteydessä brittiläinen siirtoarmeija siirtyi lokakuussa Ranskasta Belgian Flanderiin. Frenchin optimismi palautui vuoden 1914 loppuun mennessä hänen saatuaan huomattavia vahvistuksia.[2] Hän vieraili useasti rintamalla ja oli siksi suosittu tavallisten sotilaiden keskuudessa.[3]

French määräsi brittijoukot 19. lokakuuta 1914 kahdessa suunnassa edenneeseen suurhyökkäykseen Ypresin itäpuolella. Ypresin ensimmäinen taistelu jatkui 22. marraskuuta saakka ja päättyi tuloksettomana, sillä kumpikaan puoli ei edennyt, mutta brittien tappiot olivat hyvin suuret. Sama toistui Neuve Chapellen taistelussa maaliskuussa 1915 ja Ypresin toisessa taistelussa huhtikuussa. Pelkästään kahdessa Ypresin taistelussa britit menetettivät yli 117 000 miestä.[1] French ei kyennyt toimivaan yhteistyöhön Britannian hallituksen tai liittolaismaiden armeijoiden kanssa, ja hänellä oli vaikeuksia sopeutua maailmansodan luomiin uudenlaisiin sodankäynnin puitteisiin.[1][2] Hän ymmärsi tykistön merkityksen kasvaneen mutta tiedot omien sotilaiden kuolemista saivat hänet vajoamaan alakuloon.[3][2] Lisäksi hän riitautui Ypresin toisen taistelun aikana entistä pahemmin Smith-Dorrienin kanssa, kun tämä kyseenalaisti Frenchin määräämien toistuvien tuloksettomien vastahyökkäysten mielekkyyden ja suositti vetäytymistä silloisista asemista. Smith-Dorrien erosi 6. toukokuuta.[5][2]

Kun Frenchin toukokuussa 1915 määräämät hyökkäykset Aubersissa ja Festubertissa eivät johtaneet läpimurtoon, hän arveli syynä olevan pula tykkikranaateista, mistä hän syytti sotaministeri Kitcheneriä. French valitti aiheesta The Times -lehden 14. toukokuuta julkaisemassa haastattelussa, mikä synnytti Britanniassa niin sanotun kranaattikriisin, joka aiheutti H. H. Asquithin III hallituksen kaatumisen. Asquith kuitenkin jatkoi pää- ja Kitchener sotaministerinä. Frenchin esikuntapäällikkö William Robertson ja kuningas Yrjö V menettivät vähitellen luottamustaan Frenchiin.[2] French määräsi uuden hyökkäyksen, mutta Loosin taistelu syyskuussa 1915 päättyi jälleen tappioon.[2][1] French oli määrännyt reservijoukot pidettäviksi taistelun ensimmäisenä päivänä liian kaukana etulinjasta eikä niitä saatu tuotua ajoissa hyökkäyksen tueksi. Hyökkäyksen suorittaneen 1. armeijan komentaja, kenraali Douglas Haig oli ollut eri mieltä reservien sijoituksesta ja kertoi jälkeenpäin asiasta kuninkaalle.[2][5] Kun Frenchin marraskuun alussa The Timesille antama tiedonanto Loosin taistelusta sisälsi virheellisiä tietoja reservien käytöstä, Haig vastasi siihen tuohtuneena.[5]

Pääministeri Asquithin painostama French jätti eronpyyntönsä 6. joulukuuta.[2] Haig nimitettiin hänen tilalleen 18. joulukuuta.[5][1]

Myöhempi ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

French toimi joulukuusta 1915 toukokuuhun 1918 Britannian kotijoukkojen komentajana.[6] Hän suositteli parantamaan Lontoota ympäröivää ilmatorjuntaa. Hänestä tuli myös vuonna 1916 pääministeriksi tulleen David Lloyd Georgen epävirallinen sotilaallinen neuvonantaja, ja hän suositteli muun muassa ympärysvaltojen yhteisen sotaneuvoston perustamista syksyllä 1917 sekä uusien suurten operaatioiden välttämistä ennen yhdysvaltalaisten apujoukkojen saapumista. Pääsiäiskapinan puhjettua Irlannissa huhtikuussa 1916 French lähetti sinne lisäjoukkoja ja suositteli kenraali John Maxwellia Irlannin-joukkojen ylipäälliköksi.[2]

