Mansikoita ja verta | |
---|---|
The Strawberry Statement | |
Ohjaaja | Stuart Hagmann |
Käsikirjoittaja | Israel Horovitz |
Tuottaja | |
Säveltäjä | |
Kuvaaja | Ralph Woolsey |
Leikkaaja | Marjorie Fowler |
Tuotantosuunnittelija | E. Preston Ames |
Pääosat | |
Valmistustiedot | |
Valmistusmaa | Yhdysvallat |
Tuotantoyhtiö | Metro-Goldwyn-Mayer |
Levittäjä | Metro-Goldwyn-Mayer |
Ensi-ilta | 15. kesäkuuta 1970 |
Kesto | 104 minuuttia |
Alkuperäiskieli | englanti |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
AllMovie | |
Mansikoita ja verta (The Strawberry Statement) on vuonna 1970 valmistunut amerikkalainen draamaelokuva. Se käsittelee ajankohdan nuorison suosimia aatteita kuten hippiaatetta, kommunismia ja sodanvastaisuutta. Elokuva perustuu löyhästi James Simon Kunenin samannimiseen romaaniin, joka kertoo Columbian yliopiston mielenosoituksista vuonna 1968.
Elokuvan päähenkilönä on kokematon nuorukainen Simon (Davison). Poika tutustuu poliittisen herätyksen saaneeseen Lindaan (Darby) ja menee mukaan radikaaliin toimintaan, aluksi vain tytön takia mutta vähitellen vakavammin.[1] Opiskelijat valtaavat yliopistorakennuksen lukittautumalla sen sisään.
Bruce Davison | … | Simon |
Kim Darby | … | Linda |
Bud Cort | … | Elliot |
Murray MacLeod | … | George |
Tom Foral | … | valmentaja |
Danny Goldman | … | Charlie |
Kristina Holland | … | Irma |
Bob Balaban | … | Elliot |
Kristin Van Buren | … | arkistohuoneen tyttö |
Israel Horovitz | … | tohtori Benton |
James Simon Kunen | … | Chairman |
Eddra Gale | … | Deanin sihteeri |
Michael Margotta | … | Swatch |
Jeannie Berlin | … | tyttö kirjoitusalustan kanssa |
Carol Bagdasarian | … | puhelintyttö |
Jon Hill | … | oppilas |
Jess Walton | … | oppilas |
Andrew Parks | … | oppilas |
Booker Bradshaw | … | Lucas |
Drew Eshelman | … | Tim |
Greta Pope | … | kuoronjohtaja |
David Dukes | … | vartija |
Ed Greenberg | … | partainen johtaja |
Lähde: [2]
Elokuva voitti Tuomariston palkinnon (Prix du Jury) Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1970.
Helsingin Sanomien Mikael Fränti kirjoitti elokuvan tv-esityksen alla 1993 sen kestäneen aikaa varsin hyvin. Hänen mukaansa elokuva pyrkii dokumentaariseen ilmaisuun liikkuvalla ja pyörivällä kameralla, yllättävillä leikkauksilla sekä Neil Youngin ja Buffy Sainte-Marien musiikilla.[1] Video-oppaassa vuodelta 1994 Asko Alanen kehuu etenkin elokuvan ”musertavan tehokasta” loppua ja antaa elokuvalle kolme tähteä viidestä, mikä vastaa sanallista arviota ”hyvä”.[3]