Leo Lastumäki

Leo Lastumäki
Leo Lastumäki (oikealla) ja Heikki Kinnunen vuonna 1972.
Leo Lastumäki (oikealla) ja Heikki Kinnunen vuonna 1972.
Henkilötiedot
Koko nimi Leo Antero Lastumäki
Syntynyt28. joulukuuta 1927
Lapinkangas, Liminka
Kuollut29. tammikuuta 2012 (84 vuotta)
Kemi
Ammatti näyttelijä
Näyttelijä
Aktiivisena 1952–2006
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Leo Antero Lastu­mäki (28. joulukuuta 1927 Lapin­kangas, Liminka – 29. tammikuuta 2012 Kemi[1][2]) oli suomalainen näyttelijä. Kansa­koulun jälkeen Lastu­mäki kävi VR:n kone­paja­koulun 1946–1948 ja toimi sen jälkeen jonkin aikaa veturin­lämmittäjänä. Itseoppinut näyttelijä Lastu­mäki työskenteli muun muassa Porin Teatterissa, Teatteri Imatrassa, Tampereen Teatterissa, vierailevana näyttelijänä Mikkelissä, Kemissä, Vaasassa ja Helsingissä. Lastu­mäki jäi 1973 Helsingin kaupunginteatterista vapaaksi näyttelijäksi.[3]

Lastumäki näytteli 1950-luvulla elo­kuvissa pikku­rooleja, ja 1970-luvulla elo­kuva­ura lähti uuteen nousuun, jolloin erityisen suosittu oli Lampaansyöjät (1972). Elo­kuvalla oli katsojia enemmän kuin vuoden muilla suomalaisilla yhteensä.[3] Suuri­kokoisen, 195 sentti­metriä pitkän Lastu­mäen elo­kuva­tehtävät olivat pääosin komedia­rooleja muun muassa Spede Pasasen, Visa Mäkisen ja Timo Koivusalon elo­kuvissa.

Ensimmäisen televisio­roolinsa Lastu­mäki teki 1964.[3] Hän esiintyi muun muassa televisio­sarjoissa Ilkamat, Merirosvo­radio, ÄWPK – Älywapaa palokunta, Heksa ja Leksa ja Ällitälli.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Leo Lastumäki vuonna 1945 Oulun Tuiran rautatieasemalla.

Leo Lastumäki syntyi Lapinkankaan kylässä, johon kuului kymmenisen taloa. Hänen äitinsä oli muuttanut aikoinaan Savosta Liminkaan piiaksi. Isä työskenteli puuseppänä. Leolla oli kaksi vanhempaa veljeä, vuonna 1911 syntynyt Olavi ja 1919 syntynyt Sulo, joka kuoli jatkosodassa 1941. Lastumäkien perhe oli hyvin uskonnollinen.[4] Leo Lastumäki suoritti neljä vuotta kansakoulua, ja sen jälkeen pari syyslukukautta jatkokoulua.[5]

Koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lastumäki kuului niihin näyttelijöihin, joista sukeutui ammattilainen ilman muodollista näyttelijän koulutusta. Näyttelijämatrikkelissa on mainittu, että hän oli Elli Tompurin oppilaana 1958.[6]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Teatteri on ollut minulle elämänmuoto. Sitä se on varmaan suurimmalle osalle näyttelijöistä. Pitää erottua ja olla esillä muutenkin kuin näyttämöllä. ”

– Lastumäki[7]

1950- ja 1960-luvut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lastumäen näyttelijän ura eteni pikkuhiljaa harrastelijateatterien kautta ammattiteattereihin. Teatterityön rinnalla Lastumäki näytteli sivuosia useissa 1950-luvun elokuvissa, ja hänen elokuvatehtävänsä jäivät usein kreditoimatta. Lastumäki pyydettiin mukaan, jos elokuvaan tarvittiin kookasta miestä, kuten poliisin osa elokuvassa Elokuu. Lastumäen ensimmäinen valkokangasesiintyminen oli ollut 1953 elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä. Hänen roolihahmonsa näkyy kuvassa vain vyöstä alaspäin. Vuonna 1960 Lastumäellä oli isohko sivurooli Lasse Pöystin elokuvassa Justus järjestää kaiken. Hän näytteli voimamies Pontusta.[8]

