Nurmo

Nurmo
Entinen kunta – nykyiset kunnat:
Seinäjoki

vaakuna

sijainti

Sijainti 62°49′40″N, 022°54′30″E
Lääni Länsi-Suomen lääni
Maakunta Etelä-Pohjanmaan maakunta
Seutukunta Seinäjoen seutukunta
Kuntanumero 544
Hallinnollinen keskus Nurmon kirkonkylä
Perustettu 1868
Liitetty 2009
– liitoskunnat Seinäjoki
Ylistaro
Nurmo
– syntynyt kunta Seinäjoki
Pinta-ala 361,88 km² [1]
(1.1.2008)
– maa 347,07 km²
– sisävesi 14,81 km²
Väkiluku 12 675  [2]
(31.12.2008)
– väestötiheys 36,52 as./km² (31.12.2008)
Ikäjakauma 2007 [3]
– 0–14-v. 22,9 %
– 15–64-v. 66,1 %
– yli 64-v. 11,0 %
Kerrostalo Nurmossa.

Nurmo on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Seinäjoen seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli 12 675 ja pinta-ala 361,88 km², josta 14,81 km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta yhdistyi kuntaliitoksessa Ylistaron ja Seinäjoen kanssa uudeksi Seinäjoeksi vuonna 2009. Nurmon naapurikuntia olivat Alavus, Ilmajoki, Kuortane, Lapua, Seinäjoki ja Ylistaro. Edellisten lisäksi naapurikuntiin kuului vuoteen 2005 saakka Peräseinäjoki.

Nimen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen halki virtaava joki mainitaan ensimmäisen kerran maakirjassa nimellä Nurmå.[4]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria ja asutuksen muodostuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmon alueelta on tehty lukuisia kivikautisia löytöjä mm. Nurmonjokivarresta sekä Louesjärven maastosta. Pronssi- ja rautakaudella Nurmon alueelle ei todennäköisesti ole ollut asutusta. Kourasta tosin on löydetty rautakautinen hautaröykkiö.[4]

Nurmo oli pitkään lappalaisten erämaata, mutta keskiajalla lappalaiset joutivat väistymään satakuntalaisten eränkävijöiden tieltä. Nurmon sijainti Kyrönjoen ja Lapuanjoen välisellä maakaistaleella oli liikenteellisesti edullisessa paikassa, mutta pysyvästi seutu asutettiin vasta 1500-luvulla. Ensimmäisen kerran alueen halki virtaava joki mainitaan virallisissa asiakirjoissa vuonna 1557.[4]

Seutu kuului aluksi Ilmajoen seurakuntaan, mutta siirtyi 1590-luvun alusta Lapuan yhteyteen.[4] Tuolloin Suur-Lapuaan kuuluivat mtös Kauhavan, Härmän, Kuortaneen ja Töysän kappelit.

Itsenäistyminen omaksi seurakunnaksi (1765–1879)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulla nurmolaiset alkoivat suunnitella oman seurakunnan perustamista, sillä liikenneyhteydet Lapualle olivat kehnot. Lapuan seurakuntaan kuuluvat Ylinurmon asukkaat ja Ilmajokeen kuuluvat Alaseinäjoen isännät rakensivat omalla luvalla 1725 saarnatuvan ja anoivat sille useaan kertaan kappelinoikeuksia. Lapuan kirkkoherra Lithovius vastusti tiukasti itsenäistymishanketta, mutta vuonna 1765 Ylinurmo sai yhdessä Alaseinäjoen kanssa saarnahuonekunnan oikeudet.[4]

Uutta kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1777 Antti Hakolan johdolla ja se valmistui vuonna 1778. Nurmosta tuli vuonna 1816 Lapuan kappeli. Seinäjoki erosi Nurmosta omaksi kappeliksen vuonna 1863 ja itsenäistyi vuonna 1899. Nurmosta tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1879.[4]

Nurmon asutus keskittyi Nurmonjokivarteen, jonne muodostui tyypillistä eteläpohjalaista jokivarsiasutusta, jossa talot ja pellot sijaitsivat jokivarressa tiheänä nauhana. Kun jokivarresta ei löytynyt enää tilaa uudemmalle asutukselle, siirtyi uudisasutus karummille vedenjakajille päin. Nurmon väkiluku alkoi kasvaa erityisen voimakkaasti 1700-luvulla. Vuosisadan aikana asutuksen määrä kasvoi noin 200:sta yli 730:een. Vuoteen 1900 mennessä Nurmon väkiluku kasvoi yli 4 360:een.[4]