Toukokuussa 1918 French nimitettiin Irlannin lordiluutnantiksi ja kenraalikuvernööriksi.[2][6] Hän halusi yhä toteuttaa Irlannin home rule -itsehallinnon, mutta sitä ennen maa oli rauhoitettava nujertamalla separatistit.[2][3] French määräsi ensi töikseen pidätettäviksi Sinn Féin -puolueen johtajat, joiden hän arveli vehkeilevän saksalaisten kanssa.[7] Hän myös hyväksyi niin sanottujen Black and Tans -apupoliisien rekrytoinnin emämaasta.[2] French oli buurisodan kokemustensa pohjalta valmis käymään Irlannissa vastasissisotaa armottomin keinoin.[3] Frenchin toimet Irlannissa lähinnä lisäsivät Sinn Féinin edustaman radikaalin nationalismin kannatusta, ja sitä paitsi puolueen sotilaallisen siiven edustajat onnistuivat jatkamaan työtään maan alta.[7] Irlannin itsenäisyyssodan puhjettua Dan Breenin johtama Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) iskujoukko yritti salamurhata Frenchin väijyttämällä hänen autosaattueensa Dublinissa lähellä Phoenix Park -puistoa 19. joulukuuta 1919.[2][3] Frenchin vaatimuksesta sotalait julistettiin lopulta voimaan Irlannissa joulukuussa 1920, mutta hallitus päätti sovinnon löytämiseksi korvata Frenchin irlantilaisille mieluisammalla Edmund Talbotilla. French erosi 30. huhtikuuta 1921.[2]

French sai vuonna 1916 varakreivin arvon nimellä French of Ypres and High Lake, sillä High Lake oli hänen sukunsa historiallisten tilusten nimi Irlannin Roscommonissa. Vuonna 1922 hänestä tehtiin Ypresin jaarli. Hän julkaisi vuonna 1919 ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän muistelmateoksen 1914.[1][6][2] The Timesin toimittajan Lovat Fraserin haamukirjoittama kirja oli Britannissa ensimmäisenä julkaistu maailmansodan ylimpään sodanjohtoon kuuluneen henkilön muistelmakirja, ja Frenchin siinä esittämä arvostelu kollegoitaan kuten Haigia kohtaan herätti huomiota. Sittemmin ilmestyneissä muiden aikalaisten muistelmissa annettiin yleensä kielteinen kuva Frenchistä, mutta 1960-luvulta alkaen brittiläisen historiankirjoituksen huomio siirtyi Haigin ylipäällikkökauden arvosteluun.[2]

French nimitettiin elokuussa 1923 seremonialliseen virkaan historiallisen Deal Castle -linnoituksen kapteeniksi. Hän asui sen jälkeen linnoituksessa ja kuoli siellä virtsarakon syöpään vuonna 1925.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h John French, 1st earl of Ypres (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 9.12.2013.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af Ian F. W. Beckett: French, John Denton Pinkstone, first earl of Ypres (englanniksi) Oxford Dictionary of National Biography (2015). Viitattu 1.5.2023.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Patrick Maume: French, Sir John Denton Pinkstone (englanniksi) Dictionary of Irish Biography (2009). Viitattu 3.5.2023.
  4. ↑ a b c d e f Nordisk familjebok (1908), s. 1356 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 9.12.2013.
  5. ↑ a b c d e f Nicholas Lloyd: French, John Denton Pinkstone, Earl of Ypres (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 2.5.2023.
  6. ↑ a b c Nordisk familjebok, täydennysosa (1923), s. 1047 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 9.12.2013.
  7. ↑ a b Mike Cronin: A History of Ireland, s. 198. Palgrave 2001.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]