Lastumäen teatteriura alkoi harrastajana Oulussa 1947. Hänen ensimmäinen roolinsa oli tohtori Heckler epookkikomediassa Katupeilin takana.[9] Armeijan jälkeen syksyllä 1950 Lastumäki sai veturinlämmitäjän paikan Kokemäeltä ja hän jatkoi teatteriharrastustaan paikallisessa työväenyhdistyksessä. Ammattimainen näyttelijän ura alkoi urjeta 1952, jolloin Lastumäki kiinnitettiin Porin Teatteriin.[10] Vuosina 1954–1955 hän työskenteli Kouluteatterin kuljettajana ja näyttelijänä. Ryhmään kuului muun muassa Uuno Hemmo ja Rami Sarmasto, ja se näytteli yhdeksän kuukauden aikana satoja esityksiä ympäri Suomea.[11]

Vuosina 1955–1956 Lastumäki työskenteli järjestäjänä Imatran teatterissa ja vuosina 1956–1957 hän oli Mikkelin teatterissa vierailevana näyttelijänä.[12] Syksyllä 1957 Lastumäki muutti silloisen puolisonsa kanssa Kemiin, samoihin aikoihin hän toimi Fennada-Filmin autokuskina ja näytteli elokuvien sivurooleja.[13]

Vuosina 1961–1963 Lastumäki näytteli Vaasan suomalaisessa Teatterissa, minkä jälkeen hän siirtyi Tampereen Teatteriin vuosiksi 1963–1969. Kesäisin hän näytteli Turussa Samppalinnan kesäteatterissa. Repertoariin kuului muun muassa klassinen kansankomedia Tukkijoella.[14] Tampereen vuosinaan Lastumäki alkoi tehdä uraa myös televisiossa. Tampereen seudulla oli aloittanut Yle TV2:n edeltäjä Tamvisio jo 1957. Lastumäki näytteli useissa TV2:n elokuvissa, kuten Kauppa-Lopo vuonna 1968.[15]

Lastumäen teatteriuran alkuvaiheen rooleja olivat muun muassa Loppiasaaton Malvolio, Putkinotkon Juutas, Anna Liisan Mikko ja nimiosa komediassa Särkelä itte.[16] Lastumäki itse piti parhaana roolinaan Eddie Carbonea näytelmässä Näköala sillalta, jonka hän näytteli Risto Vesteen ohjaamana Kemissä 1960. "Se oli sellainen rooli, johon minä pääsin sisään", Lastumäki summasi.[17]

1970- ja 1980-luvut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla teatterityö jäi Lastumäen uralla taka-alalle ja tilalle tulivat sähköiset mediat, ja niiden mukana miljoonayleisöt. Lastumäki sai aiempaa huomattavasti suurempia elokuvarooleja ja päärooleja television sketsisarjoissa. Erikoistuminen komediaan ja oikeat yhteistyökumppanit nostivat suosion uudelle tasolle. Suosion myötä tulivat myös lavakeikat.

Vuonna 1969 Lastumäki oli saanut kiinnityksen Helsingin kaupunginteatteriin, ja Helsingissä televisioura sai uutta vauhtia Pertti Reposen ohjaamassa viihdesarjassa Ällitälli. Lastumäki näytteli Heikki Kinnusen kanssa, ja heistä muodostui 1970- ja 1980-lukujen suosittu koomikkopari. Ällitälli tosin päättyi Kinnusen lähdettyä Turun kaupunginteatteriin.[18] Lastumäki jätti Helsingin kaupunginteatterin 1973: hän kyllästyi teatterin pitkiin valkoisiin käytäviin.[19]