Karjataloudella oli Nurmon maataloudessa huomattava asema, ja Nurmo kuului karjavarallisuudeltaan maakunnan vauraimpiin seutuihin. Karjanhoidon menestyminen johtui erityisesti seudun luonnonniittyjen runsaudesta, jotka sijaitsivat usein hajallaan. Nurmolaisilla oli niittyjä Lapuan Alajoella ja ilmajokisten kanssa kiisteltiin Lalateinnevan niityistä. Peltopinta-alaa alettiin lisätä 1700-luvulla kydöttämällä suoalueita. Huonoina satovuosina nurmolaiset saivat elantoa polttamalla tervaa, jota kuljetettiin Uuteenkaarlepyyhyn.[5]

Nurmon pelttarit (1880–1900)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmo tuli 1800-luvun lopulla kuuluisaksi kansanomaisesta valuteollisuudestaan, joka oli myös valtakunnallisesti merkittävää. Nurmolaisten vaskenvalajien eli pelttarien tavallisimpiin vaskivalmisteisiin (pronssi ja messinki) kuuluivat mm. kulkuset, vellikellot, soljet ja avaimet. Pelttarit valmistivat myös aseita ja kelloja.[5] Vilkkaimmillaan Nurmon vaskenvalanta oli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, jolloin työtä riitti parillekymmenelle pelttarille. Välittäjät kuljettivat työn tuloksia myytäväksi aina Itä-Suomeen saakka. Paluukuormana välittäjät toivat valajille romumetallia raaka-aineeksi. Pelttarit toimivat 1890-luvun alkuun saakka myös teollisuuden alihankkijoina toimittamalla Seinäjoella sijaitsevalle Östermyran ruutitehtaalle mustaruutirakeiden hionnassa käytettäviä pieniä metallikuulia.[6]

Vanhimpia merkittäviä pelttareita olivat Ilmajoen Könnin mestareilta oppinsa saaneet Jaakko Ojala (Kantolan seppä) ja kelloseppänäkin toiminut Juho Jaskari (Typpälehen seppä) sekä isältään oppinsa saanut metallialan monitaituri Juha Kaunismäki. Hän aloitti valutyöt jo 13-vuotiaana ja lähti 20-vuotiaana täysinoppineena valajana hakemaan lisäoppia Peräseinäjoen monitaitoiselta Salomon Ala-Kortesmaalta, joka valutöiden lisäksi oli hopea- ja kultaseppä ja teki pyssyjäkin. Myöhemmin Juha Kaunismäki tekikin kellosepille kellojen kuoria. Vuosisadan lopulla hän teki myös yksi- ja kaksipiippuisia pistooleja sekä revolvereja. Kaunismäki opetti valajan työn ainakin seitsemälle oppipojalle.[6]

1900-luvulla Nurmon valutuotanto väheni. Pentti Virrankoski arvelee syyksi toisaalta hevoskulttuurin taantumista ja toisaalta messinkituotteiden teollisen valmistuksen tehokkuutta. Nurmon viimeiset merkittävät pelttarit työskentelivät vielä vuonna 1940.[6]

Kehittyminen kuntana (1868–2009)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmon kehitystä edisti rautateiden rakentaminen 1800-luvun lopulla. Tampereen–Seinäjoen rata valmistui vuonna 1883 ja Seinäjoen–Oulun rata vuonna 1886. Kouran saha aloitti toimintansa vuonna 1913 ja laajimmillaan sen toiminta oli 1920-luvulla, jolloin siellä valmistettiin lautojen ja lankkujen lisäksi puuhiiltä, tervaa, tärpättiä ja pikiöljyä. Sahatavaraa kuljetettiin rautateitse sekä Pohjanlahden satamiin että etelään.[5]

Johtuen sijainnistaan aivan Seinäjoen kaupungin vieressä Nurmo oli voimakkaasti kasvava muuttovoittoinen kunta 1960-luvulta alkaen ja siksi juuri siellä oli Etelä-Pohjanmaan kuntien nuorin ikärakenne. Yksi Nurmon kasvun mahdollistaneista asutuskeskuksista oli Hyllykallio.

Maantiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmo sijaitsee Lapuanjokeen laskevan Nurmonjoen varrella. Joki saa alkunsa entisen Peräseinäjoen rajamailta, virtaa pohjoisluoteeseen ja kääntyy Nurmon kirkonkylän kohdalla miltei suorassa kulmassa pohjoiskoilliseen. Entisen kunnan alue muodostaa jokea seuraavan, noin 35 kilometriä pitkän kaistaleen. Nurmonjoen alajuoksulla sijaitseva kirkonkylä on vain noin 30–40 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta joen pinta kohoaa nopeasti 80–90 metriä merenpintaa ylemmäksi.[7]

Etelä-Pohjanmaalle tyypilliset tulvat eivät ole sanottavasti vaivanneet Nurmon aluetta, sillä Nurmonjoki virtaa melko syvässä laaksossa. Tulvien säännöstelemiseksi rakennettiin vuonna 1964 Varpulan tekojärvi, jonka jatkeeksi valmistui vuonna 1973 Hirvijärven tekojärvi.[7]

Liikenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmon kautta kulkevat valtatie 18 Vaasasta Jyväskylään, valtatie 19 Seinäjoelta Uuteenkaarlepyyhyn sekä Seinäjoki–Oulu- ja Seinäjoki–Haapamäki-radat. Valtatiestä 18 erkaneva seututie 697 johtaa Kuortaneen, Lehtimäen ja Soinin kautta Karstulaan.[7]

Etäisyyksiä Nurmosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmon alueen perinneruoka on uunissa paistettu ohrajauhotaikinasta tehty pannukakku, ohorakropsu. Alueella toimii hyvin aktiivinen kotiseutuyhdistys Nurmoo-Seura, joka ylläpitää Nurmon museota. Seuralla ja Nurmon Leijonilla on myös jokavuotinen yhteishanke eli Nurmon Joulu -lehti.

Nurmon kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmonjokilaakson kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmonjokilaakson eli Nurmon Alapään kyliä ovat

  • Kirkonmäki
  • Loukko
  • Latikka
  • Hippi
  • Teppo
  • Jaskari
  • Koskela
  • Martikkala
  • Mannila
  • Hemminginmäki
  • Pihlajanmäki
  • Mäenkylä
  • Manunkylä

Nähtävyydet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nurmon kirkko.

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmossa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Nurmossa viidesti: vuosina 1896, 1914, 1948, 1976 sekä 2000.[8]

Ruokakulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmon pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla maitokropsu.[9]

Urheilu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmo yhdistetään lukuisiin urheilijoihin ja urheiluseuroihin.

Urheilijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheiluseurat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikuntapaikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja asukkaita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päätöksenteko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

lähde?

Kunnanvaltuuston puheenjohtajat
Kunnanhallituksen puheenjohtajat

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rikkinen, Kalevi & Sihvo, Hannes: Finlandia: Otavan iso maammekirja 7. (Etelä-Pohjanmaa) Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08930-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomen pinta-ala kunnittain 1.1.2008 1.1.2008. Maanmittauslaitos. Viitattu 1.1.2009.
  2. ↑ Läänien, maistraattien, kihlakuntien ja kuntien asukaslukutiedot suuruusjärjestyksessä 31.12.2008. Väestörekisterikeskus. Viitattu 8.1.2009.
  3. ↑ Väestö iän ja sukupuolen mukaan alueittain 31.12.2007. Tilastokeskus. Viitattu 15.12.2017.
  4. ↑ a b c d e f g Rikkinen & Sihvo 1986, s. 164
  5. ↑ a b c Rikkinen & Sihvo 1986, s. 165
  6. ↑ a b c Virrankoski, Pentti: Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865–1944, s. 600–601, 612–615. (Historiallisia tutkimuksia 186) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1994.
  7. ↑ a b c Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 5: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 411–415. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-00650-5.
  8. ↑ Vuodet -1893 Herättäjäjuhlat. Arkistoitu 20.1.2022. Viitattu 19.12.2021.
  9. ↑ Kolmonen, Jaakko (toim.): Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 152. Helsinki: Patakolmonen, 1988. ISBN 951-96047-3-1
  10. ↑ Nurmon Pallo, Historia; Nurmonpallo.com

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]