Lastumäen ja Kinnusen yhteistyö poiki elokuvan Lampaansyöjät, joka sai yli 340 000 katsojaa. Lastumäen roolina oli konttoripäällikkö Valtteri, joka seikkailee pitkin Pohjois-Suomea Kinnusen näyttelemän metsänhoitajan kanssa. Uuden Suomen Heikki Eteläpää piti elokuvaa latteana, mutta hän kehui sekä Lastumäen että Kinnusen suorituksia: "Molemmilla on persoonallisuuden kantoa --- ", Eteläpää kirjoitti. Myös Suomenmaan Leo Stålhammarin mielestä Lampaansyöjät oli vahvasti näyttelijöidensä varassa.[20] Elokuvassa valmistettu rosvopaisti osoittautui menestykseksi: Lastumäki sai tehdä vastaavanlaista paistia vuosien varrella eri yhteyksissä useaan otteeseen.[21] Lampaansyöjät kuvattiin enimmäkseen autenttisilla paikoilla pohjoisessa Suomessa, mutta Kuusamoon sijoittunut rosvolampaan paisto kuvattiin Espoon ja Helsingin rajalla Alatakkulan baarilla ja läheisellä järvellä.[22]

Ällitälli ja Lampaansyöjät tekivät Lastumäestä suuren luokan julkkiksen. Niiden jälkeen hänen elokuva- ja televisioroolinsa olivat lähinnä komediallisia. Vuonna 1974 sai ensi-iltansa Ere Kokkosen Viu-hah hah-taja, jossa Lastumäki teki pääroolin. Elokuva sai yli 370 000 katsojaa.[23] Seppo Huunosen Piilopirtissä vuonna 1978 Lastumäen parina oli Erkki Liikanen, kesäinen komedia sai 234 000 katsojaa.[24]

Tammikuussa 1980 ensi-iltaan tuli Risto Orkon ja Leonid Gaidain ohjaama Tulitikkuja lainaamassa, jossa Lastumäki näytteli Mulon Partasta. Elokuva sai vaisuhkon yleisö- ja kriitikkovastaanoton.[25] Vuonna 1983 Lastumäki näytteli Ripaa Matti Ijäksen komediassa Koomikko. Elokuva kertoo fiktiivisen viihdyttäjäryhmän edesottamuksista. Kriitikot olivat ymmällään elokuvasta ja katsojia se sai vain 14 000.[26]

1980-luvulla Lastumäki näytteli MTV:n viihdesarjoissa Valehtelijoiden klubi ja ÄWPK – Älywapaa palokunta, molemmat hyvin suosittuja.[27] Hän teki myös sivuosia muutamissa Uuno Turhapuro -elokuvissa. Yhteistyö Kinnusen kanssa jatkui vielä 1990-luvun taitteessa viihdesarjassa Heksa ja Leksa, samoihin aikoihin hän näytteli keskeisen roolin televisiosarjassa Viimeinen koukkaus. Sina Kujansuun ohjaama veijaritarina kertoo sotaveteraanien rahapulasta ja sen ratkaisukeinoista.[28] Samaan ajanjaksoon kuuluu myös Liisamaija Laaksosen kynästä siinnyt risteilyfarssi Irti maasta, jossa Lastumäen roolina oli torikauppias Tattari.[29]

Lastumäki teki 1970-luvulla useita lavakeikkoja ympäri Suomea, muun muassa Kinnusen kanssa. Lastumäki keikkaili myös ulkomailla, kuten joulupukkina Japanissa vuonna 1982 ja Thaimaassa 1990-luvun puolessa välissä.[30] Lastumäen ja Kinnusen yhteistyö sujui enimmäkseen hyvin. "Heikki Kinnunen on niitä hahmoja elämän pätkälläni, teatterityössä, että kun se rupeaa jengaamaan, niin työnteko jengaa", Lastumäki kuvailee koomikkoparin synergiaa.[31] Muita mieskoomikoita, joiden kanssa Lastumäki näytteli usein samoissa tuotannoissa, olivat Helge Herala ja Erkki Liikanen. Naiskoomikoista hänen työtovereinaan olivat Maija-Leena Soinne ja Ritva Valkama.

Uran myöhäisvaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lastumäen näyttelijän ura kesti karkeasti kuusi vuosikymmentä. Ensimmäinen kolmannes oli lähinnä puheteatteria ja elokuvien sivuosia, toinen kolmannes oli suuren medianäkyvyyden aikaa - selkääntaputtelua ja tuopintarjoajaa riitti kyllästymiseen asti. Uran viimeinen kolmannes oli paluuta teatterin pariin. Kesäisin Lastumäki näytteli vielä muutamia sivuosia komediaelokuvissa.

1990-luvulla Lastumäki näytteli sivuroolin apteekkarina Timo Koivusalon Pekko-komediaelokuvissa. Vuosikymmenen lopulla hän teki pääroolin Anssi Mänttärin televisioelokuvassa Dirlandaa, joka kertoo suomalaisista lomailijoista Espanjassa. Aikalaiskritiikki piti elokuvaa huonona, mutta Elokuvauutiset-sivusto arvioi sen sittemmin "keskinkertaiseksi ja mukiinmeneväksi viihteeksi".[32] Lastumäen viimeinen elokuvarooli oli kämppäukko Markku Pölösen historiallisessa draamassa Koirankynnen leikkaaja vuonna 2004. Hän oli tehnyt saman tyyppisen tukkilaisroolin Edvin Laineen puoli miljoonaa katsojaa saaneessa elokuvassa Viimeinen savotta vuonna 1977.[33]

2000-luvun taitteessa Lastumäki näytteli kiertuenäytelmässä Mies kun tulee tiettyyn ikään Antti Vartialan ja Seppo Sallisen kanssa. Miesten vanhenemiseen liittyvistä ongelmista kertovan näytelmän ohjasi Vesa Nuotio ja se sai hyvän yleisöpalautteen.[34] Vuonna 2005 Lastumäki muutti Simoon asuttuaan siihen saakka 30 vuotta Hyvinkäällä. Saman vuoden marraskuussa Suomen Sotaveteraaniliitto myönsi Lastumäelle ansiomitalin tunnustuksena tämän ahkerasta esiintymisestä sotaveteraanien tilaisuuksissa.[35] Leo Lastumäen myöhäiskauden viimeisiä teatterirooleja oli Mäkelän Äijä Martti Kadeniuksen ohjaamassa näytelmässä Maa on syntinen laulu Simoniemen kesäteatterissa 2006.[36] Kesällä 2008 Lastumäki ohjasi Simossa kesäteatterille Joel Lehtosen Putkinotkon.[37]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sven Pahajoki kirjoitti vuonna 2002 Leo Lastumäen kanssa tämän muistelmat Tarinoita elämän varrelta. Lastumäki oli naimisissa viidesti.[3] Hänen viimeisin puolisonsa oli Marketta Kärki. Hän harrasti muun muassa skeet-ammuntaa ja hänet tunnettiin innokkaana metsästäjänä.

Muistelmissaan Lastumäki tilittää suorasukaiseen tyyliinsä myös sukupuolielämäänsä ja kertoo yksityiskohtaisesti metsästysharrastuksestaan: "Olen päässyt jopa ampumaankin karhua. Se tapahtui Kanadassa", Lastumäki turinoi eräästä metsästysreissustaan.[38]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1954 Olemme kaikki syyllisiä 2. poliisi junassa
Oi, muistatkos
Majuri maantieltä mies aliupseerikerhon iltamayleisössä
1955 Villi Pohjola mies Utopilassa
1956 Elokuu konstaapeli Saarinen
1957 Herra sotaministeri ilmailu-upseeri
1960 Pekka ja Pätkä neekereinä tupakan pummaaja
Komisario Palmun erehdys puuseppä
Justus järjestää kaiken voimamies Pontus
1962 Kun tuomi kukkii Eetu, Ala-Halikon renki
1970 Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika Rudolf
1971 Laulu tulipunaisesta kukasta uittopäällikkö
1972 Lampaansyöjät Valtteri
1973 Meiltähän tämä käy vahtimestari
1974 Viu-hah hah-taja Joona Maaperä
1977 Viimeinen savotta Arpinaama
1978 Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy studiota kysyvä näyttelijä
Piilopirtti Vilho, ”Ville”
1980 Tup-akka-lakko pääministeri
Mitäs me sankarit "Pomo"
Tulitikkuja lainaamassa Mulon Partanen
1981 Kaikenlaisia karkulaisia Taisto Johannes Kemppainen
Sotamies Jokisen vihkiloma vanki
1982 Uuno Turhapuro menettää muistinsa Rauhanmiesten edustaja
1983 Koomikko Ripa, koomikko
1988 Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kirjailija E.V. Suokselma
Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen
1989 Irti maasta torikauppias Kalle Tattari
1990 Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla nimismies
1992 Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti nimismies Viinikainen
1995 Pekko ja massahurmaaja apteekkari
1996 Pekko ja muukalainen apteekkari
1997 Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava 2. puliukko
Pekko ja unissakävelijä apteekkari
1999 Dirlandaa
2004 Koirankynnen leikkaaja vanha mies
Ääninäyttelijänä
Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pahajoki, Sven: Leo Lastumäki : tarinoita elämän varrelta. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 2002. ISBN 952-5170-29-2
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8. Helsinki: Tammi, 1965.
  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28. Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 951-30-2505-5
  • Seppälä, Riitta & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 – Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Tammi, Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Näyttelijä Leo Lastumäki on kuollut Yle Uutiset. 30.1.2012. Yleisradio Oy. Viitattu 30.1.2012.
  2. ↑ Leo Lastumäki on kuollut Ilta-Sanomat. 30.1.2012. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 1.2.2012. Viitattu 30.1.2012.
  3. ↑ a b c d Pajukallio, Arto: Konstailematon kansanmies, Kuolleet. Helsingin Sanomat, 31.1.2012, s. C 8. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.1.2012.
  4. ↑ Pahajoki 2002, s. 10–12
  5. ↑ Pahajoki 2002, s. 27
  6. ↑ Seppälä & Tainio 1993, s. 254
  7. ↑ Pahajoki 2002, s. 143
  8. ↑ Pahajoki 2002, s. 56
  9. ↑ Pahajoki 2002, s. 39
  10. ↑ Pahajoki 2002, s. 43, 44
  11. ↑ Pahajoki 2002, s. 47
  12. ↑ Pahajoki 2002, s. 48
  13. ↑ Pahajoki 2002, s. 54, 55
  14. ↑ Pahajoki 2002, s. 65
  15. ↑ Kauppa-Lopo Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  16. ↑ Veistäjä 1965, s. 247
  17. ↑ Pahajoki 2002, s. 149
  18. ↑ Pahajoki 2002, s. 88, 89
  19. ↑ Pahajoki 2002, s. 90
  20. ↑ Lampaansyöjät Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  21. ↑ Pahajoki 2002, s. 101, 106
  22. ↑ Pahajoki 2002, s. 103
  23. ↑ Viu-hah hah-taja Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  24. ↑ Piilopirtti Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  25. ↑ Tulitikkuja lainaamassa Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  26. ↑ Timonen, Lauri: Matti Ijäksen elokuvat. (s. 50, 51) Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-01-0751-2
  27. ↑ Pahajoki 2002, s. 89
  28. ↑ Viimeinen koukkaus Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  29. ↑ Irti maasta Yle Areena. 12.10.2011. Viitattu 14.5.2019.
  30. ↑ Pahajoki 2002, s. 113, 130, 132
  31. ↑ Pahajoki 2002, s. 116, 117
  32. ↑ Dirlandaa (2000, TV-elokuva) Elokuvauutiset. 18.4.2012. Arkistoitu 3.8.2020. Viitattu 14.5.2019.
  33. ↑ Viimeinen savotta Elonet.. Viitattu 16.5.2019.
  34. ↑ Pahajoki 2002, s. 125
  35. ↑ Ervasti, Antti: Leo Lastumäelle sotaveteraanien tunnustus Kaleva. 9.11.2005. Oulu: Kaleva Oy. Viitattu 16.1.2020.
  36. ↑ Kauppinen, Eeva: Nuorta hehkua Mukan Syntisessä Kaleva. 23.8.2006. Viitattu 14.5.2019.
  37. ↑ Kiuru, Arto: Leo Lastumäki palasi Putkinotkoon Kaleva. Viitattu 1.2.2012.[vanhentunut linkki]
  38. ↑ Pahajoki 2002, s. 57

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Keränen, Pekka (1983): Tuulimaa. Limingan kotiseutukirja. s. 399. Liminka: P. Keränen, 2003 ISBN 952-91-5927-7
  • Pahajoki, Sven (2002): Tarinoita elämän varrelta: [muistellut] Leo Lastumäki. Tampere. Revontuli 2002. ISBN 952-5170-29-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]